Chapter 9

Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois. Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon messinkistä kamppia.

Samassa ehti äiti perille.

"Mitä, herrantähden, sinä täällä...? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.

Ensikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän kimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei hän häntä veisi pois.

"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen tykönä ... minä tahdon katsoa setä Aaltosta ... päästä, äiti, minut sinne, hänellä on niin ikävä siellä", koki Helmi hädissään sanoa.

Kapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei ollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa, istui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän sen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän lapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin jonkunlaisessa hädässä.

Hitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen katsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi hän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne väännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan huoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja katkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine tuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni aamupuvussaan ovelle.

"Mikä täällä on hätänä?" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.

"Antakaa anteeksi, herra kapteeni ... tuo lapsi on semmoinen, semmoinen--että--että..." yritti äiti hätäyksissään puhumaan.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.

"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän huoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne", sanoi äiti.

Kapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa, pitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta; näytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.

"Oletko sinä setä Aaltonen?" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä

"Olen, lapsi", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.

"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?" sanoi Helmi ja katsoi kysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.

"Tulkoon lapsi tänne", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.

Iloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja kapteeni veti oven kiinni.

Kovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. "Mitä vaaroja ja vahingoita voisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän kapteenin luona ollessaan", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään mennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä. Omaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä, ja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän olisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.----

"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on", sanoi Helmi heti huoneesen tultuansa.

Samassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle pöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.

"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin verkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto", sanoi Helmi ympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.

"Kenen lapsi sinä olet?" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa, sillä ei hän hennonut häntä pois työntää.

"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö", sanoi Helmi kummastellen.

"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?"

"Juuri hänen."

"Lenkisen lesken?"

"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat minua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa. Mutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä monta vuotta," sanoi tyttö.

"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä", koki kapteeni selittää.

"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden ihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa hökkelissä", selitti Helmi.

"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi", sanoi kapteeni.

"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin täällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki; käythän, setä, meillä?" tinki Helmi.

"Enpä tiedä."

"No miks'et tiedä?--Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn minä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä."

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja yksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.

"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!" sanoi tyttö.

Samassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen kaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin isolla äänellä: "Minun nimeni on Helmi."

"Helmi", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui ajatuksiinsa.

Hän muisteli omaa Helmivainajaansa.

"Onko sinulla murhetta, setä?" kysyi Helmi.

"Häh--mitä...? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?" sanoi kapteeni havahtuen.

"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta."

"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta", sanoi kapteeni murtuneella äänellä.

Ensi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi hänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen vaikutuksen.

"Minkälaista murhetta sinulla on?"

"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö kuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi", selitti kapteeni.

"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua."

"Miksikä niin?"

"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot yökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään luoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä minulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi meillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa."

"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?"

"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä huutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja."

"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?"

"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän."

"Sanopas!"

"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja sinä olet herra kapteeni Aaltonen."

"Kuka sinulle näitä on sanonut?

"Kukas muu kuin äiti."

"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?"

"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi yölläkin huutelet."

Kapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin aikaan häirinnyt hänen mietteitään.

"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko Tiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?" kysyi Helmi totisena kappaleen ajan päästä.

"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän hänet sitä tekemästä."

"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä tämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa tulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon..." esitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen "tuonsa" hyvin liki kapteenin suuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin puoleen.

"Hyi kun sinä haiset pahalta!" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin kapteenista.

"Sanopas minkä sinä tuot?" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.

"Enpä sano, koska haiset niin pahalta."

"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun", sanoi kapteeni puoli tosissaan.

"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä silmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin pahalta", sanoi Helmi komentavaisesti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta. Itsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin käsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli partansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.

Sillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla, vyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin roukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän huomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.

"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen Helmin eteen.

Kapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.

"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.--Eikös nyt ole jo vähän parempi?" sanoi Helmi päätään kohottaen.

Kapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta kymmenkuntaan vuoteen.

"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia. Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.

"Ihi--ihi! Vielä, vielä... Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä kapteenille tarkastuksensa jälkeen.

"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.

"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa----Niin ja kuule, setä! Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.

"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.

Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.

Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa, johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin keinutuoliin.

"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli saanut korkin auki.

"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota ankaraa tarkastelijaansa.

"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi melkein rukoilevasti.

Kapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon hänelle.

Helmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse, nähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa pullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää, rupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.

"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on", sanoi Helmi, puistaen pikku nyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi silmiin.

"Mitä, sanopas."

"Viinaa."

"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?"

"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa ... niin, niin pahaa että...

"Kuinka pahaa?"

"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea ... olin tukehtua."

"Kuka sinulle viinaa antoi?"

"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin pahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on myrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti."

Kapteeni kävi totiseksi.

"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti kapteenia silmiin.

"Noo----enhän minä..."

"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha ... minä tiedän kuitenkin, että sinä ryyppäät", sanoi Helmi varmuudella.

"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?" kysyi kapteeni.

"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin", vakuutti Helmi.

"No mistä vainen?"

"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla tuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki tyhjäksi juonut", sanoi Helmi tuomitsevasti.

"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut", sanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.

"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?" pyyteli Helmi.

"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en enään tahdo", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.

"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti. Minä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä saa siihen koskea", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.

"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja sitten levähdämme ja sitten ... tuota, tuota----niin ja viinaa et saa-- lähdethän, setä?" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja ja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä ajalla.

Kapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa vaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä pullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään anna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista kertaa häneltä tahtonut.

Kun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille, vetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa. Hitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein, köntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä, joka häntä kädestä veti ovea kohden.

"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin...! Sinä olet oikein hyvä setä", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita laskeutuivat alas.

Näin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.

Helmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen laittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän ollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään, lähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän pihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan heidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran vuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja puettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.

"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.

"Antakaa anteeksi", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien samassa kauheaa häpeän tunnetta.

"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä annettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin. Olkaa hyvä ja käykää huoneesen", koki rouva puhella.

Sitten menivät he kolmikannassa huoneesen.

Huoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui sohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin kaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa, lämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki olikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus vallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit rehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua huoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä, puhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin hänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että se niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen keskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat saaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä kaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä kysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.

Herra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi tuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.

Kun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä seurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon yksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien ruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin hänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos koskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta mistäpä otti.

Pieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli, kuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin tekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki ruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi, eikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti. Aterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä olevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta söi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui tekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika oli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään väkeviä useampia aika pamauksia.

Aterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se yksinkertainen ateria päättyi.

"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen näköinen", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.

"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on ... antakaa anteeksi, herra kapteeni--se ei ole minun tahtoni", hätäili rouva.

"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla", sanoi kapteeni.

"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on lukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?" kysyi Helmi.

"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot", sanoi kapteeni lyhyesti ja alakuloisesti.

"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme täällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun huonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas nukkunut viime yönä ensinkään", liritteli Helmi, silitellen kapteenin harmaita hivuksia.

Kapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä nukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka vähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät raskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti unen valtaan.

Rouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he kyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina oli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut kyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin tehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi sydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt parantuvan.

Vaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he kuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen, sillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.

Rivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu liika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä huoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika ja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut harjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet kannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin tuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia valkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin paljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut ja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi, että ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin asettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti rouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne sievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat Helmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti äidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.

Kun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.

Helmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.

"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla rauhassa----tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään tyttöä käsipuolesta pois.

"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi surumielisesti.

"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi minulle, vaan suureksi huviksi.--Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla", sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.

"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan, sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.

"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi nauruun.

"Onkos sinulla virsikirjaa?"

"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni punastellen ja häveten.

"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.

"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.

Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:

"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."

"Hädässän' huudan Herraa Kaikesta sydämest', Ah, auta tällä kerrall', Jesu armollisest'",

alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi vastannut hänenkin tuntoonsa.

Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten sepitetty.

"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onhan sinullakin murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.

Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.

"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan, silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua huutaneet", puheli pikku Helmi.

Kapteeni oli yhä vaiti.

"Onko setä koskaan rukoillut?--etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja kummaili Helmi.

"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.

"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas loppuvat", kehoitti Helmi.

Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.

"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä sääliksi kapteenin alakuloisuus.

"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.

Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen, talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.