Chapter 30

Äkkiä saivatkin ajatukseni esineen. Juolahti mieleeni vastainen koti, jossa me yhdessä asuisimme. Minkähänlaista siellä olisi?

Arvela ja Liina kertoivat meille tärkeän uutisen, jota ei kenellekään muulle vielä ilmoitettu. Oli nyt päätetty, että he kuukauden perästä pitävät häänsä.

--Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.

--Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja verkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.

Sitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan välttämättömiä asioita toimitettavanani.

* * * * *

Kolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan muuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa vastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka tuo lienee?

Minä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi konttoritoverinsa.

Vai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!

Samana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni vasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon konttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä minua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma venematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja aloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin pilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva savupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa purjehtivista pilvistä.

Vaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan tuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt häntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi konttoorista.

Eikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin sohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle katossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden taivaalla, ja surullisesti hyräilin:

Ja taivaan Herra armias Sun kulkus johtakoon--

Katsoessa kelloani oikein säpsähdin, kun oli jo aika lähteä. Enköhän sittenkin mene! Jos he hyvinkin taas tulisivat vastaani. Mutta kirjekin pitäisi kirjoittaa, ja jos en sitäkään nyt tee, niin jää se vielä ties kuinka kauvaksi. Aloinkin kirjoittaa, mutta se ei sujunut, ja minä läksin kuin läksinkin jaloittelemaan, en häntä tapaamaan, muuten vaan ulkoilmaa hengittämään.

Nyt oli elokuun viime päivät. Jok'ainoana iltana koko kesän olin saattanut hänet kotiin, usein olimme kävelleet myöhään iltaan. Että hän nyt on ihmeissään kun en monena viime iltana ole samaa tehnyt, tiesin vallan hyvin. Vaan että tuo konttoristi häntä jo saattelee, se oli jotain käsittämätöntä. Eiköhän ole minua mahtanut rakastaakaan.

Kaikkea tuota ajatellen meni kävelyni ihan itsestään samaan suuntaan nyt kuin ennenkin. Se katu olikin käynyt niin kodikkaaksi, että se väkisenkin veti puoleensa. Jokainen kivikin oli tullut kuin vanhaksi tuttavaksi, sillä häntä odotellessani oli minulla ollut kyllin aikaa tarkastuksiin.

Mitähän tämä nyt tarkoittanee kun hän ei tulekaan. Vaikka sama se, olkoon poissa.

En ollenkaan huomannut että epäröidessäni olin viipynyt jonkun minuutin määrätyn ajan yli.

Saavuttuani sille kohdalle, josta hänen piti tuleman, seisahduin ja katsoin taas kelloani. Tässä oli varmaan jotain käsittämätöntä, hän olisi joutunut jo moneen kertaan. Ja minulle selvisi heti koko asia. Hän on tuon konttoristin kanssa mennyt kävelylle ja he ovat lähteneet toista tietä etteivät tulisi vastaani. Mutta mitä varten antaa hän minun turhaan odotella.

Läksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin, seisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien näkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat menneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin kulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta, että saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä ja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla Kaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan hänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.

--No ... ja yksinäänkö!

En lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään. Kulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle välinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin tapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin varovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut? Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa katua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en mennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän kotiinsa.

Mikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!

Kenties hän vielä lähtee Liinan luokse... Tuo ajatus ei tuntunut aivan mahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä tapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan edestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että yhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä joku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi pelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin kiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä lennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea tavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin takaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.

Kulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin aivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.

Kerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri oikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin myöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista. Kotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset virtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin kaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla rauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.

Emännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut syödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi kanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin osaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi. Olin hänestä aivan pääsemättömissä.

Seuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi minkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut takaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. "Jos sinun on vastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä yksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia."

Vai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan kunniasta... Hän saa muitakin saattajia... Onnittelen, onnittelen... Hän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he hyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä takaisin "...saa muitakin..." Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota konttoristia. Minä saan siis rukkaset.

Toivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.

Koetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut. Rinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin syvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat vihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt vihaavani.

Ja häntäkö minä olisin rakastanut! Ei, toisellaiselta rakkaus mahtaa tuntua. Antaa vaan jäädä tähän paikkaan, en minä sure.

En voinut hänelle kuitenkaan näin vastata. Tahdoin toivottomana, hyljättynä kirjoittaa. Se ehkä herättää hänessä vaivaavaa sääliä, ja sitä paitsi oli niin romantillista ottaa asia raskaasti. Toivo, että hän katuisi, pyytäisi anteeksi ja sanoisi ainoastaan minua rakastavansa, tunkihe mieleen, vaikka koetin sitä tukahduttaa. Olisin sitten minä puolestani tahtonut osoittaa hänelle kylmyyttä.

Vastauksessani, jonka heti kirjoitin, syytin häntä uskottomuudesta, sanoin ettei hän ole minua koskaan rakastanut, koska tuollaisesta seikasta on heti valmis rukkaset antamaan. "Se on etsitty tekosyy, eikä muu. Eilenkin olin sinua odottamassa, vaan sinä et tullut vastaani. Ymmärrän kaiken. Sinä luulet tulevasi onnellisemmaksi tuon konttoristin kanssa. Siunaukseni teitä seuratkoon, jos tahdot sellaisen minulta ottaa. Ymmärrät kai minkälaisella mielellä sen lähetän. Kaiho minulle muistoksi jää, vaan ei siltä hätää. Maailma on suuri ja vapaa, eiköhän sinne surut haihtune."

Allekirjoitukseksi panin: "Hyljätty ja pettynyt Lauri Takala."

Viedessäni kirjettä postilaatikkoon, tapasin Liinan kadulla. Läksin saattamaan häntä, ja sain kutsun sisälle. Koetin olla kuin ei mitään olisi tapahtunut.

He olivat edellisenä iltana palanneet Arvelan kotoa, ja Liinalla oli paljon sieltä kerrottavaa.

--Kalle saa viran kotipitäjässään, toistaiseksi sijaisena. Minusta on niin hauskaa päästä asumaan maalle.

--Onhan se.

--Ja niin vapaa kun urkuri saa olla, ei kun pyhinä vaan virassaan.

--Niin...

--Sinä et usko, Lauri, kuinka kaunis koti meille tulee. Aivan järven rannalla, kauniin metsän kyljessä.

--Vai niin.

--Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta kieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.

--Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.

--Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu. Kalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon. Siellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista, arpajaisia, kansanjuhlia ... voi, ei siellä ollenkaan tule yksitoikkoista.

En minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin syvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä rakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin...

--Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?

Minä hyrähdin jotain vastaukseksi.

--Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?

--En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä. Hyvästi.

--Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?

--Sinuako säälien! Ei, iloisestihan minä sinua katson. Pikemmin itseäni säälin. Hyvästi vaan.

Tunsin punastuvani, vaan kiiruhdin pois, estääkseni sitä näkymästä. Hän seurasi minua ovelle, silmät selällään.

Mennessäni vilkasin kerran Liinan kotiin päin ja huo'aten henkäsin. Matkaa jatkoin sitten aatoksissa, tietämättä ollenkaan minne menen. Jouduin Kaivopuistoon, jossa istuin yksinäiseen paikkaan ja itkin. Itkin kuin pieni lapsi, jolta on makeiset riistetty kädestä, kunnes viimein ajatus, että asiat näin ovat parhaiten, sen vähitellen tukahutti.

Löfströmin kohdalla palatessani näin Selman tulevan vastaan. Vavahdin ja veri kuohahti läpi koko ruumiin. En tahtonut mennä häntä vastaan, enkä voinut takaisinkaan kääntyä. Minun täytyi poiketa sisälle ja tilata puoli pulloa punssia.

* * * * *

Kun kirjeeni oli saapunut, tuli hän tapaamaan minua. Hän oli ystävällinen ja nöyrtynyt, aina siihen määrään että kotitalonsa portilla jo pyysi anteeksi. Kirjeeni oli tehnyt vaikutuksen, hän oli kovin pelästynyt. Hetkellisestä suuttumuksesta oli minulle kirjoittanut, eikä mitään sillä tarkoittanut. Oli erehtynyt, luullut minun todellakin häntä vältelleen.

--Tuo konttoristi juttusi ainakin on perätön. En ole Hallmanin kanssa ollut missään, kerran tahi pari, kun on sattumalta tavattu kadulla.

Olin jo ennakolta päättänyt esiintyä kylmänä. Vaan minä tunsin kylmeneväni todellisesti. Hänen äänensä oli soinnuton, se oikein viilsi korvissani, hänen myöntyväisyytensä ja hellyytensä tuntui vastenmieliselle. Mutta hän osasi valita oikean ajan. Erotessa vaikutti anteeksipyyntö parhaiten, sillä säälitti jättää häntä tällaisena.

--Et siis tahdo väliämme loppumaan?

--Hyvä Lauri, en, en.

--Entä Hallman? Jos hän...

--Älä viitsi pelätä, enhän minä hänestä mitään välitä.

--Etkö ole välittänytkään?

--No voi voi sinua...

Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja kurottui suutelemaan.

--Annathan anteeksi?

Enkä minä voinut enää muuta kuin antaa ja itsekin omasta puolestani samaa pyytää.

Kului kuitenkin monta päivää ennen kuin hänen tämän jälestä ensi kerran näin. Saatoin hänet silloin kotiin. Matkalla puhelimme ilmasta ja vähän lähestyvistä Kallen ja Liinan häistä. Erosimme ilman minkäänlaista välipuhetta vastaisesta yhtymisestämme.

Emmekä me usein yhtyneetkään. Ainoastaan milloin hän sattumalta tuli vastaani, ja kun en voinut sitä välttää.

Liinan häihin kutsuttiin minut sulhaspojaksi. Se ei ollenkaan miellyttänyt. Tiesin liian hyvin kuka minulle tulee morsiusneidoksi. Pidin kuitenkin sopimattomana kieltäytyä.

Sulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma kiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin, en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.

Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden tunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: "... ja sen tässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä tunnustavat..."

Ensimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat tanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja kädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä. Velvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa. Mutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia paria; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan henkästynyt tanssija luokseni.

--No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua odottavat.

--Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten siirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko tanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä ja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän totilasin, ja istuin muiden joukkoon.

Tanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut sulhaspoika tuli taaskin luokseni.

--Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat. Selmasikin kaipaa sinua.

--Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.

--Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.

--Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on täällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.

Kun hän oli mennyt, tein minä heti toisen lasin. Franseesin alkusoiton soitettua tuli sulhanen luokseni.

--Mikä sinua vaivaa kun et ollenkaan tanssi?

--Miks'en tanssi. Vaan minä tahdon huoltaa myöskin sieluani.

--Lähde pian pyytämään Selma. Ollaan sitten vis à vis.

--Ollaan vaan.

Useammat parit istuivat jo paikoillaan kun minä tulin huoneeseen. Menin suoraan Selman luokse ja tein hyvin kohteliaan kumarruksen.

--Saanko kunnian?

Hän oli korviaan myöten punanen ja istui kun ei olisi minua huomannutkaan. Olin jo kääntyä pois kun hän nousi paikaltaan.

Mennessämme poikki lattian, seurasivat kaikki meitä hymyilevällä katseella. Se suututti, vaan uhallakin koetin olla ivallisen ja huolettoman näköinen.

--Mitä se tarkoittaa, kun sinä et minua ollenkaan tanssita? Kaikki ihmettelevät.

--Kun minulla on tuolla hauskempi. Ihmisellä pitää olla vapaus valita mikä enemmän miellyttää.

--Ja sinua miellyttää enemmän istua totia juomassa kuin olla minun seurassani?

--Kuten näet.

--Kun ilkeätkin.

--Huomautan etten ota vastaan minkäänlaisia nuhteita.

--Ole sitten. Saat kai minusta olla.

--Kiitoksia paljon.

Minä oikein nautin kun saatoin näin esiintyä. Oltuamme hetken vaiti, aloin minä tyyneesti:

--Minulla on uutisia kerrottavana.

--Mitä ne ovat? Hänen äänensä vapisi.

--Minä matkustan viikon perästä Kuopioon.

--Käymäänkö?

--Ei, vaan muutan kokonaan.

--Milloinka sinä sen olet päättänyt?

--Pari viikkoa sitten.

--Etkä ole minulle mitään ilmoittanut.

--En. Olen pitänyt asian koskevana ainoastaan minua.

--Vai niin.

Viimeinen sanansa tuli hiljaa henkäyksen ohessa.

Oltiin hyppykohtauksessa. Minä vein häntä kuin vento vierasta, kaikella maltilla ja sävyisyydellä, en ollenkaan pusertanut rintaani vasten. Hän tuntui haluavan olla loitompana.

Franseesin loputtua saatoin hänet paikalleen ja kohteliaasti kiitin. Hän ei vastannut mitään, vaan surullisesti katsahti.

Minä riensin herrojen puolelle, iloisena ja tyytyväisenä asiani hyvään ajamiseen.

Seuraavana aamuna kivisti päätäni. Inhotti kaikki mitä näki, inhotti muistella kulunutta iltaa.

Kuinka minä sentään saatoin sillä tavalla käyttäytyä, ja kaikkien nähden? Täytyisi oikeastaan pyytää Selmalta anteeksi.

Mutta se olisi liikaa sekin. Kaikki voisi muuttua jälleen entiselleen. On kuitenkin parasta kuin on. Ja tulihan siten ilmoitettua muuttonikin. Lienee viisainta olla jo kokonaan sekaantumatta.

Ja niin minä olinkin. Matkustin sitten hyvästiä sanomatta. Enkä ole hänestä sen koommin mitään kuullut, kunnes eilen sain eräältä tuttavaltani kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan morsiamen ja tänään viettävän häitään.

Minä tahdon täältä kaukaa toivottaa hänelle kaikkea hyvää.