Chapter 28

Pojat asettuivat vähän, vaan kun näkivät Tiinan navettaan menevän, alkoivat he pian jatkaa entistä menoansa. Parvettain alkoi väkeä kinkeritaloon tulvailla. Kaikki joutomiehet Perukalta olivat kokouneet yhteen joukkoon, jossa Tuomas ja Erkkikin näkyi olevan. Puhuttiin siinä ja kiisteltiin milloin mistäkin asiasta,--erittäinkin naima-asioista, joita Perukalla niinkuin muuallakin maailmassa tapahtui, vaikka vähän harvempaan. Heinolan Mikkoa ja Syrjälän Elliä oli viime pyhänä kuulutettu, sen tiesivät kaikki ja sitä he nyt aprikoivat, että kuka heistä häihin pääseepi. Varmaksi ei vielä kukaan heistä häihin pääsyänsä tiennyt, vaan toivossa sanoivat jotkut olevansa. Toiset sitävastoin, joilla ei toivoakaan ollut, lohduttelivat itseänsä sillä, että tarvitaanhan häissä kuokkavieraitakin. Näin keskusteltuaan joutuivat he kinkeritaloon ja menivät sisälle.

Vähän ajan kuluttua tuli Kumpulan Eerokin heidän joukkoonsa ja pian oli taas keskustelu poikain kesken ylimmillänsä.

"No milloin niitä häitä sinusta poika poloisesta saadaan?" kysyi Kumpulan Eero Erkiltä.

"Ei kai ennen kuin morsiammen saan", vastasi Erkki.

"Eikö ne kaupat sitten vielä valmiit olekaan?"

"Mitkä kaupat?"

"Ne naimiskaupat ... sinun ja Ketolan Annareetan välillä", selitti Eero.

"Ole joutavia..."

"Ei se mitään joutavia ole ... vaan mitä tuosta noin salaat, tosihan se kumminkin on."

"Eikö mitä" intti vain Erkki, vaikka silmänsä sanoivat vallan toista.

"Mutta tiedättekö, minkälaisia uutisia minä eilen kylässä käydessäni kuulin?" kysyi nyt Tuomas toisilta.

"Minkälaisia sitten?"

"Semmoisia, että Hikliini kuuluu puuhaavan naimaan", selitti Tuomas.

"Naimaan! Tuo vanha ukon kolla!" ihmestyivät kaikki.

"Aivan niin. Eilen kuuluu käyneen tahtomassa Hentilän Paakkaa puhemieheksensä."

"Kukas morsian sitten on?"

"Eipä kovin kaukainen.--Ketolan emäntä."

"Ketolan emäntä! Onko kummempata ennen kuultu", sanoi Eero kummissaan.

"Lieneekö tuossa kumminkaan perää", epäili Erkki.

"En tiedä, vaan niin puhutaan", sanoi vain Tuomas.

"Etpähän ole sitä minulle ennen sanonut."

"Enhän ole sitä itsekään tiennyt. Vasta eilen aamulla kun Hentilän mökillä kävin, sain sen kuulla, enkä sitten illalla muistanut siitä mitään puhua, kun oli siinä muita hommia", selitti Tuomas.

"Saat olla varuillasi, Erkki, minä luulen, ettei nuo huhut ole aivan perättömiä. Sitä paitsi ei ole mikään kumma, jos Hikliini on pahana veikkona sinun ja Annareetan välillä", sanoi Eero.

"Ei ole tarvis peljätä."

"Jottako on välinne niin lujat?"

"Eihän meillä mitään välejä ole."

"Äläpäs nyt ole niin tietämätönnä. Tuumat teillä kumminkin on sinnepäin olleet", sanoi Eero päättävästi, eikä Erkilläkään ollut enään mitään sitä vastaan sanomista.

Samassa ajoi pappi kartanolle lukkarin kanssa ja avoin päin riensi Syrjälän isäntä heitä vastaanottamaan.

"Hyvää päivää!" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin pappi ja sitten lukkari.

Isäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten menivät he sisälle.

Pian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla kirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka korskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. "On se sentään potra poika tuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.--Tuskin lienee kuvernöörilläkään parempata rekiä--ja hevosta sitten! On ylpeä ja komea kuin riikinkukko!" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.

"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin saakeli", sanoi Erkki.

"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.--Semmoista rahaa ei juoksekaan joka miehen koni", kiitti Tuomas.

"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri", ihmetteli Vilho.

"Onhan se ... mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut--ettekö ole sitä kuulleet?"

"En. Minkälaiset sitten?"

"Niin", alkoi Tuomas selittää, "niin, tämä orit on alkujaan Kujasen isännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen kun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa tätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin... Ankaran hyvä hevosmies se Kujanen ... olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.--Mutta pian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta alkaneen,--siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot kilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että hätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui ja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja huomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:-- viisi sataa--justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi."

"Ja pohjolainen sai oriin ilman."

"No ihan pennittä."

"Hullua miestä se Kujanen, mahtoi ajaa itse."

"Ei se olis sille itselleen kumminkaan juossut, se oli niin siihen kyllästynyt, että oikein oli päälle täyttänyt."

"Vai niin. Siltä pohjolaiseltako tämän provasti sitten osti?"

"Siltä juuri."

"Pitiköön paljonkin antaa?"

"Tuhat markkaa."

"No sillä lailla! Ilmankos rikastuvatkin sitten kaupoillaan, kun yksissä kaupoissa niin paljon voittavat", sanoi Vilho.

"Eihän sitä kaupalla rikastuta, vaan voitolla", lisäsi siihen Tuomas ja lähti astelemaan pirttiä kohden. Kaikki muutkin tekivät samoin.

Ihmisiä alkoi nyt tulvailla joka haaralta ja pian oli Syrjälän suuri pirtti niitä täpötäynnä. Itsekukin koki sijoitella itseänsä istumaan, mihin vain voi, mutta pian olivat istuimet täynnä, seisomaan täytyi viimeisten jäädä.

Pian tuli pappi ja lukkarikin pirttiin, kumpaisellakin kirjoja kainalot täynnä. He laskivat kirjat pöydälle ja toimitus alkoi. Ensin veisattiin virsi ja sitten pidettiin rukoukset, johon kaikki otti hartaudella osaa, niin ainakin näytti. Sen perästä alkoi lasten luku.

Tarpeetonta lienee minun ruveta kertomaan, miten se tapahtui, sillä jokainenhan toki lienee kinkereissä käynyt, sanonhan vain, että tarpeetonta oli Erkin ja Tuomaan pelko lukemisen suhteen, sillä lukea ei heidän tarvinnut. Viime vuotiset rippilapset vaan luetettiin, mutta kun Erkki ja Tuomas eivät kuuluneet heidän joukkoonsa, saivat he olla sillänsä.

Kun toimitus alkoi olla lopussa, kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli mitään muistuttamista seurakunnan siveellisyysasiain suhteen.

Syrjälän isäntä nousi nyt seisalleen, kohautti hartioitaan, yski ja taasen kohautteli. Nähtävästi oli hänellä jotain sanottavaa.

Erkki ja Tuomas vaalenivat ja tuskallisia liikkeitä alkoi ilmaantua muussakin kinkeriväessä.

"Minä tuota," alkoi Syrjälän isäntä, "minä, tuota, pyytäisin saada huomauttaa herra provastia että ... että täällä lyödään korttia ja muutoinkin pidetään semmoista kristityille sopimatonta elämätä." Samalla katseli hän ympärilleen, luultavasti huomatakseen, mitä muut ihmiset hänen puheestaan pitivät.

"Voitteko myös nimittää minulle, kutka henkilöt olisivat tuohon paheeseen osallisia?" kysyi provasti maltillisesti.

"Kyllä--kyllä kai minä voin... Nuothan ne tukkipojat... Erkki ja Tuomas..." soperoitsi Syrjälän isäntä ja oli nähtävästi pahoissaan siitä, kun hänen puheensa ei käynytkään niin hyvin, kuin hän alussa oli luullut. Samalla kuin hän puheensa lopetti, viittasi hän kädellään poikia, jotka peloissaan seisoivat vähän taaempana muista.

Provasti kutsui nyt pojat eteensä ja alkoi heitä nuhdella sopimattomasta käytöksestään, jota nuhtelemista pojat alla päin kuuntelivat.

"Kylläpä se on surkeata," alotti provasti, "että tämmöisiä pimeyden töitä täytyy kuulla kristillisessä seurakunnassa tapahtuvan. Ettekö te vähääkään ajattele, kuinka kauheata ja rikoksellista sellainen työ on? vai luuletteko te, ettei se olekaan synti Jumalan edessä? Minä kyllä ymmärrän, että nuorison kaipaava henki vaatii jotain iloa, jotain huvitusta, mutta samalla myös surkeudella huomaan, että semmoiset ilot, semmoiset huvitukset, jotka korttipöydän ääressä saadaan, ovat kotoisin väärästä lähteestä. Parantakaa siis elämänne ennenkuin se myöhäistä on ja hakekaa huvituksenne jostain muualta, esim. kirjallisuudesta, sillä kirjallisuudessa, olipa se mistä nimestä ja laadusta hyvänsä, on aina jotain hyödyttäväistä, jotain opettavaista. Kirjallisuudesta, jota ei toki enään meidän aikanamme puutu, vuotaa nuorison sydämihin elävä henki ja herättää hänen itsetajuntansa, samalla myöskin opettaa, mitä hän on velkaa Jumalalle, yhteiskunnalle ja isänmaalle. Siispä varoitan teitä heittämään pois entisen paheellisen elämänne ja samalla kehoitan myös valitsemaan itsellenne toisenlaisen ajanvieton, nimittäin kirjojen lukemisen. Meidän seurakunnalla on lainasto, josta vähäistä maksua vastaan voipi saada lainaksi huvittavia kirjoja. Lainatkaa siis niitä ja lukekaa niitä, niin kyllä pian tulette huomaamaan, kuinka kerrassaan toisenlaista ajanviettoa tarjoo kirjallisuus kuin korttipöytä. Siihen Jumala suokoon teille voimia!" Niin puhui hengen mies.

Kaikki kuuntelivat hartaudella provastin sanoja ja useampi toki tunnusti hänen oikeassa olevan.

Sitten kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli vielä jotain muistutettavaa, vaan kun ei enään kenelläkään ollut mitään, lopetettiin toimitus ja kinkeriväki alkoi lähteä itsekukin kotihinsa. Pian olikin pirtti heistä putipuhtaana.

"Noo, mitäs sinne kinkereihin kuuluu?" kysyi Heikkilän emäntä pojilta, kun he pääsivät sisälle.

"Eipä niin erityisiä," sanoi Erkki, vaan Tuomas ei puhunut mitään, alkoihan vain sanatonna heitellä vaatteita päältänsä pois.

"Tuskin lienette osanneet ollenkaan lukea?" pilkkaeli emäntä,

"Eihän siellä lukea tarvinnutkaan, ja jos olisi tarvinnutkin, niin olisimme me sen verran osanneet," puolusteli Erkki.

"Eikö teitä sitten luetettukaan?"

"Ei."

Sen enempää ei emäntä kysellyt, vaan alkoi laitella ruokaa pöydälle. Samassa tuli isäntä Vilhokin kotia, hän oli viipynyt vähän jälemmäs kinkeritalossa kuin pojat. Heti kun hän pääsi sisälle, porahti hän:

"Noo pojat, eikös korvanne ole kuumana kirkkoherran löylyytyksestä, vai pidittekö niitä sen aikaa tukossa?"

"Ei pidetty tukossa, eikä nuo tunnu olevan kuumempana kuin ennenkään," vastasi Erkki.

"No eipä uskos sitä Syrjäläistäkään niin kovaksi ukoksi kuin se on,-- ja samalla niin hävyttömäksi, että viitsi tuommoisista asioista provastille puhua," ihmetteli Vilho.

"Ei se tee mitään, eipä tuosta tullut sen enempätä."

"Niin, mutta olihan tuo niin ilkeä kun kaikkein kuullen..."

"Mitä. Kaipasko Syrjäläinen provastille poikain päälle siittä kortin lyönnistä?" kysyi emäntä, keskeyttäen isännän puheen.

"No ilmankos."

"Niin, enkö minä jo teille viimein sanonut, kun läikytitte tuossa, vaan te ette olleet sitä kuulevinannekaan", sanoi emäntä pojille.

"No ei se mitään.--Läpipä tuosta päästiin ja komeastipa päästiinkin," lohdutteli vaan Erkki.

"Mutta eiköhän se provastinkin neuvo olisi sentään seurattava, vaan mitä sinä luulet?" kysyi Tuomas Erkiltä, kun olivat jääneet kahdenkesken.

"Mikä neuvo sitten?"

"Se, että hankkisimme lainastosta kirjoja ja lukisimme niitä,--niissä kuuluu olevan paljon hupaista lukemista."

"Mitä!--Aivotko ruveta 'kerettiläiseksi'?"

"Eihän sitä siltä tarvitse 'kerettiläiseksi' ruveta, jos kirjoja lukeepi. Niissä on vain semmoista hauskaa lukemista ja maantiedettä," selitti Tuomas.

"Oletko sinä lukenut niitä kirjoja?"

"Olen minä moniaita, silloin kun olin lukkarilla asiapoikana."

"No mitä niissä näkyi?"

"Ainahan niissä oli kaikenlaista, vaan en minä heitä enään oikein muista, kun siitä on niin kauvan aikaa--mutta lystejä ne olivat; oikein naurettavia."

"Vai niin. Eipä taitas sitten hulluinta olla, vaan minä olen niin kankea lukemaan, etteihän siitä taida mitään eheätä tulla," esteli Erkki.

"No en minäkään paraimpia ole, vaan siinähän sitä oppisi."

"Saattaspa tuo niinkin olla," myönsi Erkkikin ja silleen se sitten sillä kertaa jäikin, vaan Tuomaan sydämessä oli tämä uusi ajatus saanut sijansa.

* * * * *

Iltapäivällä lähti Erkki ja Tuomas kylään Hentilän mökille ja siellä he varmemmasti saivat kuulla Hikliinin naimapuuhista. Aivan Paakan omasta suusta he kuulivat, että Hikliini on puhemiehekseen Pakkaa hakenut ja nuo kuulumiset eivät Erkille mitään iloisia olleet, vaikka ei hän siitä muille mitään puhunut.

"No kaikkia! Mitä hän enää vaimolla tekee, hautaan menevä ukon kolla", ihmetteli silloin Tuomas.

"En tiedä--mutta todet sillä puuhat on,--eikähän tuo eilisen teeren lapsia ole enään Ketolan emäntäkään" sanoi Paakka.

"Eipä kyllä,--mutta luulempa tietäväni todelliset syyt Hikliinin mietteille", sanoi Tuomas.

"Minkälaiset? Annapas kuulla."

"Ettekös tiedä, että Hikliini on Ketolasta saada nätin summan: kaksisataa viisikolmatta markkaa?"

"Tiedänpä kyllä, mutta mitä se tähän kuuluisi?"

"Kuulunpa niinkin. Semmoinen raha on tänä aikana vähän lujassa, ja jos ei Ketolan emäntä Hikliiniä ottaisi, panisi Hikliini heti velkakirjan kuvernööriin ja sillä tavoin häviäisi koko Ketolan talo, ei se niin erittäin rikas ole", selitti Tuomas.

"Jokohan sillä semmoiset mietteet olisi."

"On varmaan.--Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin, luuletko hänen siellä onnistuvan?"

"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,-- vaan koitettuaanhan tuon näkee", tuumi Paakka, vähän ylpeänä puhemies-toimestansa.

Tuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui sisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että jotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi sisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa hänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen, pojat vaan jäivät pirttiin.

"Siinä se nyt oli", sanoi Tuomas. "Se sulhasmies", lisäsi Erkki ja vähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.

Pian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan meni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla olevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.

Pojatkin menivät ulos.

"No nytkö sitä lähetään?" kysyi Erkki Paakalta.

"Niin on hieno meininki", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi kantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä takaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat ajaa Ketolaa kohti.

"Onnea matkalle!" huusivat pojat heidän jälkeensä.

"Kiitoksia", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin he menivät.

Pojatkin lähtivät kortteeriinsa.

* * * * *

Hiljaisuus vallitsi Ketolan suuressa pirtissä. Pöydän takana istui Ketolan ijäkäs emäntä kutoen kuelmatansa ja karsinakkunan ääressä hänen tyttärensä Annareeta. Renkit olivat menneet metsään ja piikat oli navetassa iltatöillä.

"Mitä me nyt teemme tämän talon kanssa, sillä silminnähtävä on, ettemme voi tätä oikealla tavalla hoitaa, sitten isäs kuoleman olemme menneet taaksepäin aika vauhtia?" kysyi emäntä Annareetalta ja laski sukankudelmansa pöydälle.

"Enkai minä ymmärrä--olisko tuo paras että myötäisiin", arveli Annareeta.

"Mihinkäs sitten itse joutuisimme?"

"Mentäisiin johonkin huonemieheksi", esitteli Annareeta.

"Ei ole hääviä sekään huonemiehen elämä, parempi se sittenkin oma koto olisi, kunhan tässä jollain lailla elettäisiin", esitteli emäntä.

"Mutta jos velkamiehet panisivat saaliitaan hakemukseen, mistäs sitten heille rahat koppaisimme?"

"Eipä meillä hyvin suuria velkoja ole muille kuin Hikliinille, ja tokiko tuo se niin ahtaalle panee."

"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä tiedä mitä sen mielessä pyörii.--Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä."

"Olenhan minäkin sitä ajatellut.--Pitäisikö hänessä lähteä huomenna käymään."

"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten voisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa... Mutta ketäs nyt tulee, koska kulkusten helinä kuuluu kartanolta", kysyi Annareeta ja jouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen esimerkkiänsä. "No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,--mitähän ne nyt tänne tulevat", ihmetteli Annareeta.

"Kylläkin.--Mitähän niillä meille olisi asiata", arveli emäntäkin, vaan jouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä toiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.

No niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän johdattamina kamariin.

Pian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli jo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla sitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.

"Kuulehan Paakka.--Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia--sinun velvollisuutesihan se oikeastaan onkin--ja koita toimittaa se oikein hyvästi,--kyllä minä sitten sinua muistan... Älähän kuitenkaan kovin rohkeasti alota ... noin kaukaa vain ... ymmärräthän..." tuumi Hikliini.

"Kyllä ymmärrän,--mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä velasta ... tuota ... että sinä panet sen hakemukseen?" kyseli puhemies.

"Niin no, jos se ei taivu--vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein asian ajat--niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua."

"Kyllä kyllä ... mutta nyt hiljaan ... jo tulee emäntä", ja he istuivat kiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.

Ovi aukesi ja nokinen kahvipannu kädessä astui emäntä sisälle. Hän asetti pannun pöydälle, otti avaimen vyöllään olevasta avainnipusta, meni erään kaapin tykö, jonka ovea hän aukaisi ja otti esille kolme kahvekuppiparia, jotka sitten asetti rinnakkain pöydälle.

"No niin se tuo emäntä liikkuu vielä kuin nuoret tytöt, yhtä ripeästi ja hilpeästi kuin ennenkin," Paakka sanoi.

"No eihän tuota toki niinkuin ennen ... toisenlaista se toki ennen liikunta oli, vaikka enhän tuota perin vanha ole nytkään," puheli emäntä ja laski kahvia kuppeihin. "Ottakaapas kahvia," kehoitti hän sitten.

"Kiitoksia, mutta joko emäntä on nyt kuinka vanha?" kysyi Paakka.

"Huomenna on minun syntymäpäiväni, jolloin täytän 50 vuotta," selitti emäntä.

"Ohoh, ompas sitä jo ikää! mutta niin vanhaksi ei teitä ainakaan luule --olette vielä yhtä kaunis ja verevä kuin kolmenkymmenen vuoden vanhat... Eikö totta, Hikliini?"

"Niin--no--jo--oh--tuota--kyllä se on totta," myönteli Hikliini.

"No--oh, älkäähän nyt kuitenkaan pilkatko, vanhemmaltahan minä nyt sentään totta puhuin näytän," puheli muka emäntä, vaikka jo itsekin alkoi uskoa, että hän oli yhtä ketterä ja pulska kuin kolmenkymmenen vuoden vanhatkin.

"Ei, ei se ole mitään pilkkaa, minä puhuin ihan todella ja mietin-- tuota toisakseen--että kyllä te vielä yhden miehen vanhattaisitte," sanoi Paakka.

"Jokohan--ha, ha, ha," nauroi emäntä.

"No ihan leikittä--ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä toimittamaan.--Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?" sai Paakka alkaneeksi.

"Vähät sanomisetkai siinä olisi--ha, ha, ha."

"No niinpä kyllä.--Toden totta on se, että teidän talonne ei tule isännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.--Siksipä lähdimmekin tänne Hikliinin kanssa, että jos--tuota--sopisi, niin tehtäisiin tässä naimiskaupat.--Mitä sanotte emäntä siihen?"

Kappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että kova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään. Kuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään, vastasi hän suopeasti:

"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja ilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin ottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää." Niine sanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.

Molemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta pudonneita.--Tuommoista he eivät olleet odottaneet.

"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset," kysyi vihdoin Paakka.

"Ei mitään ... lähdemme pois," sanoi Hikliini, vihasta punoittavin silmin.

"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,"

"Mitä turhia! Lähtään pois."

"Vaan entäs se velkakirja ... puhutaanko siittä mitään?"

"Antaa vaan olla ... kyllä minä siitä huolen pidän." Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.

Mikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti kirventeli hänen sydäntänsä silloin... Se oli ensimmäinen kerta, kun hänen toimensa niin huonosti onnistui.

Kartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta kävivät he toisenkin kerran vielä talossa.

Hikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin huutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi. Hikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:

"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?"

Kyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen halpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä ansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut sanan valtaa.

"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä riistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin näyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen vahingolle iloita."

Paakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän vähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan emännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.

"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan", sanoi Paakka.

"Onko, se on hyvä. Vai on?" ja hän nauroi oikein sydämmestään ja koetti vielä enemmänkin.

Paakkaa värisytti oikein. Tuntui kuin itse paholainen olisi hahattanut. Sen tähden hän lähti pois kiireimmittäin, katumoissaan ja miettien miten pahan tekonsa palkitsisi.

* * * * *

Muutamia vuosia oli kulunut. Ketolan emäntä oli ruojilla ja Annareeta palveluksessa. Mutta Rimalan Erkki oli saanut mökin paikan, johon rakensi sievän rakennuksen ja raivasi peltomaata melkoisen alan. Niin sievään ja helposti se ei olisi käynyt, jollei Paakka olisi hänellä apuna ollut. Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä innollaankaan ennätti.

Ja niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti ruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana paistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi odottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin ympärillä. Ei se ammonut velkaista hintaansa,--velkana se oli: Paakka lainannut siihen rahat sillä ehdolla, että saa Erkki maksaa sitten kun jaksaa--vaan ammoi lehmä, niin ainakin Erkistä tuntui, ikävöidessään emäntää.

"Niin, niin!" tuumikin sille Erkki kun hänen työskennellessään pellolla lehmä tuli aidan taakse ammomaan ja ammoi kuin ei olisi sillä muuta ollut tehtävääkään. "Ikävähän se sinullakin on, vaan pian se tulee."

Juhannus tuli. Ja silloin kerääntyi Perukan nuoriso Erkkilän mökille häitä tanssimaan. Vähien varain mukaan vieraita kestittiin, vaan hyvällä sydämmellä tarjottu otetaan hyvällä vastaankin.

Patalan Pekka istui pöydän takana rahin nenällä ja pimputteli viulunsa kieliä.

"No annapas nyt Pekka tulla!" sanoi Erkki.

Pekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla valmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt valmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin ennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti vääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi väliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.

Mutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi peli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.

"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?" kysyivät kaikki.

"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten".

Niin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren parin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja hyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin jotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja taitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.