Chapter 27

Kun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan pojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.

"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.--Eikö se jo ala loppua?" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.

"Onhan tuota vielä ollut", vastasi Hikliini surkeasti.

"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä", sanoi Tuomas koetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.

"Mitä?" kivahti Hikliini.

"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy teiltä kaupantavarat olevan.

"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?" kysyi Hikliini Pekalta.

"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä tavarat", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka kerkesi mitään vastata.

"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää ... eikai se ole niitä lukenut ... ja samakai se hänelle on", soperteli Hikliini. "Ostatko sinä sen piipun varren vai mitä?" kysyi hän sitten eräältä pojalta, joka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.

"Enpä häntä tiedä ... niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on tuossa."

"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi." Hikliini puhalteli varteen. "Koetapas itsekin ... niin ... vallan hyvä varsi!"

Hikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen, jonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.

"Ja on minulla täällä parempiakin varsia ... odotappa, kun näytän sinulle toisia", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa, mutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.

"Mitä... Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa...?--Sanokaa joutuin--! koirat--! lurjukset...!" sähysi hän vihan vimmassa.

Kukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan poikajoukosta.

"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt... Sinä olet aina olevinasi muita viisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!--Laitatko joutuin sen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa."

"Mikä minun pitäisi laittaa?"

"Mikä? Vieläkö sinä kysyt... Se kori."

"Mikä kori?"

"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse! Sinä sen olet kumminkin vienyt,--sinä heittiö!"

"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa minua varkaaksi", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.

"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin", sanoivat pojat.

"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta näistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä", kimitti Tuomas.

"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.-- Anna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee", kehoittivat pojat Tuomasta.

"Tosiaankin!" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen hänelle muka manuu-rahan.

Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään seisoi vähän taampana poikajoukosta.

"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä", täytti Eero toimituksensa.

Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun. Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut, otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet--ja vielä sitten lain eteen vaivasivat!

"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen jälkeensä.

"Ja minä sen piipun varren... Kuuletteko!"

"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti Kumpulan Eerokin.

No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus ... sehän se häntä kehoitti.

"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun ... tuota ... muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin ... tuota ... niin eiköhän se sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.

"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa", vastusteli Tuomas.

"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän olisinkin... Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"

"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.

"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin ... että tuota ... kun se kori katosi ... että sinä sen olet vienyt ... vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran ... ja sovitaan nyt, eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.

"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi--vaan sovinnoita teidän kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.

"Ole nyt!... Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita..."

"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."

"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin sopia ... ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.

"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin köyhyydelle.

"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki, eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."

"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia", jatkoi vaan Tuomas.

"Minullako? Kuka sen on sanonut?"

"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt."

"Ne valehtelevat, lurjukset!"

"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat."

"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja koettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja."

"Mistäpä ne olisivat teille vihassa."

"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa tehnyt, vaan vihassa ne ovat... Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman sovinnoittakin!"

"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan muuten en", sanoi Tuomas.

"Ole nyt ... tuommoiselleko joukolle!"

"Aivan jok'ikiselle."

"Eihän minulla taida näitä piisatakaan", sanoi Hikliini, lueskeli sikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä hyvinkin paljon.

"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi", sanoi munan pojista.

Kaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan, kuten monasti muulloin.

Niin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä muukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei hän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.

Katketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat hyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.

"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän tanssiakin," sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.

"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa," säesti Rimalan Erkkikin.

Pekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen sitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan viritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.

Kun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän isäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin, jotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät heitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he kyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan Pekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat aivan hänen selkänsä takana.

"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte Jumalan asettaman lepopäivän?" kiljasi Syrjälän isäntä.

Kukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat tytötkin peloissansa.

"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan juhlapäivänä!" karjasi hän toistamiseen.

Pekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi pelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta punoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.

"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit pyhittää lepopäivän," jatkoi isäntä.

"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala," huokasi toinen.

Pekka ei vastannut mitään.

"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa se, ja painakaa jokainen kotianne, taikka..." kuului Syrjälän isännän jyrisevä ääni.

Kaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän iloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä iltana lähteä tukkijoelle.

* * * * *

Syksy oli tullut.

Koko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet tukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he laittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet kellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös olivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu punaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa sitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa kantaumaan.

Heikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun tukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja iltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät viitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.

Pirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki opetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu oli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli jälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut. Aivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan johtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta hakemaan.

"Tuomas, nouse ylös... Kuuletko," Erkki pudisteli häntä jalasta.

"No, no ... älähän nyt..." soperteli Tuomas, ravauttamatta silmiäänkään.

"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes yksi mylly."

"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi."

"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?"

"Missä menneen yöllisessä?"

"Siellä Ketolassa."

"Enhän minä ole siellä ollutkaan."

"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?" väitti vaan Erkki.

"Ole tuossa joutavoimatta," sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni silmänurkissa.

"Pannaan nyt se mylly... Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla myllyksi... Tuossa," ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.

"Sinähän se jäit," väitti Tuomas.

"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn."

"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä," ja Tuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. "Pata valttia," lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.

"Silläpä minulla onkin kaikki pataa," sanoi Erkki, silmätessään korttejansa.

"Kunhan olisi puoletkaan," virkkoi Tuomas ja löi.

Olkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies jolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi toinen kiusottelemaan, että "käytä minunkin pussini."

Tuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle, sitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.

"Arvaasta, kuka nyt tulee?" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos ja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.

"Vissiin tämän talon isäntä."

"Ei ole isäntä."

"Kuka sitten?"

"Hikliini."

"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi."

"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä."

"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani täällä pöydän takana," sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.

"Kyllä kyllä... Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa", kiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.

"Hyvää päivää!" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui penkille.

"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?"

"Eipä heitä niin kerrottavia", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan kaivella piippunysäänsä.

"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan," kysyi Erkki, kun olivat olleet tovin ääneti.

"Kävinhän siellä... Kuka sitä sanoi?"

"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua."

"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei tarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi kaupunkiakin katsomassa".

"No mitä siellä näkyi?"

"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista... Mikäpä ne kaikki enään muistaneekan."

"Näitkö rautatienkin?" kyseli Erkki.

"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin ... vai miksi heitä kutsuttanee ... näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi niissä pysynyt."

"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet," epäili Erkki.

"No niin kiivaasti ne menivät ... saat uskoa. Minä tuskin kerkesin piippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä... Mutta nukkuuko se tuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata."

"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin tuo Ketolan musta?" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.

"Eihän se hevosen mallinen ollut ... semmoiset nelirattaiset vaunut vaan..."

"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?"

"Ei, ei ne semmoiset olleet."

"Minkälaiset sitten?"

"Semmoiset ... en minä heitä nyt osaa selittää... Mutta herätäpä tuota Tuomasta ... minulla olisi vähän kiireenlainen."

"No mihin se nyt niin kiire on... Eikö siellä muuta näkynyt?"

"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt," sanoi Hikliini vähän tuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.

Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä pakkausi naurattamaan.

"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet laskettava ne kasvut ... ne jotka mennäkin vuonna... Muistatkai sinä sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.

"Muistanhan minä tuon."

"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella kasvulla" muistutteli Hikliini.

"Niinhän se taisi olla ... vaan tottahan tupakin saanee panna ... eikai sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia piippuunsa.

"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."

"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"

"No eihän tuota niin ... joutaneenhan tuota nyt sen verran ... kunhan sitten heti ... minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin Rimalassa?"

"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.

Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla paljon ollut.--Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.

"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli noussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.

"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta tekemään tulevat, kuuden koron jälkeen... Se tuli jo eilen täyteen viimeinen vuosi", selitti Hikliini.

"Mutta osaankohan minä", epäili Tuomas.

"Miks'et sinä osaa... Laskithan sinä ne mennäkin vuonna."

"No niin, jospa minä osaan... Paljoko se olikaan se pääsumma?"

"Kaksisataa ja viisikolmatta."

Tuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.

"No nyt se on valmis", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.

"Panithan sinä tämänkin päivän?"

"Enkä pannut."

"No mihinkä se joutuu?"

"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä."

"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.--Ne ovat muutenkin nuo korot niin helpot."

"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin säkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein suurin koronkiskurikaan", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.

Hikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja kohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.

Erkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin silloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi lattialle. "Mitä? Mitä sinä ilvehdit--junkkari?"

"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo teidän takkinne on", puolusteli Erkki.

"Vai niin, vai... Etkö sinä luullut minun näkevän?... Tuhat tulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas ... mutta odota ... tulehan vielä minulta velkaa tahtomaan ... tulehan... Et saa vaikka paikalle kuolisit... Pannaanhan mieleen!" uhkaili Hikliini.

"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu", ilkkui Erkki.

"Et saakaan ... et vaikka piru olisi", äyvästi Hikliini vielä mennessään oven ravosta.

Pojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat akkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän nyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja tuumailivat että: "leppyyköhän tuo koskaan."

* * * * *

Talvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei Perukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime talven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.

Talven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia, mutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään kahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se kuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä sulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta pianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren nurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei ollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki pudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat, tai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta sukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen hakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan kävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt kengät kinokseen.

Aamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas, vaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä Tuomastakin.

"Kuuletko sinä ... nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa," tuumi hän ja pudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.

"Huomenna on Syrjälässä kinkerit... Alapas tavailla katkismustasi... Tuossa..." ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle pöytää.

"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko pitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut."

"Jottako sinä olet katsonut?"

"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta," puollusti Tuomas.

"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret kun vanhatkin."

"Jokohan niin olisi."

"No niin se on ... ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta lukea?"

"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea ... sinä kun olet yhtä huono kuin minäkin."

"Minäkö? Parein minä sinua olen," väitti Erkki.

"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi."

"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi."

"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville lukijoille."

"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä lukea."

"Kyllä minä osaan ... vaan mitäpä me siitä ... pannaanhan yksi mylly ... missä ne ovat ne kortit?"

"Täällä ne ovat ... vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä pitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi rupeaisi."

"Mitä sinä joutavia ... annahan tänne ne kortit," sanoi vain Tuomas.

Ei auttanut enään Erkin estelemiset vaan täytyi taipua... Kyllähän se väliin mieleen johtui, että olisihan niitä ulkolukuja pitänyt vähän muistella, vaan siihen se sitten unehtui, kun myllylle rupesi...

Tuomas olikin nyt hyvällä voiton tuulella ja kahdesti oli hän jo tehnyt Erkistä myllyn, kun emäntä astui sisään.

"Eiköhän taasen olla kortilla. Luulisi tuohon läikytykseen jo kyllästyvänkin kun alinomaa lyödään--ja huomennahan ne ovat kinkeritkin, mitenkähän sen luvun kanssa on asiat?" puheli emäntä.

"Osaamme me sen verran kuin siellä tarvitaankin," sanoi Tuomas.

"Saisitte te heittää sen läikytyksen pois. Syrjälän isäntä oli aikonut sanoa provastille, että täällä joka päivä lyödään korttia," sanoi taas emäntä ja kokoili ruokia pöydältä pois.

"Eihän me pelata kuin myllyä," sanoivat pojat.

"Mitä sitten, yhtä kortin lyöntiä se on sekin," sanoi emäntä ja meni pois.

"Eiköhän kumminkin heitetä pois ja ruveta katselemaan miten sen katkismuksen laita on," kehoitti Erkki Tuomasta ja nakkasi kortit kädestään pois.

"Pannaanhan tämä peli loppuun."

"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee."

"Minkä se meille tekee ... otahan pois ne kortit."

"Sinä näitkin ne jo kaikki."

"Enkä nähnyt ... vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän lueskelemaankin."

"No samahan tuo lienee," myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä ja löi.

Lukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun peli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka kanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut luetuksi.

Aamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia sitten aikaisia.

Syrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni oli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen olivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella verhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja lukkaria varten.

Moniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä, tuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä aprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät "toiseen huoneesen." Sepä olikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä ikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain ihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet "hilskata." Jos joku pojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin puolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä jo toruivat ja sanoivat että "kun ei milloinkaan malteta olla ihmisiksi".

Aika melu alkoikin pirtistä kuulua, semmoinen jyryäminen, että piika Tiinan täytyi kesken kiireensäkin juosta heitä asettamaan.

"Oletteko vähemmällä täällä. Kuka se on tuon toolinkin kaatanut...? Nostatko kauniisti pystyyn... Niin, ja olkaa nyt siivolla, eli jos minä käyn isännälle sanomassa, niin se on teille vihassa," kielteli hän kiivaasti poikia.