Chapter 26

Hiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin kanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut. Olo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi. Kyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen asti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin väsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli tuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin. Tuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua ärhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä kinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa pelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka turvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren rinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen, sen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä kulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua levesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa. Ja mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja miellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi päiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi alangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta aaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se rinteen peloittava polku...

Toinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja makaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä metsätietä.

* * * * *

Kerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen särkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä edellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin tuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron heikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat Kerimäen rinnettä Korpilammelle.

Tervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan peittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta puotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti kulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.

Isäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.

Miellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili hänen kirveensä raskaista iskuista.

Maaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin kalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään kuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään kiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin kultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve ruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon murtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta tänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.

"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä matoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa, vaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten. Mitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi vene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle."

Niin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään renkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän ystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi, että hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä metsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.

Aika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää melkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää sitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei kahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä aikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen päivän-kaltevalla rinteellä.

Ei ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken hakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se näytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.

Mielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea ja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan mielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut huoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla. Pekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin tuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja tänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.

* * * * *

Kolmannen vuoden elokuu oli puolivälissä. Pekka oli yhä Kerilässä renkinä. Hänen ensimmäisen kaskensa sijalla Korpilammen rinteellä rymötti karhea, raskasteräinen lynkäruis. Toisessa paikassa aaltoili vasta maan kattava, vihanta laiho. Tulevan vuoden varaksi kolmas aukea oli punaisena, kuivana kaskena. Kaikki oli hänen raatamaansa.

Oli sunnuntai. Pekka läksi yksikseen kävelemään ja meni katselemaan niitä lempi halmeitaan. Kierreltyään halmeensa istahti hän eräälle kivelle halmeen heinikkopientarella. Ja siinä hän rupesi miettimään miten tähän saisi helposti talon paikan. Ja siinä hän mielessään laitteli ja rakenteli talon, sievän rakennuksen tuonne niemelle ja tähän rinteelle uhkeat pellot. Niitty levisi tuolla Lehmipuron alangossa, jossa oli sakea petäikkö. Karja kulki viljavilla ahoilla. Ja lahdella kävi hän verkolla ja nuotalla. Sanalla sanoen, hän näki mielessään talon täysineen. Vaan samassa se hävisikin ja jälelle jäi vain katkera tunne.

Mitäpä hän mailman hylky ajattelikaan semmoisia. Ja hän myhäili hullutuksilleen.

Isäntä kirkolta palattuaan tuli halmeitaan katselemaan ja tapasi siellä Pekan, niin kuin oli toivonutkin. Ja Pekan tavatakseen hän lähtikin, sillä hänellä oli sille asia esiteltävänä, jota oli jo ennenkin miettinyt, vaan nyt uutta yllykettä saanut kirkolla käydessään. Hän istui Pekan viereen ja alkoi:

"Mitä sinä täällä vartioit, vaan olet tainnut niin tänne viihtyä, ettet muualla eläkään?"

Pekka ei virkkanut mitään, eikä isäntä odottanutkaan, sillä Pekalta ei parempiinkaan kysymyksiin saanut vastausta vaikka olisi sarvella vetänyt. Isäntä arveli, että kuin hän uutisensa sanoo, niin eiköön heltiä.

"Kuule Pekka. Rupea tähän niemelle talon tekoon. Maanlaadun tunnet itse, että se on hyvä. Niittyä saat tuohon Lehmipurolle raivaamalla jos kuin paljon. Kalavesi on ihan äärelläsi."

Pekka ei luotuista sanaa lausunut. Isäntä jatkoi:

"Minä sinua autan talon teossa. Ensinnäkin sen verran, että kuin tuolta Lehmipuron varrelta, niittymaaltasi hakkaat hirret talosi teokseen, niin minun hevosellani saat ne vedättää talon paikalle. Uunikivet eivät ole kaukana, niitä saa tuosta lammin takaa rinteestä vaikka tekisit kivestä koko talon. Työkaluja: sahoja, poria ja mitä tarvitset saat käyttää työssäsi."

Isäntä taas seisautti sanelmansa ja odotti, että virkkaisiko Pekka mitään. Vaan kuin ei puhunut sanaakaan, niin isäntä leikin viistoon alkoi taas:

"Ja kuin tähän teet sievän talon, niin ei kaukaa palaa, ettet vielä saa Honkalehdon Loviisan emännäksi. Se vaan likeltä kaapii."

Pekka rykäsi, tempasi heinän edestään ja syrjäsilmällä vilkasi isäntää kuin epäluulon alaista. Isäntä jatkoi:

"Loviisa pitää sinusta, koskahan se meidän akoilta kuuluu aina kylässä käydessään sinua niin kyselevän ja tutkivan työntekoasi ja suuntia ynnä muuta. Ja tänään kerrottiin kirkolla, että Hyvälän Renne oli menneellä viikolla käynyt Loviisaa kosimassa, vaan oli se ollut hukkayritys. Monta se on hylännyt muutakin hyvää tarjoumusta. Se sinua odottaa, siitä minä olen varma", vakuutti isäntä ja kuvaili: "On sinusta hätä kaukana. Loviisalla on lehmiä, lampaita ja muuta maanpäällistä. Niin sinä elät kuin herran kukkarossa. Usko pois Pekka!"

"Uskon että joka lantiksi on lyöty se lanttina pysyy, minkä minäkin", sanoi Pekka jäykästi ja kohosi seisalleen.

Isäntä ei puhunut enään mitään sen enempää, vaan ajatteli, että "elähän huoli. Kyllä vielä paranet siitä taudista."------

Oli kekri ja kaikilla rengillä ja piijoilla oli tulossa vuoden ainoa vapaa viikko. Ja niinpä ne sen käyttivätkin hyväkseen. Joukossaan kulkivat kylästä kylään talosta taloon iloisena seurueena kuin lammaskarja ahon nurmisella rinteellä kesän atrioita etsien. Ja aina toista lystiä toisen puutumaan yksissä tuumin keksittiin.

Pekalla oli tämä jo viides kekri Kerilässä. Vaan nyt olikin hänen renkiytensä loppunut. Joutilaana ei hän koskaan ollut kekriä viettänyt, vaan vielä vähemmin nyt. Hänen kirveensä soitti tuimia säveleitä Lehmipuron heinäisessä, synkässä korvessa. Ja sen sijaan kuin muut renkimiehet olivat vapaaviikolla tuhlanneet melkein oteri vuoden palkkansa tähteet, lepäsi Pekalla sen viikon palkkana kauniita hirsiä valtainen rypäjäs Lehmipuron korven tummassa kohdussa. Ja sen sijaan kuin toisilla renkimiehillä vapaaviikon lopussa oli peloittava ja ikävä tunne alkavan vuoden vaivoista, oli Pekalla vapaa tunne ja tyytyväisenä loisti hänen hiestynyt otsansa ja mielissään luki iloinen silmä viikkonsa näkemiä paksuja kantoja ja toisen viikon työ piti luvata vielä Lehmipuron kuusien helmaan ennen kuin täyttyisi hirsiä talon tarpeeksi.

Tulevan kevään kesä vaatehti Korpilammen rinteen tuuheita koivuja ja sinivaipallaan peitteli nurmen kuloista pintaa, kuin Pekan uusi talo hohtavine seinineen ja isoine ikkunoineen kesäaamun ystävällisessä hymyssä näytti odottavan asukkaita.

Vaan tuskin oli auringon pyörä puoli kierrostaan kulkenut taivaan poutaisella kannella kuin täpösen täynnä vilisi Pekan talon seutu pyhäpukuista nuorta väkeä ja toisia tuli kantaen mikä mitäkin. Mikä kantoi astioita, mikä ruokatavaroita, mikä mitäkin, vaan kaikki tulivat tuoden kuin kesäiset muurahaiset pesälleen.

Pekka ja Loviisa tulivat vihittynä parina Kerilän isännän ja emännän johtamina. Nuoruuden mehua ja voiton iloa uhkuvin kasvoin astui Pekka ja Loviisa Korpilammin kukkaisvihkoilla kaunistettuun pirttiin, jossa iloisen nuorison onnittelemana istuivat pöydän sivulla venyvälle pitkälle lavitsalle.

Loviisan viattomantyyneistä kasvoista loisti puhdas ilo, ja turvallinen tyytyväisyys lepäsi Pekan rauhallisissa muhkeissa kasvoissa. Molemmat silmäilivät toisiaan kuin sotkapari tyyneessä, rauhaisessa lahdessa kevätillan kultaisena hetkenä.

Vanha, harmaantunut, takkukarvainen Mokki astua tallusti tupaan ja nuuski vieraita. Vaan kuin löysi isäntänsä hypähti etukäpälöillään polvia vasten seisomaan, liehutti häntäänsä ja nuoli käsiä. Katsoi sitten sameilla silmillään vieressä istuvaan Loviisaan ja siirtyi sille osoittamaan hyväilyään.

"Tämä se oli, joka sinun lymypaikkasi ilmoitti, silloin kuin minä sinut rekeeni otin", selitti Kerilän isäntä siihen tultuaan. Ja sitä tapausta ei Pekka tuntenutkaan tarkemmin, sillä ei hän ollut sitä kysellyt eikä kuullut. "Tämä koira kuin juosta vauhotti vastaani kuin minä tietä ajelin, huiskutti häntäänsä, hyppi ja luikki ja juoksi edellepäin ja sieltä taas palasi minun luo, kuin minä en niin pian jälessä joutunut. Sitten pysähtyi tienviereen ja siinä kuin elkamoi niin se nähtävää oli. Minä ajoin edelleen, vaan silloin se rätäkän nosti. Minä arvasin, että jotakin siellä on. Pysäytin hevoseni ja lähdin katsomaan. Sieltä löysin kiven luota tämän Pekan taidotonna. Sinne olisi hyvä mies kylmettynyt ilman tuota koiran rutaletta."

Loviisa ihmetteli ja sydämmellisellä hyvyydellä puhutteli uskollista ja viisasta luontokappaletta, jolla oli niin suuri osa siihen onneen, jota hän nyt nautti Pekan nuorena aviopuolisona. Vaan Pekka yksin tiesi mistä kamalasta kohtalosta Mokki hänet vieroitti, kuin se tulla luikki hänen jälessään sinne latoon. Pekka rykäsi pari kertaa ja sanoi: "Hyvä mieshän se on."

Vaan poriseva nuoriso vaikeni pirtissä oven suusta lähtien. Sisään astui Vesalainen emäntineen. Vesalaisen kuivakka muoto oli nuortean näköinen, ja emännän silmät loistivat kirkkaina. Kätensä ojensi ukko:

"Anna anteeksi kovuuteni. Tule pojakseni. Taloni on auki sinulle. Ota isännyys. Ja sinä Loviisa terve tuloa Vesalan emännäksi", puheli harvasteesen ukko.

Vesalan emäntä kyynelsilmin puristi poikansa ja miniänsä kättä. Hänellä sanat salpasi rajaton ilo, jota hän tunsi tavatessaan pitkästä kotvasta kaivattua poikaansa.

Kirkas kyynel vierähti Pekan poskelle. Sen pyyhki pois, näpisti alahuulensa hampaittensa väliin ja puristi, ettei toista kyyneltä tulisi ja lausui vallan saatuaan:

"Täällä on minun miehuuteni koti. Täällä on minun hyvä olla."

"Ei saa meidän nuori, kunnon naapuri lähteä", sanoivat Keriläiset. "Me sen pidämme."

Pekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan kiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli luullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat iloissaan hänen onnestaan ja--sen hän nyt ymmärsi--olivat surreet hänen onnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä suloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.

Hänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen, rauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta täynnänsä--kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon pahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen olisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia joutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan hänet Mokki johdatti.

Ilosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia tunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja istuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa uutistalossaan.

PERUKKALAISET.

Kirjoitti Jakke Honka.

Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä. Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.

Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta, joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.

Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia, mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat heidän keskensä.

Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä, hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin, kun pirtti tyhjäksi tuli.

Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat, kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä, jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä, vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.

Niinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella olevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä hankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka Perukalla.

Patalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan kansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan kiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi jotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja ennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä hän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut loppuakaan tulla.

Niinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa viuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä pelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella pelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä tietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän päästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi "tämmissään".--Ei se vielä ollut... Altti oli liijan alhaalla ... sitä piti vääntää ... mutta pikkuisen, ettei liijaksi menisi.

Jo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin tahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja riensivät tanssimaan--mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin kerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. "Malttakaashan kun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin," sanoi hän ja alkoi kaivella taskujansa.

"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan," muistutti Tuomas, erään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.

"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin," kiirehtivät muutkin

"Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.--Tällätkäähän vaan viulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet," sanoi muuan pojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.

Pekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan taskujaan, viulu toisessa kädessä.

"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä mistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se kumminkin... Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule pelistä mitään," puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan, johon oli matkaa noin parin virstan arvo.

"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan, siellähän menee koko ilta," huusi Tuomas Pekan jälkeen.

"Mikäpä tässä muukaan auttanee," sanoi Pekka ja pysähtyi.

"Miksei auta.--Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin asemesta," ehdoitti Tuomas.

"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen," myönteli Pekka.

"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan--ja toimeen nyt," sanoi Tuomas kiirehtien.

"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien osto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan," sanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.

"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta juokse pian," sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta toista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.

Pian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän paahtamaa pihkaa--vetelää kuin velliä--jota hän kiireelle siveli rokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla kosketteli. "Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä", virkkoi Pekka sen huomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli tehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli sormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin säveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin osasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet, siirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka hänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää vasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta, täytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas hiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.

Kaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja hikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä valssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen itseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko kukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän silmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket pullollansa.

"Pankaapa Pekka polkkaa", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton valssin paljous alkoi jo kyllästyttää.

"Ei kun sotiisia", tahtoi toinen.

"Kaloppia", sanoi kolmas.

"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan tulikin.

"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.

"Pankaa sotiisia, Pekka!"

Ei vastausta.

"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä olkapäästä.

"No, no... Vai sotiisia sitä nyt... Kyllä, kyllä..." soperteli Pekka, lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.

Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut pahantuulen lapsia.

Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa, jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.

Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.

"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella", kysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta tulija näkyi.

"En häntä oikein tänne asti tunne", sanoi Tuomas ja koetti katsella tulijaa.

"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin sinunkin siihen", huudahti Rimalan Erkki.

"Sepähän näkyy olevan", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan, jotka vielä olivat hiestä märkänä.

Hikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki talosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun varsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä vanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että herättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten pito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä suvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin mokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan, pyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun varsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana useammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän piti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein pitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle nimenkin: "Rikas Pekka", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta mitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,--sitähän he juuri halusivatkin.