Chapter 24

Ei muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo lähti mennä hamppaisemaan, pyssy olalla, pellon taakse.

Siellä Musti terhenti, silmät kiljellään, pitkän petäjän juurella ja raapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa, hienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan.--Jo pamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas, vaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua. Isäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukaisi pari kertaa, vaan ei tullut mitään.

"Katso pakanata!" tuskaili isäntä ja raapi päätään.

Viimein joutuivat sinne pojatkin.

"Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa, jos vaan elää."

Kalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava heräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.

"Musti se, Musti se! usus, usus, ota kiin'! Puistetaan, puistetaan ... nyt on pienessä puussa!"

Joka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle tuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. "Puistetaan, puistetaan!" kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava tulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas toiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän turmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.

Toisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silminen yhteen nujakkaan. Hänellä oli metsästys-aseena rautapiikillä varastettu seiväs. Nyt ryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään. Paavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä vilkaisi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään ennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja hyppääminen alkoi uudestaan.

"Usu-sus, ota kiini!" kuului joka suusta kehoitus Mustille.

"Jo on taas pienessä puussa!" huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään, joka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt hakemallakaan.

Mitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkeineen, vaikka kirkkohousut olivat jo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.

Melu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että kohta oli koko nurkkakunnan väki aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa ahdistelemassa.

Ilta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli miehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka ja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä työtä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että--hyötyä.

* * * * *

Syksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin lehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä paljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat vielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan joukko pieniä lintusia.

Ikävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä olivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat surkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja huntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon kepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut tietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden merkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden oksien suojaksi.

Järvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä kuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.

Isäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä tyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt hevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan saamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin. Niin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon palkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut lunta ... eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain kärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina Majalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.

Vasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi kuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen haituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä enemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi yönä satavan lunta.

Sepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta, nousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki kuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia saappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.

"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla."

Renki kohotti päätään ja sanoi: "Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät orressa vielä herenneet heilumasta."

Isäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi hän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä tointaan.

"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa rekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän tultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään ... vähän lumen aikana on joutuisa kerätä koko talveksi ... no joutukaaten, joutukaaten ... ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle, kiireelle ... päivä kohta valkenee."

Ei hän itsekään uskonut että päivä "kohta" valkeneisi, rengit vielä vähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia kiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo olivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa heilahti ja jupisi:

"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla."

Isäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.

"Uh! johan ne menevät ... hyvä, hyvä."

Kohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle ilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien hoitajat liikkuivat ulkokartanolla.

Heiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti ulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä. Sonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki luudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava pyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden lisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.

"So pojat!" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. "Kuules, kuules," sanoi hän Kallelle erikseen. "Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia keräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä ... tuolla puolen lammin on varsinkin hyvää vitsasmetsää".

"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata", muistutti Kalle.

"Niin no, semmoisia kuin vitsaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä", sanoi isäntä. "Ja jos sattuvat näkemään, niin sano, ettet tietänyt rajaa."

Kallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin niin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin otettuna... Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista metsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:

"En minä huoli herrastytöstä, jos rikaskin tuo oisi: se kammarissa käveleisi ja kahvia vaan joisi.

En minä huoli köyhästä tytöstä, jos kauniskin tuo oisi; sen isä apua anoisi ja harmia vaan toisi.

Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön otan minä itselleni: sillä on paljon sulhasia, vaan niihin se kääntyy selin."

Tuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja hän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin sitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin ympäriltä vitsaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein arveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti ympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan ei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei kirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä keskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:

"En minä huoli herrastytöstä--"

Hytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle säikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin puoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa, jota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle vetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin huomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen asiat poikki. Vaan ei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että hakata jää maalle asti auki.

Niin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin putouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti yhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!

"Aijai!" parkaisi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.

Veri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa surkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.

"Voi, voi, mikä piti tulla", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat hakkaamassa pihansa lähimetsässä.

"Mikä on hätänä!" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.

"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne ... voi, mikä piti tulla!" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.

Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty, vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun he alkoivat haalata ylös.

Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja itkeä.

Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti. Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.

"Mikä sinulle on tullut?" kysyi äiti säikähtäen.

"Hevonen..." Siihen keskeytti yllättelevä itku.

"Mikä hevoselle tullut, mikä?"

"Putosi lampiin..."

"Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke."

"Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut..."

"Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?"

"Meni sinne Nykälän miehet ... vaan mitään siitä isä..."

"Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan", sanoi Kaisa. Vaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:

"Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?"

"Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahingota", sanoi Kaisa.

"Mitä vahinkoa?" kysyi isäntä, silmät suurena, ja astui Kallen kauhistukseksi kamariin.

"Lampiin pudonnut", sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin sopersi sinnepäin.

Tuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:

"Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?"

"Tienneekö tuo vielä itsekään", sanoi Kaisa väliin.

"Poika, sinulta minä kysyn!" ärjäisi hän kovasti.

"En tiedä," sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.

"Etkö tiedä!" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta harppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti kohotettuna antamaan vähän lihan kipua.

"Ukko! malta luontoasi!" ärjäisi Kaisa.

Ei se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi lujemmalla äänellä:

"Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö minua."

Yhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.

"Oletko sinä hullu!" ärjäisi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen kiini. "Ethän sinä tiedä, eikö lie jo saatunakin hengissä ylös; Nykälän miehet kuuluvat menneen nostamaan."

Nyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin kädestään ja syöksyi ulos renkejä huutamaan. Kun nämät joutuivat, lähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä, silloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin koko matka.

"Miksikä, sinä polonen, jäälle menit?" kysyi äitinsä Kallelta kun olivat jääneet kahden.

"Isä kun käski ottaa vitsaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut toiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä oli suorempi tulla," selitti Kalle vähän rauhoittuneena.

"Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?"

"En tiedä." Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen haava, jota ei uskaltanut äidillekään ilmoittaa.

"Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi, muuten ei voi käydä hyvin."

"Mihinkä minä menisin?"

"Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko iltana."

Kalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin kääriytyneenä.

Illan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen hevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki puhumatta mitään. Rengit ajoivat kuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.

"Missä se on se poika?" kysyi hän Kaisalta.

"Minä laitoin kylään," sanoi Kaisa.

"Mitä varten kylään?"

"Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua."

"Vaan jos sinä valehtelet?"

"En valehtele," vakuutti Kaisa.

"Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi", kiivastui isäntä ja pui nyrkkiä.

"Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria, jota sinä nyt antaisit", sanoi Kaisa vakaasti. "Ja toisekseen", lisäsi hän, "etkö sinä huomaa, kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän maata lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?"

Isäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän keskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se häntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän kuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.

Tuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan riisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan viime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja nousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin pahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun kerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.

Meni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista hiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa. Kuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina vähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen ... toistatuhannen markan vahinko.

Näissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä tässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa kuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista. Tämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä heikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän nukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.

Päivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua laisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni kävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan seuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen akkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja huomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka aavistutti...

Isännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi toissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin niin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi viimeksi heinässä ... tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti lähteä tuolla ladon luona käymään... Sinne hän kävelikin verkalleen ja istui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä kuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi sataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan...

Kaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin miehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi lähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu allapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman näköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.

"Mitä sinä täällä istut?" kysyi hän melkein nauraen.

Verkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan lauseen suurista onnettomuuksista.

"Lähde, veikkonen, pihaan", jatkoi Kaisa. "Tuotako sinä hevosen kuolemata suret ... hoo ... kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän kuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä rahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin ostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni asia".

Isäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että "entäs sekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?"

"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän ne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä tolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti takaisin maksaneet korkorahoilla."

Tämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.

"No on, onkinhan tuota sentään vielä", sanoi isäntä ja lähti Kaisan kanssa pihaan astumaan.

"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli", sanoi Kaisa, "vaan kannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen markan saappailla ja vielä paremmin."

"Niin no, kyllä se ehkä..." sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan varmasti.

Meni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.

Huomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: "pojat, pojat, nouskaa pois, päivä kohta valkenee," niin etteipä paljon valheeksi joutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä heilumasta.

Elämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas selvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa keskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun ääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on rahaa ja kielsi ettei tarvitse surra ... ei ole hätää. Mutta kun pieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä toista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan ollut.

KOTOA KOTIIN.

Kirjoitti Heikki Meriläinen.

"Nythän ne ovat markkinat likellä ja hyvällä puolella", puhui Honkalehdon isäntä Vesalaiselle, kuin tuli markkinaliittoja tekemään Vesalaan eräänä helmikuun pakkaspyhänä.

"Taitaahan ne olla käsiin käymässä ja monen nokka on sinne päin nojallaan. Mikä häneen mennee saamaan, mikä viemään, mikä ilman olemaan", sanoi Vesalan isäntä.

"Lähdetäänkös teiltä?"

"Eipähän siellä käymättä saane olla, on aina siksi asian nihua."

"Itsekö isäntä lähtee pääksi?"

"Tuolla Pekallahan sinne tuntuu mieli tekevän, niin saanee se nyt mennä. Ja hyvin sieltä minä raskisin ollakin poissa, kuin olisi joku, joka nuo asianvähäiset toimittaisi. Ei olisi kuin muutama tusina lammasnahkaa, talileiviskä ja oravakimppu kaupittavaa ja suolatynnyri ostettavaa. Siinä kaikki koko asiat", tuumi Vesalan isäntä.

"Jo nuo miehet pienemmätkin toimittavat asioita kuin Pekka. En häntä ollut kuin patapölkyn korkuinen, kuin isä tuli vaivaiseksi ja jäivät asiat minun niskaani. Vaan ei minun jälkiäni ole tarvinnut toisen parsia vielä tähän asti", puheli Honkalehto vakaisesti.

"Sinä olet ollutkin terästä alusta lähtien ja pienestä pitäen saanut omin nokkisi puuhailla. Vaan Pekka on tuossa toisen turvissa kasvanut kuin humalan varsi seivästä pitkin, niin ei tiedä mikä hän on ennen kuin näkee", tuumaili Vesalan isäntä verkalleen.

"Tuki nuoresta tulee, vara vasta kasvavasta, on vanha sananlasku, eikä Pekassakaan ole kuin hyvyys vikana. Sen näin tässä tuonnoin tihunnin maksuretkellä, että Pekka toimitti asiansa kuin muutkin miehet", puolusteli Honkalehdon isäntä Pekkaa.

Ja niin se nyt tuumattiin, että lähdetään huomisaamuna päivän viihessä.

Ei Pekkaa nukuttanut koko yönä. Hitaasti kiersi täysikuu taivaan rinnettä sille kohalle, jonka Pekka oli nousun ajaksi arvellut. Vaan mitä likemmäs Pekan määrää kuu kiersi, sitä tiheämpään hulmahti kiivaasti lentävä huurupilvi kuun eteen ja tuokion kuluttua jätti paistamaan siksi kunnes tuli toisia reutaleita. Ne veivät sikseen unen Pekan silmästä ja pelosta sykki sydän. Jos nyt tuisku nousee, niin silloin ei pääse lähtemään, ajatteli Pekka ja hätäisesti hyppäsi ylös, kuin kuu oli lännen korvalle kiertänyt.

Pekka apatti ruunansa, suki sitä ja apatti ja suki sukimasta päästyäänkin. Puhdisteli mäkivöitä, suitsia, päitsiä, laittoi rekeä ja kopperehti toimessa. Vaan ilkeästi jylähteli hänen mielessään, kuin tuuli suhahteli nurkissa ja pakkastunut viti juosta kituutti matalana sumuna hilisten hangen kamaralla. Joskus kasahti jo ikkunanlasiin lumen kuivat kipinät. Kuu ja taivas peittyivät pilvien tummaan kuoreen.

Ruuna oli appanut. Monta pärettä oli jo palanut uunin nurkkapihdissä, kuin tuli isäntä makuuhuoneestaan pirttiin ja haukotellen tuumasi nyt tulevan tuiskun, eikä taida tulla markkinaan lähtöä. "Mikäpä sinne lähtee nousevan ilman selkään rypemään. Jos on huomenna parempi ilma, niin saattaa sitte lähteä ja jos ei ole säätä, niin ei tule suurta hallaa, jos emme käy ollenkaan."

"Mikä siitä nyt tulee, kuin niin vissiin aijottiin ja Honkalehtolaiset odottavat meitä tulevaksi?" alkoi Pekka tuumia ja koetti parastaan, että pääsisi lähtemään markkinaan. "Eihän tuolla sää tartu sääreen, jos nyt on vähän tuiskukin. Kylläkai minä en säikähdä tuon vertaista tuiskua. Eihän nyt ole mikään tuisku, jos vähän tuulla tuhailee."

"Siltäpähän näyttää näkönsä, kuinhan katastetaan", sanoi isäntä ja lähti käydä kääristämään ulos. Sinne saatuaan tuikaili joka suunnalle taivasta, haisteli tuulta, joka puuskapäissä ajoi tyyniperään narisevaa talvilunta ja retuutti Pekan markkinakuorman laidalla riippuvia heiniä ja katteeksi sidottua loimen laitaa. Paremmalta tuntui ukosta itsestään jäädä kotiin kuin lähteä markkinaan. Meni hän pirttiin ja sanoi Pekalle:

"Saat mennä kuin mennet, ei tuosta taida miehen syöpää ilmaa tulla."

Pekka hyppäsi kuin tulisten hiilten päältä. Ilo hulmahti kasvoissa. Reippaasti pani hän vaatteet päälleen, ruunan aisoihin ja oli valmis lähtemään. Isäntä tuli pirttiin ja oli rahoja näpissä kaksikymmenmarkkanen ja viisimarkkanen. Ne hän antoi Pekalle ja luetteli sormiaan lukien tuonnokset ja mikä mistäkin menee:

"Suolatynnyristä 12 markkaa, tampattavana olevasta sarkapakasta 7 markkaa--se on 19--pitkiä lehtiä 2 naulaa: 1 markka 60 penniä--se on 20 markkaa ja 60 penniä--1 naula saipuaa: 40 penniä--se on 21 markkaa--ja kartat eukolle, niistä 1 markka--se on 22--ja kotituliaisiksi 50 pennin edestä rinkeliä. Viimmeiset rahat olkoot tarpeen varalla, sillä pitäisihän aina se vara olla, etteivät koirat kinttuja kuopisi.-- Lammasnahoista jos ei saa 2 markkaa kappaleelta ja talista 6 markkaa leiviskältä, niin pitää tuoda pois. Jos siitä hinnasta saa myödyksi, niin rahat pitää tuoda joka penni minun hyppysiini."

Viimmeisen määräyksensä lausui isäntä niin tanakan päättävästi, että 70 vanha, pikkuinen, musta ukonkärväkkä näytti Pekan mielestä aivan peloittavalta.

Pekka lupasi sen täyttää ja lähti ajamaan Honkalehdolle. Eikä ollut rikkoja ruunan varpaissa kuin Pekka karitteli sen taipaleen. Sydän sykki, kuin toivoi saavansa Honkalehdon Loviisan rekilinnukseen tarjoamalla kyydin ilmaiseksi.