Chapter 22

"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan..."

"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta enää pyytääkään!" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja lähti ovellepäin, jatkaen:

"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoito-kuntaan, niin ei sillä muuta tarkoiteta kun sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikkaiden vaivana olemasta!... Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä kun se köyhiä loi rikkaiden rasitukseksi, kun ei se luonut vaan rikkaita ja sellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään..."

"Älä motkota, sen vietävä!..." Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli menemään Sannan kimppuun.

Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:

"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään heistä kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin vaalissa, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vaan rommia isävainajasi rahoilla ja särvä kaapin oven takana, kyllä kestää!..."

Sanna meni kujaa kaiken jaksonsa mukaan, ja purki sydäntänsä tyhjälle, sillä Pekkolainen ei enää kuullut loppua, koska ei ollut mennyt ulos hänen jälkeensä.

X.

Ja eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli synnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät katsomaan.

Ensi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä hän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut olisi, olisi hän noussut ... ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia pelkäämään.

Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.

"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.

Sanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.

"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.

"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka monta niitä kullekin..."

"Kun Jumala korjaisi pois!"

Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan sydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan ... pois kurjuudesta.

Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.

Kamalan kolkkoa oli elämä ... synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä koettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät karkeat kerjupalat virvoittaneet.

Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.

"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"

Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.

Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.

Ja jos elämään jäävät nuo lapset!...

Tuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa vuoteella ja lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enään kuule ... henkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan ... ja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja Karttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule, mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä elättää...

... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä tukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes...

"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilpoittaa.

Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen asemasta.

Se oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti tuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään. Ainoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.

Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten hän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella makaaviin kaksoisiin.

"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta ylös kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle lapsia yhä katsellen.

"Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna.

"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."

"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti vähän ajan päästä.

"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."

* * * * *

"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo olikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois pyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat liikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli pelastanut lapset...

Erittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta kurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... ijäiseen iloon Jumalan luoksi.

Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa ihmisten anti-paloista.

Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka olisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin siihen.

Ei ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui niin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa, ennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.

"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.

"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan ... mikäpä tässä muukaan..."

"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.

"Kyllähän se niin on."

Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!

"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät ettei se jo ollut varissut.

Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.

"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan verrannollisesti tyytyväiseltä.

"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.

"Mutta sinä ja nuo lapset?..." virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.

"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kuin..."

"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän", päätti Matti.

"Niin", lopetti Sanna syvällä huokauksella.

HÄRÄT.

Kirjoitti Kauppis-Heikki.

Ensimäinen.

"Jospa sitä nyt olisi koettaa."

"Sitäpä minä. Eihän tuo maata alemma viene."

"Vaan jos se kovin vähä hyödyttää, kun ei saa omistaan."

"Mitenhän olisi. Kalvi se kuuluu härkänsä myöneen ja ostaneen sitten niillä rahoilla... Jokohan mekin tuo lehmä myötäisiin... Mitä arvelet, eukko, siitä?"

"Ei lehmää. Liika hienoa on viina leivän särpimeksi."

"No täytyy se kumminkin kauppaan panna, kun 25 kannun 'puu' maksaa lopulle sata markkaa."

"Eihän sitä enää 'puuksi' kutsuta, 'härkiähän' ne kuuluvat olevan."

"Olkoot vaikka lehmiä, mutta aamulla minä lähden koettamaan eikö sitä saa. Täällä olisi hyvä menekki."

Näin jutteli Nystyrän mökin Simo vaimonsa kanssa muutamana iltana, tässä alkupuolella talvea. Lapset olivat jo nukkuneet.

Vähänpäästä rupesivat vanhatkin, vaan Simo ajatteli vielä hyvän aikaa pitkälläänkin tuosta huomenna ostettavasta "härästä". Mihinkähän sen panisi... Tuvan sillan alle, vai navettaan?

Jos sen yksinään jaksaisi irtauttaa, voittaisi ehkä puolet... Ainakin kolmannen osan voittaisi; ja saisi itsekin aamutuimaansa maistaa. No varmaankin sen, ja rahaa jos kuinka paljon...

Siihen nukkui Simo. Hän puuhasi koko yön samoissa toimissa, sillä "se yölläkin unessa, mikä päässä päivälläkin."

Jonkin isännän nimessä hän osti ankkurin. Vaan kun viskaali tuli sinettiään lyömään, oli Simo muuttuvinaan isännäksi.

Loimen alle pani hän saadun "härkänsä", istui sitten päälle ja lähti ajamaan. Matkalla se kasvoi niin suureksi että Simo oli istuvinaan kuin vuoren päällä. Toisia "härän" kuljettajia meni yhtämukaa. Simo alkoi niitä torua ettei heillä ollut oikeutta kuljettaa "härkiään" yksille laitumille, sillä hänen härkänsä on niin suuri että se puskee kaikki muut kumolleen. Ja hän ei olekaan enää Nystyrän Simo, vaan isäntä.

Samassa hän heräsi kuin vaimonsa nyrväsi kylkeen ja virkkoi:

"Mitä sinä uneksit."

"Ohoh! Joko minä ääntelin?"

"Johan tuossa..."

Unet eivät nyt Simosta luopuneet. Silmäin kiini mentyä oli hän joutunut pitäjään lainajyvästön nurkkajuureen. "Härkää" oli pienenneltynä turkin ja takin taskuun sopiviin pulloihin. Hän oli kaatavinaan yhden "napsun" kerrallaan seinään kaivetusta reijästä sisälle ja sieltä tuli joka kaatamisen perästä jyviä aivan koskena, vieläpä karahtelivat tullessaan. Alkoi jo tulla niin paljon että rupesi peloittamaan, eikä enään kaatanutkaan. Säkit täytyivät ja yhä vaan jyviä tulvasi. Simo nosti monta monituista säkkiä selkäänsä, peljäten että tulevat kiini ottamaan. Hän koetti juosta, mutta tuntui niin kovin vaikealta. Jyvien juoksu yhä vaan kuului. Simo ei päässyt enää liikahtamaankaan, vaan vaipui kuormansa alle. Takaa-ajajia oli tulevinaan. Hän yritti ruveta huutamaan, vaan heräsi ja huomasi itsensä suullaan makaamassa ja tunsi olevan niin kuuman että ihan oli märkänä joka kohta. Eukkonsa kuorsasi ja se kuului aivan samalta kuin sekin jyväin tulvaaminen.

"Ollapa sellainen jyvän paljous ihmisissä", ajatteli Simo. "Mutta hitto mikä hätä piti olla tyhjän tähden."

Eukko ei lakannut kuorsaamasta.

"Ole hörrittämättä siinä!" virkkoi Simo.

"Kah! Mitä?"

"Niin, että elä tuossa kuorsaa, ei saa nukkua."

"Minäkö kuorsasen."

"Sinä."

"Enpään."

"Enpään.--Kuulinhan minä."

"En ole ennenkään..."

"Ja et nytkään.--Pane lakeista vähän raollen, liika lämmin tässä on."

Se keino auttoi vaikeiden unien kanssa taistelemasta. Yö kului kuten moni muukin yö.

"Kovin rauhatonta nukkumista", virkkoi Simo ylösnoustuaan ja raapia kyhnytteli kainalotaan. "Minä näin lopulta yötä hyvin vaikeata unta."

"Pahaa minäkin näin", sanoi eukko. "Vallesmanni oli tulevinaan ja otti aivan väkisin meidän ainoan lehmämme. Eiköhän heitetä se kauppapuuha sikseen."

"Ei heitetä. Pahat unet ne merkitsevät hyvää."

Kumpikin alkoivat kertoella ennen ja nyt nähtyjä uniaan, ja sitten he päättivät että pahat unet toisinaan merkitsevät hyvää.

* * * * *

Simo lähti apumiehiltä kuulustelemaan tuleeko siitä tolkkua. Tarpeeksi asti ei näet ollut itsellä varoja. No kyllähän niitä löytyi näin hyvään asiaan, vaan täytyi heille hyväntekijäisistä myöntää vähittäinkin ostohinnalla.

Saavuttiin saantipaikalle. Vaikka tämä ei ollut mitään kalan pyyntiä, hiljaa kumminkin puheltiin. Eipä kaikistellen puhuttuna hiljaakaan. Oli liikuttava varovasti ettei tullut "hölyksi" minnepäin härkää lähtään taluttamaan.

"Uskaltaakohan täällä aukaista", suhistiin.

"Ei pilata asiata kiireellä", virkkoi toiset.

Kyllä suu olisi kutsunut, vaan täytyi kärsiä. Väkisin tuli vesi kielelle. Odottaminen oli niin kiirellistä, kuin lasten, joille äiti on lämpöset luvannut.

Vaan iltasillapa oli jo "härkä" paikallaan tyhjässä navetan parressa. Hiljaa se siellä köllötti kylkiensä varassa, ilman kiinipitimettä; jalkoja ei näet sellaisella härällä ole, jolla on "kylkiluut nahkan päällä."

Samana iltana syntyi seudun taloissa miesten kesken salakähmäisiä liikkeitä ja viittauksia. Myöhemmällä hypenivät he tietämättömiin.

"Mitä niillä mahtaa olla", arveli nais-väki.

"On niillä jotain", lisäsi toiset.

Vaan tietämättömiksi he sillä kertaa jäivät mitä se on.

* * * * *

Miehiä kun seipäitä seisoi kohta Nystyrän navetassa. Simo liikkui vilkkaasti.

"Täyteenkö?"

"Täyteen."

Luk luk luk luk: narrr.

"Paljonko se?..."

"Puolitoista..."

"Sitten tuohon."

Luk luk luk luk: narrr.

"Samako hinta?"

"Sama."

"Sitten tuohon, jos jyvissä kelpaa."

"Kyllä. Neljä kappaa rukiita."

"No, sama se. Laske vaan."

Luk luk luk luk: narrr.

"Hereestään se antaa."

"No kun ei: vasta ensimäiset pullot."

Vielä laskettiin täyteen suuri pullo, joka sai sijansa rottien valtakunnassa, tuvan laattian alla. Sieltä se tarvittaessa kaivettiin ylös, siltä kohdalta, jossa laudat näyttivät visuimmassa olevan. Seinän vierellä oli vaan siksi koloa että sormet parhaiksi sopivat siltalautaa ylös nostaessa. Täältä annettiin niille ostajille, joita ei tiedettynä oikein varmoiksi. Koko härkää ei näille ilmoitettunakaan, sanottiin vaan tämä yksi suuri pullo muilta lainatun.

Nyt tulijaisissa oli kaikki vieraat "varmoja", kuin oli niitäkin, joille annettiin ostohinnalla. Vaan siitä ei hiiskuttuna koko aikana muiden kuulaan, sanottiin vaan Simon ostaneen omilla neuvoillaan.

Niin hyvillä mielin kuin minkä kadotetun tavaran takaisin saaneet hyvänsä, astuivat miehet navetasta, takin toinen helma enemmän riipuksissa kuin toinen.

* * * * *

"Härän tulijaisia, miehet!" sanoi Rahilan Saku ja löi pullon niin kovasti pöytään, että paljon maailmanvaivoja nähnyt posliinivati päästi viimeisen rämisevän hätähuutonsa ja kun ei kukaan apuun joutunut, lennähti kappaleiksi.

"Ohoh! Vahinkopa tässä taisi tulla. Mitä se maksaa?"

"Mitäpä tuo... Hajanainen rämä se jo olikin", sanoi Simo.

Mutta eukko mukisi yksinään että "aivanhan nuo taitaa ensikahakassa särkeä kaikki astiat". Olisi hän ehkä enemmänkin mukissut, vaan kun tiesi että Saku on yksi niistä joille täytyy antaa ostohinnalla, niin ei puhunut mitään.

Lapset kokoilivat kappaleet ja menivät uuninkupeelle penkille istumaan ja ihmettelemään niin äkkiarvaamatta saatuja tavaroitaan.

"Tuta te tämän tälti?" kysyi pienin tyttö, laitellen kappaleita päällekkäin.

"Tuo joka nyt lyyppe", neuvoi vähän isompi tyttö.

"Mittee niillä on, jota ne lyyppee?" kysyi taas pienin.

"En minä tiijä", sanoi toinen.

"Se on viinaa", selitti poika, joka oli vanhin heistä, ja oli tarkkaan seurannut pöydän ympärillä olevain tekoja.

"Onto te mantteeta?" kysyi vielä pienin.

"En minä tiijä", sanoi taas toinen tyttö.

Poika kurkisti päätänsä lähemmä sisariaan ja sanoi hiljaa:

"Sain minä kerran pikarin pohjalta salaa sormella maistaa; ei se ollut hyvin makeeta."

Pieni tyttö herkesi kyselemästä kun tiesi ettei se "hyvin makeeta" ollut. Mutta pojasta se oli jo ollut "vähän" makeata ja kuka tietää kun aikaa kuluu!... Samoin ovat ehkä nuokin pöydän ympärillä istujat "sormella" maistaen aloittaneet, ja on ehkä maistanut vaan "vähän" makealta. Mutta nyt he eivät enää maistaneet sormella, eikä se tainnut enää vähä makealta maistaakaan. Kerta kallistuksella meni suurikin pikari tyhjäksi ja kiire näytti olevan toista ottamaan.

Eihän nyt ollutkaan mitään ujosteltavaa. Kaikki olivat miehiä ja vieläpä melkein jokainen--nuoria miehiä. Nyt oltiin nauttimassa ilman pelkoa. Uneksitut tuhansien markkain tytöt eivät tätä nähneet. Heidän nähdensä, markkinoilla ja sulhas-matkoilla, piti viiniäkin maistaa hyvin varovasti, aivan niinkuin se tahtoisi hengen salvata. Siitäpähän tytöt nähnevät ettei se maista enempää kuin he itsekään, ja että kyllä sille saattaa lähteä.

"Käyppä härkää heruttelemassa", sanoi yksi, kaataen heiluvalla kädellä viimeisen viinan pikariin ja loput pöydälle.

"Elä pöydälle", sanoi toinen, jonka pullo oli vasta vähän enemmillään kuin puolillaan.

"Anna mennä, hyvät on laitumet! Kyllä härkä toista antaa."

"Vaan jos ei annakaan", sanoi Simo.

"Se on täytyminen. Tai minä otan kirveen ja käyn siltä mahan puhkaisemassa."

"Sinä et tarvitse enää", jatkoi Simo.

"No se ei kuulu sinuun, s----na."

"Anna tuolle", sanoi toiset.

"Niin vaan se tulee kovin humalaan. Jos viette heti pois, sitten haen."

"Kyllä me lähtäänkin."

"Ei me ole sinun tölliisi tultunakaan ijäksi. Haehan viinaa! Elä sinä kerjäläinen sitä pelkää ettet maksua saa. Ota rahana, tai jyvinä, niitä on. Lähde vaikka paikalla.

"Kyllähän niillä sovitaan", sanoi Simo ja meni täyttämään pulloa.

Luk luk luk luk: narrr.

Viereisessä parressa nosti lehmä turpansa parren seinän päälle ja virkkoi: "yyy".

* * * * *

Kun miehet tulijaisista lähtivät, niin eipä heistä olisi toinen toistaan kyennyt tulesta auttamaan. Mutta hyvä halu voittaa kaikki vastukset. Yhteisin voimin he ponnistelivat, vaikka kyllä muutamain sääret heittivät hyvin pahasti "viittätoista". Tie tuli kävellyksi hyvin tarkkaan ja vieläpä kaupanpäälliseksi tienvieretkin. Jalat olivat näet keskenään koetella voimiaan, huolimatta siitä mille kurille siinä muu ruumis joutuu. Ne ryntäsivät vuoroin toisiansa vastaan ja silloin aina seurasi rymäys. Pää parka sai monta kolausta puita ja kantoja vasten noiden huimain tähden. Kyllähän pää olisi tuollaisista ilveilyistä ollut mielellään kaukana, onhan sillä jo ollut täysi kokonsa kymmenvuotiaasta aikain; mutta mitäs sääret. Niillä on sitä nuorten hulluutta, ne kun tarvitsevat kasvaakseen kolmattakymmentä ajastaikaa. Suu, joka on välistä viisaskin, huomasi että tähän kuperkeikan heittoon on syynä liian raskas kuorma ja rupesi siis lastia heittelemään--ei mereen, kuin olikin metsämatkat, vaan hangelle.

Jalatkin jo huomasivat että tosi tästä tulee, lopettivat leikkinsä ja silloin täytyi toisten vähä enemmän voimissaan olevain ruveta muka huonompia taluttamaan. Kotiinhan olisi itsekunkin pitänyt päästä. Ei he kaikki kuitenkaan päässeet; mikä uupui mihinkin. Joku vilustunein sai sijansa uunillakin, jossa se noessa ryvettyään näytti oikealta juhlapäivän vastaan ottajalta. Häveliäimmät olivat menneet saunaan, jossa sielläkään ei mahtanut olla paljon kauniimmalla korjuulla.

Semmoista se oli ja "vasta ensimäiset pullot", niinkuin Simo muutamia tunteja ennen sanoi.

Kohta pääsi vaimoväkikin huomaamaan, minkälaisilla matkoilla ne miehet ovat vaeltaneet, vaan salassahan niitä kumminkin täytyi pitää, ettei tulisi poikain päälle pahaa mainetta. Saivatpa isät tästäpuoleen harmitella jyvälaarien vajenemista, eikä sille paljon apua ollut, vaikka olisi avaimia kuinka suojellut. Eihän tuollaista pöläkkää ollut näkynyt kuin välisti markkinain edellä.

Jyvät ne olivat kulkeneet pimeinä aikoina Nystyrän mökkiin ja sieltä siihen kylään mistä härkä oli haettuna. Lisää oli valunut jyvän maksumiesten säkistä eikä niinkuin Simo oli unissaan nähnyt, makasiinin seinästä.

Toinen.

Tämä oli se Kalvin härällä vaihdettu "härkä", josta Simokin puhui vaimolleen. Se oli jo useampia aikoja ollut näillä syrjälaitumilla--ei lihoomassa, vaan hoikkenemassa ja hoikentamassa seutulaisten ilmankin hoikkia kukkaroita ja saattamassa ennestäänkin velkaiset vielä velkaisemmiksi. Mutta laitumiinsa tutustuneena alkoi se ammua niin kovasti että sai metalliotsaisen miehen liikkeelle. Hiljaa se hiiviskeli lähimaille, kuulusteli ja nuuski, vaan ei tällä kertaa sattunut mitään kuulemaan. Täytyi lähettää mies ottamaan selkoa, onko härkä perin laihtunut. Mies toi, kuten Moseksen aikaiset vakojat, tuoreet hedelmät nähtäväksi. Se oli näköänsä kaunista ja maistoi milt'ei hyvältä, ainakin niin hyvältä että ansaitsi ruveta tuumimaan valloituspuuhia.

Toimitettiin kolmimiehinen valloitusarmeija, johon oli "sattumalta" tullut entisiä härän ystäviä.

Samana päivänä ryntäsi joukko mökin pihalle. Asukkaat hämmästyivät, vaan rauhoittivat kohta mielensä ettei huomattaisi.

"On kuulunut kertomuksia että teidän mökissänne pidetään luvatonta viinan kauppaa", sanoi joukon johtaja tupaan mentyä.

"Se on valhe", sanoi mökin vaimo. Mies sattuikin olemaan metsässä.

"En minä usko, minä tahdon syynätä mökkinne."

"Syynätkää vaan joka nurkka, ei löydy."

"Ei tuota täällä näy, vaan mennäänpä katselemaan muista huoneista."

"Vaikka mistä, ei löydy."

Miehet menivät navettaan. Eukko tuli yhtämukaa ja pyöriskeli nurkassa olevan tyhjän parren kohdalla. Miehet alkoivat katsella.

"Katselkaa vaan", sanoi eukko, "tyhjän täältä nuolaisette."

"Katselkaapa, miehet, tuoltakin parresta, se mahtaa olla siellä, koska tuo eukko siinä niin käähäilee."

"Ei siinä ole kuin olkia."

"Siirryhän pois, ei kai ne oljet katsoen pahene."

"On täällä olkien alla tynnöri", sanoi yksi kopeloituaan, vaikka ensimäinen mies ei ollut mitään huomannut.

"Ei se ole kuin kaljatynnöri", sanoi eukko rohkeasti. "Teillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä köyhillä ole kellaria, missä säilyttäisi, jos tekee suurusveden haikarata lastensa ryypättäväksi. Eipähän sitä piimää piisanne yhdestä lehmän kantturasta."

"No niinhän se on, niinhän se on. Vaan ehkäpä tässä tunnetaan mitä se on. Nostahan tänne näköpaikalle. Ja onhan tuossa astiakin, laskepa siihen ja maista."

Mies otti astian, laski noin riskin korttelin arvon, siemasi suuhunsa ja virkkoi:

"Eihän tuo tainnut viinaa ollakaan, koska niin hyvästi meni. Annas kun mä uudestaan lasken, että saapi muutkin maistaa mitä tämä on."

Viinaksi se viimeinkin tunnettiin. Eukko erosi pois koko joukosta ja meni ulos, jossa "ryöväriä" vähän haukuskenteli.

"No ei muuta kuin härkä rekeen", sanoi nimismies, sillä hänkin oli matkoillaan päässyt tietämään tuon uuden nimen.