Chapter 17

Liisa heti sai selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän tuolla mäenrinteessä Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen pakkautunut hirveä tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:

"Jesukselle kiitos olkoon!"

Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla, enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutus toimiin ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni,--vanha, ränstynyt, läjään jo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli tuossa miesten mukava polttaa ja lämmitellä ... seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka ainoan toimessa olevan paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa tekevän, kuin tarkoituksella saada tulen voima häädetyksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen kaikkia joutilaita veden hakuun ja saivat siten toimeen, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina voimassa. Muutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tosi tarkoitus saada jotain toimeen, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.

Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tuossa tulee varsin vähäinen.

Pekkolainenkin siinä seisoi eräässä ryhmässä, kädet selän takana ja suussansa mälliä mämmelsi, toisesta poskesta toiseen,--se muuten oli hänen tapansa. Muuan nuorimies tuli siihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi kuin lautamies.

"Ei tuossa suuri vahinko tullut," sanoi hän ja antoi suunsa muodostua ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen. Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vaan suu hymyssä tuleen päin, ikään kuin osoittaaksensa, että hän sen seikan tietää juuri paikalle, mutta ei viitsi tässä semmoisille miehille juttelemaankaan ruveta.

"Korkeintaan 40 markan vahinko tuossa tuvassa ja irtainta ei lie ollut paljoa," lausui joku, jolla, vakavuudesta päättäen, näytti olevaa tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.

"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi tuota summaa vaadittu, ja katseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäisemisen kautta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:

"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti ähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt ... oli vähällä minut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi turkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh... Mutta kun sanoin, että Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että korkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut ... ettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä akalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma mökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat mäellä palaneet, hä häh."

Pekkolainen katseli suoraan tuleen.

"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu," hän vielä jatkoi ja rykäsi päälle.

"Joo," sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."

"Mutta väärin te puhutte miehet," rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan päiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!"

"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita", rupesi Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.

"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin."

"Mitä sinä ... et mitään!"

"Kyllähän se nyt niin on," sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt..."

"Eei," yhtyi Pekkolainen, "läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."

Tuo oli yleisen mielipiteen mukaan niin hauskasti sanottu, että sillä täytyi pyrskähtää nauramaan, joka lopulta, kun sitä vielä joukkoon evästeltiin, muuttui sydämelliseksi kaakotukseksi.

"Mutta se siinä nyt on paha," puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka saa talvikortteerin joukkoineen."

Joku tosin myönsi tuon olevan ikävän seikan, mutta hyvin suuri osa jatkoi kaakotusta ja ilvettä, kun oli kerran niin hauskalla tavalla sille tielle päästy.

Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta, hän kun sattui siitä ohi kulkemaan.

"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa," nauroi muuan hienotunteinen nuorukainen.

Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.

"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi leikitsee."

Tuo äskeinen vaimo, hän se oli, joka profeetallisella äänellä tuon virkkoi, Pekkolaista katsellen.

Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä ettei pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.

Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä varsin sujuvasti. Marketa pakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten.--

Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittomin päin.

"Voi, voi, voi," valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden äidin vieressä.

"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein kuolen!..." huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.

Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.

"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia syntis-raukkoja." huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa nurkalla silmäkuoppiaan.

"Niin," liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, "älä nyt Sanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi... Pitää aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."

Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi, että asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.

"Hoh... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!" Heistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään karkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli kylästä tullessaan oman tupansa palavan.

"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa," sanoi joku.

"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin kuin minä," itki Heistrokin Liisa.

"Niin no, ... mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut ... eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen. Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi tehdä hänen tunteitaan.

"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut käänsivät huomionsa sinnepäin. "Soo lastani, so ... soo... Voi rakas taivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.

"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me..."

"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella kertaa ... ei se kaikille yht'aikaa tapahdu," sanoi joku.

"Niinhän se on," alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko omalle kohdalle sattuu... Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."

"Jopahan," myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:

"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan auttamaan."

"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi Nurkanperän Sanna osanotolla.

"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan yksin paloi."

"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani..." Sanna huiskutti Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun päähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.

"Tuppu-parkani..."

Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun vaikutuksesta hänkin.

"Voi hyvä armias Isä! ... kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan... Vaikka kuollahan tässä täytyykin meidän kaikkein ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua hartioista helmaansa ja itki.

"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden tulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta kylästä oleva vaimo.

"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"

"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eihän ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa!... Vaikka meille tulisitte, jos ette likempänä sijaa saa."

Puhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät mielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että jos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa, ja siihen ei ollut halua.

"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli oman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa... Olisi nyt luullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus tapahtui."

"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", lausui Helpon Tiina.

"Tule meille Sanna lastesi kanssa", jatkoi hän. "On siellä ainakin lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu linnulle, jota linnulla itselläkin."

"Kiitoksia Tiina."

Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä se oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät, vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.

"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.

Yksi toisensa perään lähtivät akat pois--kotiinsa.

"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.

"En minä ole ainakaan nähnyt."

"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!..."

--Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken nojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.

Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut. Miehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään ... se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä... Mutta nyt?

Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan, mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat ... viides äidin sylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän elättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.

Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt ja osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.

Ei ollut leivän palaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta varasta, jolla tyydyttää omaa ja edes lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin aamulla.--Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja kadota kodin kanssa yht'aikaa?

Eihän siitä elämisestä enään puhettakaan ... työtä ei saa kuin silloin tällöin... Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon... Tuo entinenkin oli häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneesensa tällaista joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea sitten vuorokausi ja talo, koskaan lakkaamatta, kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy ... ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen seitsen-vuotiseen poikaansa, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä, koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä... Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan aisoista painellut. "Sinä siinä!"

Muuan nuorekas mies tempasi äkäisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella aisoista. Pillin piteliä käänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kuin kylmä vesi ilkeästi valui niskasta alas pitkin ruumista.

"Hä-hä-hä-hääh!..." nauroivat aisoista painajat ja suihkun-ohjaaja.

Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa piteliänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan terveellisestä sisällöstään hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.

"... Ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy ylenmäärin suuttua..." puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun oli miehen kumoon survassut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi vetäytyä poispäin.

Poika tuli isänsä luo itkien:

"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä, kun tuo Jaska..."

"Suus kiini! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä luonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi, sillä asia kävi kovin aatamille.

Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.

Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa ruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin ihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan ... eivät edes häpeä.

Jaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä ... pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.

"Polttaako vielä?" kyseli isä.

"Ei se enää niin..."

Jaska pauhasi:

"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset sammuttamaan ovat tulleet ... muutama kerjäläinen, mutta odota!..."

"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut ... varsin sinä sen pojan päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät tuon tapahtuneen.

"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua... Kerranko sitä tehdään sellaista leikkiä..."

Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.

"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.

"Alkaa se taas polttaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.

Vähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa rauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri mitään vastannut... Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin tuli sammuu... Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.

Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään toisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia ... lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.

Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:

"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pidemmälle jatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo aavistaa mitä hän tarkoitti.

"Voi hyvä Jumala!..."

Vaimo alkoi itkeä.

Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.

Matti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.

"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla... Jonnekin tässä täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.

Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä ollutkaan enää paikalla. Ei ketään naapureita näkynyt ... ei valkeatakaan heidän tuvistaan... Heistrokissakin jo maattiin.

"Ei tuo Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso tupa ja vähäsen väkeä", virkkoi Sanna.

"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän ne mielellään ... mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja kuolla?"

"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole mailmassa muita!" valitti Sanna.

"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut", arveli muuan poikanen, joka vielä myös oli paikalla.

Tuo tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan... Sitä tekee hyvää, niin vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.

"Niin, kyllähän ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.

"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja Aukusti tuli perässä valittaen.

"Täytyyhän sitä jonnekin mennä pyytämään ... koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin pitkä."

Matti lähti Heistrokkia kohden astumaan. Päässä risteili niin monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui kovin raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tuo tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja,-- Jumala ties' koska enää sellaista saakaan,--saako koskaan...

"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

"Kaikkein toisten mökkiläisten perheet saavat niin rauhallisesti nyt nukkua kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen toimia vastaan.

Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

"Kymmenen markan!"

Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman tunnottoman...

Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan alle ja koetti lasiin päristää.

"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun..."

Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.

"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua auttaa ... kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla..."

* * * * *

Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.

"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ... ei yhtään, hmh."

"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin sitten Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."

"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan nyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."

II.

Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.

"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan uuenrauhaa."

Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut...

Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.

"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi, "kun aamu edes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

Tiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa...

Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut... Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä ... kukatiesi kuinka kauan.

Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.

Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon takaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.

"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.

"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.

"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.

"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille."

"Oli se."

Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.