Chapter 16

"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!--katsoppas tätä poikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,--aika huoran mukula, saunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman tavaroita tasimaan--mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä joudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä nappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi pojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää hankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja se huvi kaupan päälle--aatteles minkälainen elämä siitä nousee Mattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko kylässä."

--Jussi kavahti ylös, "se käy laatuun," sopersi hän, "minä teen vaikka mitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä, jos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane."

"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää menetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi leveillä--ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että kiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä ollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja hellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti-- vielä ryyppy, veikkoseni!"

Kun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi kammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen puhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos, kompastui kynnyksiin ja huusi: "varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!" Isäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja--oi hirmua!--akkunan puolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään--oi ijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.--Emäntä vakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä ovipieleen kolasi.

Kun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana Mikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: "ei, hyvät ystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän kanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin viimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta syyttelette?"

Silloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on vanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin miehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän miehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.

Jussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi hän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että kukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän sittenkin oli.--Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni-- pako mahdoton--hui hirveää!

Siinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet puhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi tiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta ajatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin suoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa oikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan kaikki tyyni.

Saadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian sikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni panemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.

Siellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan varkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi: "Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän asti?"

Ja vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu, valittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan lapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat koko hyviä ihmisiä.

VII.

Pianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne niinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten näyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä, hänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.

Ainoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala. Useasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa renkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että voisi saada paremman aseman.--Olihan Kantala kerran löytänyt kirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin, kenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta tietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin jyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen oli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan puraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan kuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui linnassa varkaudesta.

Toiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska nuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa vaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja taidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi upporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä Kantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi, olipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?--puhuttiinhan siinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.--Ja Elsa sitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen jamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö jotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta siitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.

* * * * *

Kerran eräänä Syyskuun päivänä huomasi Kantalan Elsa, katsahtaissaan akkunasta ulos, nuoren miehen, hyvällä hevosella ajavan taloa kohden. Hiukkasen aikaa katseltuaan, poistui hän huoneesta, punastunein kasvoin. Tämän huomasi Kantalan tarkka isäntä, joka toisella puolella huonetta säkkejä tarkasteli, kävi akkunan luo ja silmäsi ulos.--"Tuon arvasin," mutisi hän itsekseen, heitti säkkikasan käsivarreltaan ja kävi vierasta vastan. "Kuules Antti," huusi hän pojalle, joka pihan perällä hakoja kakkasi, "tules ottamaan tämän vieraan hevonen ja vie se talliin!"

Siinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli poika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin Kantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä vilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta näkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin varttuneena miehenä.

Ei kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa siitä asti, kun Kantalasta läksi.--"Se meni kuin itsestään," sanoi hän, "ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja viimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon, niinkuin mitäkin roskaa.--Sitten ne työmiehet," jatkoi hän, "eihän ne tarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin hullut--yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn menestys on riippuvainen."

--Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli myytävissä.--"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata," sanoi Matti, "ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy."

Niin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli lopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut kihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty, talonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla maksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin laajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon haltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää tulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja tehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään; sitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.

Vaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin sitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa olevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada suuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo kylässä.

Kyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista; suuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta matkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla kepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat eräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku tahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut, naurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että poikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?--Ja äärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen tietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan aineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan vaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä olevan satojakin tuhansia.

Mutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka häntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin kuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella mitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.

Matti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se koski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus auttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään, että paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli päästy.

Ensi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti innolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin, eikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.

Ensi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä hääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin kesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista ylös.

Ihmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin tavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin töihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: "eihän tuommoiset summat Matin rahoissa mitään tunnu."--Mutta niin se todella oli, että Matti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin, silloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä innolla.--Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut Toivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: "noin viisi tai kuusitoista tuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa enemmän, kuin tuon summan".

Sitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta Matti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti, että Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia taloja.

Muutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa alkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja sitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty ihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli kaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.

Pian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan toisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja Matti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään mahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa. Ja sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista olivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen-- kenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti talonsa parantamiseen.

Onni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla aloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse työssä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa, viehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi ryhdikkään käytöksensä tähden.

Mutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti eräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä aikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla siellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa huomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin jättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin emännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä puhemiehet parastaan kokivat.

"Tuohan on aivan kiusallista," Kantala itsekseen ajatteli,--"mikäpä lienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä hän vielä mahtaa varrota?"

Kantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä, hankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta nuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä tyttärellensä.

Viimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä kädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen, kysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle kerjäläiselle.--"Ota hän", sanoi Kantala, "ja olkoon hän sinulle hyvä emäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu."

--"Se, mitä olen," sanoi Matti liikutettuna, "on suurimmaksi osaksi teidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi ihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä, hupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja petomainen raakuus väheni--ja tämä tyttö sitten", jatkoi hän kiihkeästi, "on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli tulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla tiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni johonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut ja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni."

"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut," sanoi Kantalan emäntä silmät kyynelissä, "minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja sitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut aavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua."

Kun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan avioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian olisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian arvanneensa.

Eihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset talonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta, niinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen rakkauteen.

Joku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta tullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa selvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä paeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan. Katseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan tapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen kurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.--"Mikä sinä olet miehiäsi?" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään, katseli vaan alaspäin.

--"Oletko sinä veljeni Jussi?"--kysyi Matti taas. Jotain myöntävää murinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.

Vaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän Jussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.--Toisena päivänä nähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein pakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten perästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut työtä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se kuitenkin jäi--Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat päivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.

Surukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta oli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi. Tätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti opettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi oli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti yhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi murinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin opinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten oli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille koittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.

Eipä kumma siis jos vuosien kuluessa Jussin villi luonne muuttui hiljaiseksi ja hyväntahtoiseksi, ja koko talon väki kohteli häntä hyvin, sillä tiesivätpä he hänen isännän veljeksi. Kylälle ei Jussi halunnut mennä, kotonakin oleskeli hän parhaasta päästä itsekseen, samoin töissä, milloin vaan tilaisuutta oli. Mitäpä hänellä kylällä olikaan, muuta kuin muistoja kurjasta nuoruudesta, alinomaisista näpistelemisistä ja varkauksista. Olipa vielä jäljellä vanha ikävä tunne, joka sanoi hänen huonommaksi, kuin muut, eikä tämä tunne kadonnut veljen talossakaan.

Vaan Matti oli kylälle ja pian koko kunnalle välttämätön henkilö; hän oli hyvä kirjoitusmies, tarkka luvunlaskija, paljon lukenut kirjallisuutta, sekä muuten järkevä; ainahan semmoinen mies oli tarpeesen. Ja päivä päivältä nousi hän arvossa kuntalaistensa silmissä.--Vaivaishoito ja erittäinkin turvattomat lapset oli Matin alinomaisena huolen esineenä, niitä hän tarkasteli ja hoiteli miten voi. Erittäin hellästi katseli hän pieniä kerjäläislapsia ja koetti heille opettaa jotakin hyvää. Kaikissa toimissaan oli Matilla apuna lempeä vaimonsa, jota hän rakasti enin mailmassa, ja luki kaikki hyvät toimet hänelle ansioksi.

SALLIMAN OIKKUJA.

Kirjoitti Alkio.

I.

"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja varpaita tahtoo koperoon vetää... Ai! ... oikein jalat nuljahtelevat tilaltaan tuossa roustikossa. Mikähän lieneekin, kun ei jo lunta tule enempää, vaikka Marraskuu lienee jo puolivälissä... Tuo kengän paulakin kun retajaa irralla..."

Heistrokin Liisa laski kannettavansa mytyn viereensä maantielle ja rupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaansa jatkaa ja itsekseen pakista:

"Nuo pellavatkin ovat oikein raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne Juntan emännän antamat leivätkin... Hyvä se on se emäntä, kun aina mulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olisi akkoja siellä likempänäkin. Ei sillä kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vaan työtä piisaisi talven yli, niin kyllä sitä Jumalan avulla taas elettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kun Nurkanperässä--millä elänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo... Mutta, mitä?! tulipalohan se tuolla ruskottaa meidän mäeltä! ja meillä ei ole kuin mukulat kotona, voi herra...!"

Hän kiljui viimeiseksi sydäntä särkevällä epätoivon äänellä siunaten ja hyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran kovasti, niin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi norua, jonka ohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään nopeasti, vaan tarvitsi voimiansa luonnottomasti ponnistaa, saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaasen liikkeesen.

"Ihan varmaan se on kotona ja lapset kun siellä vaan ovat kahden kahdestansa ... ooih! Herra..."

Liisa raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa paloa kohden, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen ulos tuleva henkäys sai kipeän valituksen äänen sydämestä lähtemään. "Oih!"

Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti oikein käppyrään koko ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi lähteä, vaikka se vieläkin tuntui, ... ennen olis saattanut kuolla ennen kuin paikalleen jäädä.

Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle pitäisi tuollainen onnettomuus sattuman ... ehkäpä se onkin jonkun muun...

"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä huudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan sijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän pidättyi katselemaan. "Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."

Toivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia voimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.

Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus, kun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden, että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman, että se olisi jonkun muun?

Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä, ainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.

"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään ... olisi vaan saanut tietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään..."

Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.

"Herra Jumala! nyt en enää jaksa," hän huokasi ja seisahtui. Ja kun kerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa... Ja niinhän se nyt tuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut... Jonkun toisen mökkihän liekin!

Tiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.

"Heistro..." Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa, johon tuo vastaus huudettiin...

"Oo-o-i!"

Liisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän liikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän tuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja tuntokin siellä.

"Voi lapsiani!"

Todellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti siinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei joutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.

"Sinullapa kiirettä on," virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja välinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.

"Entä jos ... omanne palaisi teidänkin, niin..." Liisa yhä vaan riensi eteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.

"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin..."

"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa vähän seisahti.

"Te-eidän," veti Pekkolainen pitkäänsä, "Nurkanperän Matin mökki se on!... Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta." Pekkolainen koetti puheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti muodostelemalla.

"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan. Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut, oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.

"Katso itse ... voot!"

Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä hyvin näkyi.

"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa," toimitti Pekkolainen.