Chapter 14

Vähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän huomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän elämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi hetkisen aprikoittuaan: "Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla siivolla."

"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni alla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen hallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka eivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta."

"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja tapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille."

"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen jokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin parempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana."

"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan esimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla moneen vuoteen."

"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä konstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin lukusijoilla on tavallista."

"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä, ja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu."

"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan--mutta vartokaas, minä annan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä pyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei enää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua."

Kantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin, joka jatkoi: "Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun kipenää varastettua--täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta se onkin kaikista suurin varkauteni."

Kantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman hävytön, päätti hän.

Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.-- Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.

Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin, niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin alallansa ja puhua tavallista vähemmän.

Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.

Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin sen mukaan.

Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä kuitenkin ystävyyttä.

Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla--kyllä se käy laatuun--onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin röökynällä--ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä, täysin palvellut kerjäläinen--ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."

"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari, hieman suuttuneena."

"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."

Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.

Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin. Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen häntä, jos pahoin kävi.

Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.

Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.--Eikä hänelle kukaan ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.--Ja kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta--ja osasipa hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi omassa mielessään puolta suuremmaksi--miksi ei hänestä voisi tulla vaikka mikä--mikäpä hänelle olisi mahdotoin?--Talonisäntä--vaikkapa herrasmies--miksipä ei?

Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.

Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo, hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan, hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä vallattomat kiusasivat--ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä: siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa--yks kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.--Eikä nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin arvoa hänen silmissään.

Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan ankaraa laatua.

Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä ennen onkin ollut.

Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan ensikerran Herran ehtoollista.--Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa ajaen, keveänä, viehättävänä.--"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.--"Annas kun levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.--"Olet väsynyt, kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä, ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.--Matti katseli hänen jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä--ei--mutta peräksi en anna, en totta vie--minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!--Mutta mitä on kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen, siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!--Hm, olempa kyllä nähnyt, mikä maailmassa on todella arvokasta.--Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen välillä--mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.--Hm, kuka tietää, missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen tämmöinenkin mies, kuin olen.--Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias nulkki.--Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella, varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.--Mutta vielä on aikaa --vasta on vuosia viisitoista--eikä häntä minulta helposti riistetä, ei!"

Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita: hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja haihtuivat aivan vallattomasti.--Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja hyvillä aikomuksilla--mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla muistamatta--hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo oli--hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.

Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille hyvästi palkita.--Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla, voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen voidaan sitä ansaita aivan vähän.--Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti--hänen täytyi pyrkiä ihan toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli--muutoin ei kävisi hyvin.-- Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan--vaan tällä asemalla ei sopinut--olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa. --Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!--ja kyllä hän oli mies niitä sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.

--Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli koko temppu--rohkeutta vaan!

Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli, kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi, kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään katsoa.--Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi--no luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli tuo tarpeellista.--Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman. Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään--nyt sinne nuoreen tytön sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.--Sitte hän lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä--lupasi vielä paljon muuta sellaista, jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.

Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.

--"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee vanhaan ammattiis?"--"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä toimia muitakin."

--"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"

--"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä rengiksi koko ijäkseni,--ylöspäin, paremmalle asemalle, se on aikomukseni--mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita lähden mailmalta haalimaan."

--"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo varkaisiin ruveta?"

--"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei oikeuta teitä tuota lausumaan--mutta neljän vuoden aikana kerjuulla käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!-- no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla kiikkumaan."

--"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."

--"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva talollinen suotuisempi."

--"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"

--"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana olentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin."

Sitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti noilla kosiomiehillä tarkoitti,--jotakin liikkui tuon poika klopin kallossa?

"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi ansaita, kuin rengin palkan," sanoi Kantala kerran Matille, "mutta tavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle jää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle."

"Niin kyllä," vastasi Matti, "helpostihan se menee työmiehen palkka, jos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat työmiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään tarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä päivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa."

"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?"

"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on jommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan vanhaksi äijäksi.

"Olleekohan tuo kylläkin korkea?"

"Eipä mitään--ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen jotakin sanoa."

"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi."

"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön soittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä mitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan naurattaa."

Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin täällä."

--"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti--Herra ties' mitä siitä olisi aikaa myöten voinut tulla."

"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.

--"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.

V.

Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan syksyyn, joka oli tuova lisää.

Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt, toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan emäntä nimeen.

Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen kuluvan--ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä. Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.--Eikä se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle, propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.--Pianhan Anna mukautui uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten, iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin. Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä, tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla tavallansa.--Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"

Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.--Emäntä istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.-- Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden, joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua. Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää levottomuutta, jopa kiukkuakin.--Viimein kuitenkin kuului kulkusten kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.--Silloin aloitti emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen, niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta, että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.

Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen päiväpaiste.

--Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona kedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan ystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.

--Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa, hyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna, sellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka suuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi tuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä osaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa saattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä tytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.--Salainen vaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa viattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman tytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin useasti on käynyt.

--Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika; lapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä pahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira maailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin luonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan haltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla heidän kujeistansa.

--Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli nuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen, tirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten seurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan, vaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.