Chapter 10

Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.

Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin. Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa. Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin, kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi kapteenin oma sisällinen ääni.

"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.

Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa, tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:

"Eikös nyt ole vähän parempi?"

"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.--Sinä kaiken tämän olet tehnyt", sanoi kapteeni.

"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt", sanoi Helmi.

"Minä ymmärrän sinua, lapseni", sanoi vaan kapteeni.

"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä tarvitset lepoa", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi ja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.

Kapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta tuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin kummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen eteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa valokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli niin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä onnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja lapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja kolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen näkö----. Hyi!

Kaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman virren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla se lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat ja kysymykset: "Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onko setä koskaan rukoillut?--Onhan sinullakin murheita ja tuskia." Niin, niin on minulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa ... enkä--enkä rukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua parempia ja tuo lapsi--hän on enkeli.--Mikä luottamus ja toivo kuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.--Ah jospa löytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.

Tämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin sielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan tullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.

Tiina totteli kuten ennenkin.

"Mitä nyt herra kapteeni?" kysyi Tiina tultuaan.

"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta", sanoi kapteeni melkein rukoilevasti.

"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.

"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta--; vasta en minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.

"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."

"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo lähdin", viittasi kapteeni.

"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina viekkaasti.

"Helmi--Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.

Tiina lähti.

Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan himonsa.

Vasta aamulla vaipui hän uneen.

Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi--niinkuin hän luuli--oli vienyt pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.

Se levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön aikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli ennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa kuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin tuommoista--mitä hän lieneekään--jota kapteeni ei ollut koskaan ennen tuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.--"Oih kuitenkin!"

"Mitä nyt, kahviako?"

"Niin ja minä vähän puhuisin."

"Viinaa nyt ei tule", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.

Pian palasi Tiina kahvin kanssa.

"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen", sanoi Tiina tullessaan.

"Olen, Tiina... Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani virsikirjaa?"

"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte", sanoi Tiina kummastuksissaan.

"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan ylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen löytäisit", sanoi kapteeni.

Tiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään löytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä, havaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon. "Kunmas katson tuotakin", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo päästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi hän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen käteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti hän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan kotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan syytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa kanssa alas.--Hän oli löytänyt etsittävänsä.

Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli oppinut arvoa antamaan.

Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.

"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.

"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan kapteenille.

Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.--Mikä verraton aarre, josta ei hän ollut ennen mitään pitänyt.

"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.

"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi, mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut ... luulen kuitenkin osaavani--mitä sitten?" sanoi Tiina.

"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan Tiinalle.

Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei vaan löytynyt.

"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein kyllästyneenä.

"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?" kysyi Tiina ihmeissään.

"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun tähden.

"Annas kun minä haen sen", jatkoi hän sitten.

Tiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni etsittävän virren.

"Lue nyt tuo", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen sormellansa tarkoitettua virttä.

"Hädässän' huutaa Herra", alkoi Tiina tohtuneena.

"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin", keskeytti kapteeni.

Tiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja pienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi. Tuota tovin tehtyänsä sanoi hän: "Niin tässä seisoo ja niin minunkin kirjassani on."

"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi, annasta kun minä koetan", sanoi kapteeni.

Vastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.

Kapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää humisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut tolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.

"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä pikku Helmin tänne?" sanoi kapteeni.

Luottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.

Kauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.

"Onko nyt vähän parempi, setä?" kysyi Helmi hymyillen huoneesen tultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.

"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton; semmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.--Lue vielä se virsi, jonka illalla luit", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.

"Aivan mielelläni, setä", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä, istui tuolille ja alkoi lukea.

Kapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli Tiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän olisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui kultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.

Kun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan mitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.

"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun on paha?" kysyi Helmi.

"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi", sanoi kapteeni.

"Rukoile nyt", kehoitti Helmi.

"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha", sanoi kapteeni tunnustavaisesti.

"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja tuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän virren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa värsyssä sanotaan".

Helmi luki toisen värsyn toistamiseen.

"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan sille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan", selitteli Helmi lapsellisessa viattomuudessaan.

"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu", sanoi kapteeni.

"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan pitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa", vakuutti Helmi.

"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha", väitteli kapteeni epäilevästi.

"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja vapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen, että tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä tiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi ryyppy ... yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.--Armahda nyt murheellista ja sairasta setää", pyyteli kapteeni sitten.

"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi saattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö huomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on nähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi sedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että setä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin tahdot", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.

Kuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi. Pitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt kuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis kaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin heikontunut ruumis kestänyt.

Lenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä laatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta yhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.

Helmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa ja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä kova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa. Suurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja totuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin hartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja turvansa.

Vaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi omaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella hartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän kyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä muualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä ja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin sielussa.

"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen osannut pitää missään arvossa", huudahti kapteeni eräänä kertana, puristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen silmistänsä.

Pari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli hän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra. Kyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa vielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti pyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja tunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän olisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.

"Tuo lapsi minut pelasti", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.

"Jumala sen on tehnyt", sanoi leski eräänä kertana.

"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta Hän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa perikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta ilmituomaa totuutta en voinut vastustaa", vakuutti kapteeni vakavasti.

Kapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja yhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka rakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät kirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.

Lesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi, vaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina, typerinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille ihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää kummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni; mies mieheltä kulki kuiske: "Aaltonen on aivan selvä ja on tullut kirkkoon!"

Kapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi leskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen kanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien välinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat huoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli, ei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä ja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.

Kun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille mielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.

"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?" kysyi kapteeni.

"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?" sai Tiina itkunsa seasta sanoneeksi.

"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut saattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos vaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun minustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni niin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.--Ei niin, Tiina: eläkäämme edelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina", lohdutteli kapteeni.

Tämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli iloiseksi kuin käki.

Kapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut kuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois huuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä, nimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut ja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni perhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja kunnioittaa kapteenia.

Helmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta. Hän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia ruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne olivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua huoneesen.

Yhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.

"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?" kysyi Helmi eräänä kertana.

"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä", sanoi kapteeni.

"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa", sanoi Helmi ja katsoi veitikkamaisesti kapteenia silmiin.

"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni", sanoi kapteeni ja sulki lapsen syliinsä.

"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot", sanoi Helmi, samassa silitellen kapteenin poskia.

"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan avulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti", sanoi kapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi ... ilman aikojaanhan minä vaan narrasin----Älä nyt ole pahoillasi, setä... Ei Helmi ole paha sedälle", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet kapteenin silmissä.

Helmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden. Kesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla ja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he lumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä pihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä ja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin lapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi kapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi hän aivan kuin lapsi----niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi sekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.

* * * * *

Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.

Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.

Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja tuskan hiki juoksi päältä.

"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.

"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.

Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan, kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.

Sairas vähän rauhottui.

"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.

"Jumala varjelkoon."

"Minä osaan jo rukoilla, Helmi ... olen jo aikaa sitten rukoillut."

"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä."

"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä ... olen jo vanha mies ... kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että Jumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi", jatkoi sairas.

"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset", koki Helmi sanoa.

"Sinä ohjasit minut elämän tielle", sanoi kapteeni.

"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä", sanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.

"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni", väitti sairas luottavasti.

Helmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.

"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne, jota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi kiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria varoja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä olet paljon vaivaa minusta nähnyt?" puheli kapteeni.

"Mitäs Jumalan tähden... Ei mitään, ei mitään.--Mitä vaivaa me olisimme teistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut niin paljon parempi ja väljempi... Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän, jos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran maksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on pahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos siihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi", pyyteli Helmi.

"Sitä odotetaan", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.

"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut", sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.

Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan. Tämä tuli nyt.

"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.

Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.

Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.

Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.

"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.--Hän oli kuollut.

Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa, eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin kuolinkamarin ja lähtivät pois.