Part 9

Se ei voinut eikä saanut tapahtua. Nyt hän tunsi velvollisuutensa. Hänen täytyi puhua. Hän tiesi, mikä tässä oli kysymyksessä. Mies oli aivan yleisesti tunnettu. Pari vuotta sitten oli rouva Eller itse ajan oleskellut samassa kylpylaitoksessa, missä hänkin. Jo silloin tiesivät kaikki, mikä hän oli miehiään tuo tanssisalin sankari ja naisten ihastuttaja.

Nyt olisi ollut rikos vaieta. Inkeriä täytyi ainakin varoittaa. Ei hänen tarvinnut saada tietoa äidin katkerista kokemuksista, ei aavistaa, mitä äiti oli kärsinyt, kaikesta vastustuksestaan huolimatta tullessaan vakuutetuksi miehen yhtenään uudistuneesta uskottomuudesta. Mutta Inkerin täytyi oppia ymmärtämään, mitä naimisiinmeno tiesi ja että onni tai onnettomuus ei suinkaan riippunut hienosta ulkonaisesta käytöksestä eikä liioin turvatusta taloudellisesta asemasta.

Rouva Eller huokasi raskaasti. Hän oli äkkiä tehnyt epätoivoisen päätöksen puhua suoraan Inkerille, maksoi mitä maksoi. Ja se oli kysynyt ponnistusta. Hän tunsi sen. Pahoinvointi, josta hän jo pari päivää oli kärsinyt, tuntui äkkiä kiihtyvän. Hän etsi hapuillen penkkiä tiepuolesta.

Millainen heikko raukka hän sentään oli. Järkevä, lujatahtoinen ja voimakas nainen olisi kyllä paremmin osannut selviytyä elämän ristiriidoissa. Ja sellainen puoliso ja äiti olisi myöskin voinut vaikuttaa jotain. Mutta hänen suuri heikkoutensa oli ollut ja oli yhä hänen onnettomuutensa. Kärsiä ja taipua, siinä hänen ainoa taitonsa. Muuta hän ei ollut oppinut elämänsä varrella, ei edes vieläkään, vaikka päivä jo oli painumaan päin.

Taaskin pääsi rouva Elleriltä syvä huokaus, ja hän istui kauan kokoon lyyhistyneenä kuin oman huonoutensa tunnossa. Mutta sitten hän oikaisihe.

Miten ymmärtämätön hän taaskin oli. Vaipua surullisiin itsetutkisteluihin ja heikontaa voimiaan nyt juuri, kun hänen olisi pitänyt olla luja ja järkevä. Raukkamaista ja kehnoa se oli, mutta vallan hänen tapaistaan.

Mutta nyt hän ainakin tahtoi olla ymmärtäväisempi. Hän aikoi mennä Ellin luokse, jutella vähän hänen kanssaan ja sitten levätä.

Hän nousi ja rupesi tavallista reippaammin astumaan kartanolle päin.

Pihamaalla tuli Elli vastaan.

-- Mitäs nyt, Eihän vain piispa taloon tulle! Rouva Eller koetti tekeytyä iloiseksi ja leikkisäksi. Mutta samalla hävetti teeskennellä Ellin seurassa. Jos joku aina oli emäntäänsä käsittänyt ja auttanut oli Elli sitä tehnyt. Hienolla myötätuntoisuudella oli hän monen monet kuormat keventänyt.

-- Eihän toki niin hullusti! Käännytetään portilta pois, jos tulee. -- Ellikin pisti leileiksi.

-- Mutta sinä tulit aivan kuin hakemaan minua, -- tutkisteli rouva Eller.

-- Teki mieli pistäytyä vähän ulos kesken kiireen ja sitten piti katsoa, missä rouva kuljeksi. Eikö rouva nyt lepäisi vähän ennen vieraiden tuloa.

-- Sitähän juuri aioinkin. Aina sinä arvaat, mitä minä tarvitsen. --

-- Hyvä, jos sitä vuosien varrella on jotain oppinut! -- Elli nyökkäsi iloisesti päätään. -- Saanko ehkä tuoda lepotuolin ja peitteen puutarhaan?

-- Niin, kiitoksia, puutarhaan, Inkerin pikku leikkipirtin luo. Siellä on niin suojattua ja rauhallista.

Hetken kuluttua oli Elli laittanut kaikki kuntoon. Itsekin tyytyväisenä katseli hän emäntänsä mukavaa lepopaikkaa. Osasi hän ainakin joskus tehdä olon hänelle hauskaksi.

-- Kiitoksia, kiitoksia, Elli kulta. Nyt koetan levätä. Tässä on niin mainion hyvä olla! -- Rouva Eller hymyili herttaista, äidillistä hymyään. -- Kyllä sinä minusta hyvää huolta pidät! Tuskin voisin enää sinusta erota, -- ell'ei mahdollisesti Inkerin hyväksi.

Elli keikautti harmistuneena päätään. -- Johan nyt joutavia. Ajatteleeko rouva jo häitä, vaikkeivät vielä kihlajaisetkaan kunnolla ole pidetyt. Ei, rouva kulta, kyllä me vielä kauan pidämme häntä kotona, siitä olen varma.

Elli nyökkäsi vielä kerran reippaasti päätään ja kiiruhti sitten takaisin keittiöön päin.

Rouva Ellerin katse seurasi häntä. Miten suuri ilo ja apu hän aina oli ollut. Inkerikin piti hänestä niin paljon. Tuntuipa siltä kuin Ellillä yhä vielä olisi ollut vaikutusvaltaakin Inkeriin. Hän oli aina järkevä, reipas ja voimakas. Siksi kai Inkerin täytyi häntä kunnioittaa. Hän ei ollut sellainen heikko raukka kuin Inkerin äiti parka.

Rouva Eller huokasi taas raskaasti.

Kyllähän Inkeri nyt -- ehkäpä syystä, heikkoa äitiään syrjäytti -- kenties vähän halveksikin, mutta oli äiti kuitenkin ennen aikaan ollut pikku Inkerinsä ainoa ja paras ystävä.

Ihanaa onnen aikaa se oli ollut Oi miten he silloin olivat jokeltaneet, leikkineet ja riemuinneet yhdessä! Etenkin täällä Inkerin pikku leikkipirtin luona suuren kuusen juurella oli ilo usein ylimmilleen kohonnut. Täällä olivat he kaikkein onnellisimpia hetkiään yhdessä viettäneet.

Rouva Eller oli vielä näkevinään, kuinka Inkerin pyöreät, ruskettuneet sääret ja paljaat pikku jalat pistivät esiin pirtin ovesta.

Kaikki kävi hänestä yht'äkkiä todelliseksi. Pienokainen istui tuolla sisällä ja odotti äitiä. Hän tahtoi kiiruhtaa sinne lapsensa luokse, mutta samassa tunsi, ett'ei päässytkään paikaltaan.

Hän ponnisteli tuskaisesti voimiaan. Hiki kohosi otsalle. Sydän takoi ja jyskytti.

Hänen teki mieli huutaa, pyytää apua. Tuntui tukehduttavan raskaalta hengittää. Tuska kiihtyi kiihtymistään.

Mutta yht'äkkiä se väistyi. Pehmeät käsivarret kiertyivät äidin kaulaan ja pienet kätöset hyväilivät hellästi. Lapsi oli tullut -- oli hänen luonaan -- oli hänen omansa, hänen ilonsa kuten ennen.

* * * * *

Parasta ravia tulla humahtivat komeat parihevoset kotiin. Vaunut pyörähtivät portaiden edustalle. Herra Eller hyppäsi ensimmäisenä maahan, nosti isällisen ylpeänä kauniin tyttärensä vaunuista hiekkakäytävälle ja lausui sitten tavanmukaisella ritarillisuudellaan tulevan vävyn tervetulleeksi taloon.

Mutta rouva Elleriä ei näkynyt.

-- Liisa hoi, joudu pian ottamaan vastaan, huusi Elli pienelle apulaiselleen -- minun täytyy juosta herättämään rouvaa.

Juoksujalkaa pyyhkäisi Elli puutarhan läpi pirtille päin, mutta lähemmäksi tullessaan hiljensi hän vauhtiaan. Hänen täytyi olla varovainen, jotta ei säikäyttäisi.

Varpaillaan hän lähestyi ja kumartui hiljaa nukkuvan puoleen. Samassa hän kuitenkin säpsähti. Onnekas, äidillinen hymyily oli kirkastanut rouva Ellerin kasvot, mutta suun ympärillä oli syvät, tuskan uurtamat jäljet.

Rouva Eller oli kuollut.