Part 8

Neiti Björk ei huomannut mitään -- Hyvä kirja kypsyneille, jatkoi hän -- mutta muille ei. Sekä avioliitto- että ystävyyssuhteita koskettelee se tavalla, jossa on paljon mieleen pantavaa.

Eine ei saanut sanaakaan sanotuksi.

-- Ettekö usko, -- jatkoi neiti Björk innokkaasti, -- että moni ajatteleva nainen on ollut pakotettu kieltäytymään avioliiton ja oman kodin tarjoamasta onnesta siitä syystä, että se rakkaus, joka hänelle on tarjottu ei ole vastannut hänen vaatimuksiaan. -- Se on saattanut olla hyvinkin voimakasta ja kiihkeätä, -- mutta laatu, katsokaa -- ja toisen katsantokanta avioliittoon nähden ei ole voinut tyydyttää. Se taas, joka tuollaisena ratkaisun hetkenä joko omaa kotia kaivaten tai muusta heikkoudesta on vaatimuksistaan tinkinyt, koettaen tyytyä sellaiseen, joka oikeastaan ei ole tyydyttänyt, on tavallisesti katkerasti saanut sitä katua. Ettekö usko?

-- Kaiketi. -- Vastaus tuli väkinäisesti.

Neiti Björk loi pikaisen katseen toveriinsa. Samassa hän huomasi Einen kärsivän, vaivaantuneen ilmeen, joka häntä rukoili lakkaamaan. Hän vaihtoi paikalla puheenainetta, mutta hänen ajatuksensa olivat vielä siksi kiintyneet kirjaan, että hän ainoastaan kajosi sen toiseen puoleen.

-- Luulen, jatkoi hän -- että monen ajattelevan naisen avioliiton asemasta on tyydyttävä ystävyyteen.

-- Ystävyys ei voi vastata avioliittoa.

-- Eikä sen tule pyrkiäkään siihen. Silloin joudumme pian harhaan. Mutta kuten mies ja vaimo onnellisessa avioliitossa ovat toinen toisensa "apu", samoin on ystävä sitä myös ystävälleen, joskin toisella tavalla. Parhaimmaksi ystäväkseni en suinkaan sano sitä, joka kykenee minun tunteitani eniten huumaamaan, vaan sitä, jolla on suurimmat edellytykset antaa minulle sellaista apua ja täydennystä, että paremmin kykenen elämäni tehtävää täyttämään.

-- Kyllähän me kaikki kaipaamme jonkinmoista täydennystä. Mutta nyt puheena oleva kirja ei suinkaan tiedä sanoa ainoastaan hyvää ystävyydestä. -- Einen äänen sävy oli katkera.

-- Siksi että siinä kuvataan olevia oloja. Ja kieltämättä on olemassa luonnottomiakin ystävyyssuhteita. Mutta on niitä toki hyviäkin. Juuri niiden puolesta kirjailija tässä puhuu.

-- Tarvinneekohan puhua sen puolesta, mikä todella on hyvää?

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Sitä ett'ei ystävyyttä tarvitsisi puolustaa, ellei olisi niin paljon arvotonta sillä alalla.

-- Onko hyvä hylättävä huonon kanssa, arvokas lahja arvottoman tähden?

-- Eipä suinkaan. Mutta en minä ihmettele sitä, että etenkin naisten ystävyysliitoille niin usein nauretaan. En nyt ajattele ensinkään noita luonnottomia suhteita, joista kirjailija puhuu. Niitä kai on harvassa. Ajattelen vain äitelää liioittelua ja sitä kevytmielistä leikkiä, johon me naiset usein kompastumme juuri ystävyyssuhteissamme.

Neiti Björk nyökkäsi päätään. -- Me leikimme, kun on rakkaus, leikimme, kun on ystävyys kysymyksessä. Ja kun leikki käy tympäiseväksi, viskaamme viehätyksensä kadottaneen lelun luotamme.

-- Viskaamme, vaikka lelu olisi leikistä särkynyt ja elämä sen kautta tullut tuhotuksi.

-- Me olemme liian taipuvaiset ajattelemattomaan leikkiin, sekä miehet että me naiset.

Neiti Björk nousi, ja he rupesivat äänettöminä astumaan kotiinpäin. Heitä ei haluttanut leikkiä enää, ei edes sanoin.

* * * * *

Eine Winterin ja Irja Björkin ensimmäinen yhteinen kävelymatka ei jäänyt viimeiseksi. Vähitellen joutui Eine kahvillekin puutarhaan ja viimein itse huvilaan.

Kun hän ensi kertaa kulki Irja Björkin valoisassa, hauskassa kodissa ja pysähtyi katselemaan suurta, avonaista takkaa vierashuoneen nurkassa, -- sitä arvattavasti, missä vieraat kerran ilokseen itse olivat kestinsä valmistaneet, -- valtasi hänet omituinen, lämmin kodin tunnelma. Hän kuului tänne. Hän tunsi sen. Siksi olikin hänen tiensä tullut tänne ohjatuksi.

Mutta vielä hän ei saanut kotioikeuttaan täällä hyväkseen käyttää. Se aika ei vielä ollut tullut. Hänen täytyi odottaa. Mutta odottaminenkin jo oli iloa. Sillä se, mikä oli elämiseen luotu, millä oli elämisen arvoa, se eloon elpyi, mikä oli omaksi aiottu, elämän rikastuttajaksi ja avuksi, se omaksi joutuikin.

-- On oikeastaan ihmeellistä, ett'emme aikaisemmin jo ole toisiimme tutustuneet. -- Irja Björk laski kätensä Einen olalle, tämän seisoessa eteensä silmäillen avonaisen takan ääressä.

-- Ei minusta. Eihän naapuruus yksin opeta ihmisiä tuntemaan toisiaan.

Irja Björk nyökkäsi päätään.

-- Luin, -- jatkoi Eine -- kerran runon, joka mielestäni puhuu niin mainiosti juuri tutustumisesta.

-- En tiedä, kuka sen on kirjoittanut, mutta se painui heti mieleeni. Sen nimi on: "Olentosi salaisuus."

On pohjaton povesi virta, Sen kätkevi hiljaisuus; Ei kaikille julki jouda Sun olentos salaisuus.

Vaan kuulla jos kuiskehen saanet, Mi sielusi sukua on, Niin voimalla silloin virta Se nousevi pohjaton.

Ja viestin se syvältä viepi, Elo alkavi ihana, uus, Kun toiselle tuttu ompi Sun olentos salaisuus.

-- Kiitos, sanoi Irja Björk hiljaa. Hänen tavallisesti reipas, iloinen äänensä väreili syvää, lämmintä tunnetta.

* * * * *

Kun Eine seuraavana päivänä kulki mäkirinteen huvilan ohi, ei hän voinut olla pistäytymättä sinne. Puutarhassa ei näkynyt ketään, siksi nakutti hän ovelle.

-- Käykää sisään! -- Kutsu kuului väkinäiseltä, mutta Eine avasi kuitenkin vierashuoneen oven.

Neiti Björk näkyi vasta juoneen iltapäiväkahvinsa. Hän korjasi paraikaa kuppeja pöydältä. Takassa hehkui hiillos.

-- Saanko tarjota kahvia, kysyi hän. -- Teki mieleni itse keittää sitä täällä huoneessani.

-- Ei kiitoksia. Eivät edes omat keittämänne kahvit nyt houkuttele. -- Pistäydyin tänne vain saadakseni vähän jutella.

Eine oli huomannut jotain harvinaista. Hän näki, että neiti Björk oli murheissaan, ja samassa valtasi hänet voimakas halu auttaa. Mutta miten? He tunsivat toisiaan niin vähän. Hän ei tietänyt surun syytä eikä tahtonut tiedustellakaan.

Neuvottomuudessaan hän muisti äkkiä, miten usein oma kuorma oli keventynyt hänen käydessään toisten taakkaa kantamaan. Vuosien varrella kertynyt väsymys muistui samassa hänen mieleensä. Nyt tunsi hän sen hetken vihdoin tulleen, jolloin hän saisi ottaa taakan omilta hartioiltaan ja uskoa sen toiselle, -- ei apua pyytäen, vaan varmana siitä, että kuorma pyynnöittä tulisi kevennetyksi.

-- Saanko kertoa teille jotain? kysyi hän, siirtäen tuolin avonaisen takan eteen. Neiti Björk seurasi hänen esimerkkiään.

-- Aikoja ennenkuin me tapasimme, alkoi Eine Winter hiljaa, -- tulin hyvin väsyneeksi, -- niin väsyneeksi kuin yksin surujen ja elämän rikkaus voi meidät tehdä. Ystävyyttä ja rakkautta olin osakseni saanut; olin kokenut paljon sellaista, jolle tavallisesti arvoa annetaan. Mutta sitä ihmistä en tielläni ollut tavannut, jolle sydämeni väsymyksen olisin voinut uskoa. -- Ainoa iloni on ollut koettaa olla iloksi isälleni. Olen koettanut tehdä kodin hänelle kodiksi. Siitä olen saanut iloa ja tyydytystä. -- Mutta kun on hyvin väsynyt, toivoo välistä saavansa tuntea kodin lämmöstä lähtevää voimaa, ilman että itse mitenkään ottaa osaa sen luomiseen. Tahtoisi vain sanattomana saada painaa päänsä rakastavaan helmaan ja levätä siinä. -- Sitten kun äiti kuoli, en ole saanut levätä noin. -- Kun muutimme tänne, en toivonut muuta kuin yksinäisyyttä. -- Tahdoin olla rauhassa väsymyksineni ja velvollisuuksineni. -- Mutta kun kerta toisensa jälkeen olin tästä ohi kulkenut, rupesin tuntemaan, miten kodin lämpö tänne kutsui. Ja kutsu herätti minussa voimakkaan kaipuun, -- halun kerran tulla tänne, saadakseni tänne: jättää sydänväsymykseni taakan ja täällä saadakseni -- levätä.

Syvä äänettömyys seurasi.

Hiillos oli riittynyt. Ilta-auringon säteet hiipivät hiljaa ja huomaamatta huoneeseen.

Irja Björk nousi paikaltaan. Hänen kasvojensa ilme oli taas tyyni ja iloinen. Omat huolet olivat unohtuneet hänen käydessään toisen kuormaa kantamaan.

-- Kiitos, kun tulit, sanoi hän, ja kiersi kätensä Einen kaulaan. -- -- --

Metsäpolku mäenrinteeltä keltaiseen huvilaan ei tämän jälkeen päässyt nurmettumaan. Mutta haittaa siitä ei ollut kenellekään. Puutarha mäenrinteessä tuli yhtä hyvin hoidetuksi kuin ennenkin. Sairas keltaisessa huvilassa, vanha Maija ja koko koti saivat osansa -- ehkäpä kukkurapäisenä. Irja Björkin ja Eine Winterin ystävyys ei ollut kaikkia ja kaikkea syrjäyttävää laatua, ei liioin elämätä tuhoavaa leikkiä. Se toi vain enemmän päivänpaistetta ja voimaa elämää ja sen vaatimuksia varten.

KUOLINISKU

Korkeana kaartuvalta kesätaivaalta paistaa heloitti aurinko aamuraittiina ja säteilevänä. Järvi oli tyyni ja kesäiset rannat katselivat kuin ihastellen omaa kuvaansa veden välkkyvässä kalvossa.

Juhlatunnelma vallitsi luonnossa. Metsän vihreys oli mehevimmillään. Kukkasrunsauttaan upeilivat ahot ja niityt. Yksinpä pelloilla lainehtiva viljakin näytti kuin tietoiselta siitä, että kesän kukkeus nyt oli korkeimmillaan ja luonnon juhlahetket käsissä.

Kypsyyteensä kehittyneen kauneuden herättämä itsetietoisuus, joka ilmeni luonnossa näytti leimanneen myöskin Salohovin vanhan kartanon. Kolmelta puolen sinisen sisäjärven ympäröimänä se oli kuin aalloista kohonnut tuohon saarentapaiseen niemeen, jonka ainoastaan kapea, metsäinen kannas yhdisti mannermaahan.

Itse päärakennus, -- kaksikerroksinen, vanha puutalo -- sijaitsi niemen etäisimmällä kielekkeellä. Talon toisella puolella oli puutarha, toisella avara pihamaa, jonka keskustaa kaunisti muhkea kasvisryhmä. Tätä ympäröi mehevä, paraillaan kukkivien runkoruusujen reunustama nurmikko, jota huolellisesti hiekoitettu ja koristellen haravoitu ajotie kiersi.

Rakennuksen toisella puolella, mallikelpoisuudestaan kuulussa puutarhassa, nyökkäsivät paraillaan kukkaset tyytyväisinä hyväähuomenta toisilleen. Päivä paistoi niin herttaisesti. Ihana oli kesäinen aamu. Siitä kukkasetkin hyvillään kertoilivat. He eivät nyt muuta kaivanneet kuin ystävällistä osanottajaa iloonsa.

Tapansa mukaan ilmaantuikin rouva Eller pian verannan ylimmälle portaalle, mistä hänen katseensa äidillisen hellänä etsi puutarhan kukkasryhmiä.

Hän oli ottanut tavakseen kesän aikana aina ensimmäiseksi pistäytyä tänne puutarhaan ja tätä tapaansa hän tänäänkin noudatti. Mutta kaikesta päättäen hän ei tällä kertaa tavallisella tarkkuudellaan huomioita tehnyt. Hän kulki tosin nytkin kukkas-ryhmästä toiselle, poimi sieltä täältä pois jonkun kuihtuneen kukkasen tai lakastuneen lehden, taivutti oksan syrjään, katsoakseen oliko puhkeamassa oleva nuppu jo auennut, ja asetti tukea hennolle, taittumassa olevalle varrelle. Mutta näistä äidillisen hellistä toimista huolimatta näytti siltä kuin rouva Eller tänään ei olisi jaksanut kiinnittää huomiota kukkasiinsa. Hän tuntui pikemmin suorittavan työnsä koneellisesti, ajatusten harhaillessa aivan toisaalla.

Hetken kuluttua kuuluikin pihamaalta iloista haukuntaa ja raskaita, laahaavia askeleita.

Omituinen sekä levoton että samalla vapautuksesta todistava ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Posti saapui. Hän avasi sen.

Kepein, milt'ei lapsellisen lyhyin askelin kiiruhti hän puutarhasta pihan puolelle ja sieltä eteiseen, jossa vanha Matti postilaukku kainalossa odotti talon emäntää.

Matti oli hyvillään aina, kun rouva itse sattui ottamaan postin vastaan. Silloin sitä tavallisesti sai sekä monta hyvää sanaa että tervetulleen kahvitilkankin osakseen.

Mutta tänä aamuna ei kuulunut ei toista eikä toista. -- Kiitos Matti -- sen enempää ei rouva sanonut, hajamielisesti päätään nyökäyttäessään.

Matti vallan typertyi. Mitä tämä merkitsi? Ihanko rouva todella aikoi jättää hänet näin vähälle? Ei hän vielä voinut sitä uskoa.

Hän jäi ovensuuhun seisomaan hypistellen lippalakkiaan ja katsein seuraten rouvaa, joka viereisessä huoneessa paraillaan availi postilaukkua. Inkeri neidin kihlaus kai oli syynä tähän. Mutta mikä kumma se, että kihloihin mentiin. Olihan tyttö nuori, kaunis ja rikas, ja sulhanen arvattavasti samanlainen. Mitäpä siinä sitten ihmettelemistä. Ja tarvitsiko rouvan siitä noin itseensä ottaa? Eihän hän ollut kahvipannua kallistellut Matin iloksi kertaakaan, sittenkun tuo tieto saapui.

Matti pyyhkäisi suupieliään. Kurkkua rupesi kuivaamaan. Olihan tuota jo tullut astuttua hyvä kappale aamuhelteessä.

Hän rykäsi, odotti ja rykäsi uudelleen. Mutta apua ei tullut.

Ei mikään näyttänyt voivan rouvalle muistuttaa Matin tai Matin mahdollisen kahvikaipuun olemassa oloa.

Niinpä painoi Matti lakin päähänsä ja poistui hiljaa. Ymmärsi hänkin kiitollisuuden vaatimuksia. Rouva oli monet kahvit hänelle tarjonnut ja monet hyvät sanat sanonut. Olkoon nyt rouva yksikseen, kun tahtoo. Ei Matti ainakaan häntä häiritse.

Rouva Eller ei huomannut Matin poistumista. Hän tutki yhä postin sisältöä. Sanomalehdet oli hän siirtänyt syrjään, samoin kortin tyttäreltä, joka varmuuden vuoksi vielä ilmoitti saapuvansa tänään sulhasineen lähikaupunkiin, missä toivoi vaunujen ja hevosten kotoa käsin olevan heitä vastassa.

Onnittelukirjeet näkyivät eniten kiinnittävän rouvan huomiota. Niitä hän tarkasteli yksitellen ja tutkivasti ikäänkuin suvun ja ystävien arvostelulla olisi ollut vallan ratkaiseva merkitys. Usein hän myöskin päätään pudisti, tyytymätön, levoton ilme kasvoillaan.

Näytti siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton päästä selville siitä, mitä nuo onnittelut oikeastaan sisälsivät. Monet olivatkin asettaneet sanansa niin kummasti, että oli vallan mahdotonta niiden perille päästä.

Tahtoivatkohan säästää häntä? Tai eivätkö mitään tietäneet? Vai arvelivatko ehkä, ett'ei sopinut sanoa muuta kuin hyvää niin edullisesta naimiskaupasta?

Hänkö yksin oli niin typerä, ettei jaksanut tästä iloita. Ja tuo tyhmä pelkoko oli syynä siihenkin, että hän ainakin muutamista onnitteluista oli löytävinään yhtä ja toista rivien välistäkin.

Sairaalloista mielikuvittelua se vai maan oli! Moitittavaa, liioiteltua herkkyyttä ehkä.

Huolestuneena huojutellen ruumistaan kokosi rouva Eller postin, laski sen hyvin järjestettynä miehensä kirjoituspöydälle ja kääntyi sitten verannalle, jossa katettu aamiaispöytä odotti.

Elli oli nähtävästi pannut parastaan valmistaakseen aamiaisen ja kattaakseen sen pöydälle niin hyvästi kuin mahdollista. Rouva Eller huomasi sen kiitollisena, mutta ei sekään kyennyt hänelle antamaan ruokahalua. Hänen oli vallan mahdoton syödä. Jokainen pakollisesti nielaistu pala tuntui aivan tukahduttavan. Siksi hän nousi pöydän äärestä ja asettui läheiseen lepotuoliin.

Tuo Ellin ystävällisyys tuntui kuitenkin hyvältä. Se vaikutti nyt kuten usein ennenkin, aivan kuin viihdyttävä hyväily, joka sanoitta pyrki lohduttamaan. Tuskin löytyikään toista, joka häntä niin ymmärsi kuin Elli. Hän olikin ollut talossa toistakymmentä vuotta, ja aina oli hän ollut emännälleen sekä iloksi että avuksi. Hän ymmärsikin niin paljon, jota ei kukaan muu. --

Ei, ei, rouva Eller säpsähti. Mitäpä ymmärtämistä tässä tarvittiin. Sellaistahan elämä oli. Ei sille mitään mahtanut. Kaikki tuntui vain niin raskaalta nyt, kun hän muutenkin oli liikutettu.

Hän oli sitäpaitsi voinut pahoin siitä asti, kun kirje Inkerin kihlauksesta saapui. Hänen heikko, sairas sydämensä ei sietänyt tällaista mielenliikutusta. Hänen täytyi koettaa olla järkevä.

Rouva Eller nojautui paremmin lepotuoliin ja sulki silmänsä. Pikku Inkeri, hänen sydänkäpynsä kun jo oli aikaihminen ja kihloissa. Se oli kuin ihme! Sitä tahtoi hän ajatella tulevaisuudesta huolimatta. Kyllä Inkeri selviytyisi elämässä yhtä hyvin kuin muutkin, se oli varma. Hän ei ollutkaan hentomielinen raukka, kuten äiti. Turhaa oli senkin vuoksi nyt jo ruveta suremaan, että sulhanen oli toisenlainen kuin äiti olisi suonut.

Mutta juuri siksi, että Inkeri oli niin hieno ja herttainen, ei häntä kuka tahansa olisi saanut omakseen ottaa. Juuri siksi hän oli suojeltava kovin armottomilta iskuilta.

Tutkisteleva, tuskainen ilme kuvastui rouva Ellerin kasvoilla. Ei hän ollut luotu taakkoja kantamaan. Hän tunsi sen itse. Mutta ei elämä häntä silti ollut säästänyt. Syviä haavoja se oli iskenyt, oli iskenyt usein ja armottomasti. Eikä hän suinkaan voinut kerskailla rohkeasta, itsetietoisesta taistelusta. Mutta iskujen kohdatessa oli hän ainakin osannut taipua niin hiljaa ja huomaamatta, että toiset tuskin tiesivät hänen tuskaa tunteneenkaan.

Luulivat ehkä hänen näkevän ainoastaan ruusuja tiellä. Ja hyvähän oli sekin. Ei sitten ainakaan kukaan päässyt säälimään, ei edes silloin, kun okaat sydämen vallan verille repivät.

Mutta hän ei ollut ainoastaan toisilta salannut miten kärsi, hän oli itsekin itsepintaisesti koettanut olla katsomatta totuutta suoraan silmiin. Mutta nyt se tunki esiin niin kumman vaativana. Se ei enää sallinut väittelyjä eikä tinkimistä.

Oliko tässä Inkerin onnea valvottava? Pitikö äidin, pitkällä elämänkokemuksellaan tulla lapselleen avuksi? Olihan nyt kysymyksessä ratkaiseva askel. Väistyikö hän kehnosti velvollisuuksiaan, jollei nyt puhunut suoraan?

Hikikarpalo toisensa jälkeen kohosi rouva Ellerin hienolle otsalle. Nämä ajatukset liikuttivat häntä niin kovin, eikä hän jaksanut sitä sietää. Hänen täytyi koettaa tyyntyä.

Hän nousi, loi pikaisen, hajamielisen katseen puutarhaan, jossa kukkaset nuokkuivat hiljaisen aamutuulen hengessä ja siirtyi sitten omaan huoneeseensa, missä tavanmukaisella huolellisuudella pukeutui päivää varten.

Tämän tehtyään pistäytyi hän Inkerin huoneeseen, jonka palvelija vasta oli valmiiksi siistinyt. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle. Näytti siltä kuin tuo soma pieni huone ruusunpunaisella päällystettyine valkoisine huonekaluineen olisi tehnyt häneen omituisesti valtavan vaikutuksen.

Hän nosti kätensä varjostaen silmille. Täällä oli niin häikäisevän kirkasta. Ja avonaisesta ikkunasta virtasi auringon valoa tulvimalla.

Luotuaan ensin yleissilmäyksen huoneeseen, rupesi hän kiertämään paikasta toiseen, tarkastaakseen oliko pöly huolellisesti pyyhitty ja kaikki pienet korukalut paikoilleen sijoitetut. Sitten pistäytyi hän puutarhaan, josta pian palasi, kädet täynnä puutarhan kaikkein kauneimpia kukkasia.

Kristallimaljakkoon Inkerin kirjoituspöydälle hän asetteli tuoksuavan resedakimpun orvokkien kanssa. Upea, vasta puhjennut Dijònruusu sai paikkansa sohvapöydällä ja ikkunan edustalla keinuvaan kukkapitimeen pistettiin iloisen kirkkaat unikot.

Rouva Ellerin katse kiintyi unikkojen hehkuvaan punaan. Huumaavan heleä se oli.

Miksi olikaan hän poiminut juuri sellaisia? Olihan hän aikonut ottaa äsken puhjenneita leukoijia. Miten lienee unohtanut?

Oliko hän kenties kaivannut lämpimämpää, kirkkaampaa väriä? Vai oliko ehkä vaistomainen ajatus ohjannut hänen valintaansa? Oliko se vaatinut häntä katkomaan unenkin kukkaa joukkoon, jotta edes sen vaikutuksesta onnen unelma hetkeksi todelta tuntuisi?

Sellainenhan hänen oma kokemuksensa ainakin oli ollut. Ellei hän siksi kauan olisi jaksanut uskoa onnenunelmaansa todellisuudeksi, tokko olisi hän paljonkaan onnea saanut tuntea?

Naimisiin mennessään ei hänellä ollut aavistustakaan avioliiton merkityksestä. Hän iloitsi vain tulevan miehensä kauneudesta, varallisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. -- Rakastunut hän tietysti myöskin oli -- ja varmasti vakuutettu siitä, että elämä sellaisen miehen rinnalla ei voinut muodostua muuksi kuin ainaiseksi iloksi.

Todellisuus oikaisi kyllä pian hänen erehdyksensä, mutta kaikessa heikkoudessaan hän oli sitkeä ja sitkeästi hän myöskin luotti onnen unelmiinsa.

Huolimatta pettymyksestä ja silloin tällöin heräävistä, hämäristä aavistuksista jaksoi hän kauan vakuuttaa itselleen, että hänen unelmansa olivat toteutuneet, ja että se, mikä todellisuudessa tuntui käsittämättömältä ja peloittavalta, oli pelkkää unta.

Sen uskonsa varassa eli hän kauan.

Ainoa pettymys, jonka olemassaolon hän uskalsi todeksi tunnustaa, oli se, ett'ei heillä aluksi ollut lapsia. Siitä arveli hän kaiken sen johtuvan, mikä hänestä tuntui raskaalta ja vaikealta. Jos heillä vain olisi ollut lapsia, olisi hän varmaan ollut täysin onnellinen.

Kun sitten pitkän odotuksen ja ikävän perästä toivo vihdoin toteutui, tuntui hänestä hänen onnensa aivan käsittämättömältä. Lapsi teki hänen elämänsä sopusointuiseksi ja rikkaaksi. Lapsesta iloitessaan unohti hän kaiken muun. Ilo auttoi häntä ummistamaan ilmansa sellaisellekin, mikä muuten olisi hänessä huolta herättänyt. Se pani hänet pitkäksi aikaa entistä lujemmin uskomaan, että hänen onnenunelmansa kaikesta huolimatta olivat toteutuneet ja että kaikki se mikä pyrki tuntumaan raskaalta oli sulaa mielikuvitusta.

Rouva Ellerin katse solui hyväillen paikasta toiseen. Valoisaa ja päivänpaisteista oli täällä Inkerin huoneessa, mutta niinhän sen olla pitikin. Olihan lapsi tuonut päivänpaistetta, sisältöä ja rikkautta hänen elämäänsä.

Ensimmäisinä vuosinaan etenkin oli Inkeri pelkkää iloa äidille valmistanut. Ensi hymyily, hapuilevat yritykset liikuttaa ja hallita pikku jäseniä, herttainen jokeltaminen ja tuo ihastuttava, äänekäs ensi nauru -- voiko kukaan aavistaa, minkä arvoista tuo kaikki oli äidille ollut!

Hauskaa oli ollut Inkerin varttuessakin seurata hänen kehitystään. Vasta kun koulunkäynti alkoi ja tyttö isän toivomuksesta lähetettiin kaupunkiin kouluun, alkoi vieraantuminen. Mutta silloin se kävikin äkkiä.

Vietettyään ensi talvensa pääkaupungissa, palasi tyttö kotiin, ei enää lapsena, vaan pienenä helsinkiläisneitinä.

Kaunis hän oli silloin. Äidin täytyi vieläkin hymyillä ajatellessaan tyttöään niiltä ajoin. Mutta samalla koski pistävän kipeästi tietoisuus siitä, että Inkeri tuosta ajasta alkaen yhä enemmän vieraantui äidistään, samalla kun entistä enemmän kiintyi häntä hemmottelevaan isään, jonka luonteenkin hän oli perinyt.

Aivan kuin tietoisesti oli Inkeri siitä asti liukunut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi äidistään.

Ihmekö, jos äidistä nyt tuntui mahdottomalta puhua suoraan ja avomielisesti hänelle. Kihlaus oli tullut niin äkkiä. Ja se oli sattunut äidin sydämen kaikkein arimpaan kohtaan. Kuinka voisi hän nyt tuon vertavuotavan haavan Inkerille paljastaa, kuinka häntä avomielisesti varoittaa ja purkaa sen erottavan muurin joka vuosien kuluessa vahvistuneen vieraantumisen takia oli heidän välilleen muodostunut.

Rouva Eller oikaisihe. Oli niin rasittavan kuumaa täällä Inkerin huoneessa. Ja hän unohti kaikki velvollisuutensakin istuessaan täällä. Markiisit olivat laskettavat, jotta päivä ei vallan haallistaisi huonekaluja. Ja sitten kai oli juhlapäivällisestäkin huolta pidettävä. Kaiken piti olla kunnossa, kun hänen miehensä palaisi kaupungista, jonne oli lähtenyt nuoria vastaanottamaan.

Rouva Eller nousi ja teki kiertokulun huoneissa, katsoakseen, oliko kaikki siellä niinkuin olla piti. Sitten hän antoi määräyksiään päivällisestä ja sen kattamisesta verannalle. Sen tehtyään lähti hän pihamaalle, josta kääntyi valtamaantielle johtavalle ajotielle.

Hän aikoi tehdä pienen kävelymatkan ja sitten levätä, ollakseen pirteä odotettujen saapuessa.

Tie, jota rouva Eller astui, kaarteli kauniisti kannaksen selännettä pitkin siellä täällä tarjoten tiepuoleen pystytetyn penkinkin lepopaikaksi kulkijalle.

Odotetut eivät voineet saapua perille ennenkuin neljän tienoissa, eikä kello vielä ollut kahtakaan, mutta rouva Eller oli sittenkin yhtenään kuulevinaan vaunun pyörien rätinää ja tasaista hevosten kavioiden kapsetta. Samassa oli hän näkevinään miten vaunut pyörähtivät esiin tien mutkassa, ja miten iloisina kaikki odotetut siinä istuivat: miehensä, tuo uljas ja ritarillinen, joka vieläkin herätti kaikkien vieraiden ihailua, Inkeri hänen rinnallaan, onnea ja kauneutta säteilevänä ja vastapäätä heitä sulhanen itsetietoisena ja voitonvarmana.

Selvemmin kuin koskaan tunsi rouva Eller, mikä huutava vääryys se oli, että nuori, ymmärtämätön tyttö, hänen ainoa lapsensa ja hänen elämänsä suurin ilo, uskottaisiin huikentelevalle, elähtyneelle miehelle, uskottaisiin varoituksitta ja vastustuksitta.