Part 6

Nuo värähtävät täyteläiset soinnut, mitä muistoja ne palauttivatkaan mieleen! Miten paljon kantoivat esiin kauan sitten umpeen peitetyistä kätköistä!

Pastori Berg istui hiljaa, liikahtamatta. Kun tuli väliaika, ei hän vieläkään alkanut puhetta. Maisteri Kari antoi hänen sentähden olla rauhassa. Hän huomasi Bergin tahtovan olla yksin. Itsekseen hän vain ihmetteli toveriaan, joka istui täällä viidentoista vuoden perästä kerran konsertissa, istui keskellä ihmisjoukkoa niin yksin, niin täysin henkisenä erakkona kuin konsanaan korpeen kätkeytynyt.

Ei niitä tavata monta hänen laistaan. Liiaksi saman mallin mukaan mukailtuja ja samoihin kaavoihin valettuja olivat ihmiset. Täytyi sekä ihailla että ihmetellä tällaista erakkoa.

Ohjelman jälkimmäinen osa alkoi komealla uvertyyrillä, jossa ilmeni yhteissoiton koko loistavuus. Kohta kappaleen loputtua kääntyi pastori Berg maisteriin.

-- Kuules, -- sanoi hän kuiskaten, sinä puhuit siitä, että minulla on omat ajatukseni. Ja niinhän ne olla pitääkin. Mutta tarvitaan sitä yhteissoittoakin elämässä. Ajattele, miten nuo säveleet syntyivät ja vaihtuivat toisiinsa salaman nopeudella ja miten mainiosti kaikki kuitenkin sulautui yhdeksi ihanaksi kokonaisuudeksi. Se oli kerrassaan yhteissoiton ihanne tämä, eikö totta?

Maisteri nyökäytti päätään.

-- Mutta ajattele, jos nyt joku äkkiä olisi vetäissyt jotain aivan omaa, joka ei ollut sopusoinnussa kokonaisuuden eikä sen johdon kanssa, mikä kauhean särähtävä epäsointu!

Pastori Berg vaikeni. -- Ei ole ihmettä, että elämä on epäsointuja täynnä, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Harva haluaa oppia yhteissoiton taitoa.

Taas nyökäytti maisteri päätään, kuitenkaan puhetta jatkamatta. Hän tahtoi vaitiolollaan houkutella Bergia juttelemaan.

Viimeksi tuli valtavan suurenmoinen "Finale" Sibeliuksen symfoniiasta, joka vallan lumosi kaikki kuulijat.

Pastori Berg pidätti henkeään. Ihmisjoukot hälvenivät hänen katseiltansa. Lamput loistivat helottaen. Valomeri ympäröi hänet, ja se meri oli säveleitä täynnä. Ne nousivat aaltoina toinen toistaan mahtavammiksi, ne nostivat -- kantoivat -- veivät kauas yli kaiken, joka häntä ympäröi. Hän kulki suuressa, keskiaikaisessa temppelissä. Sävelten temppeli se oli, ja siellä avautui holvikaarros toinen toistaan mahtavampana, kaareutuen korkealle kuin taivaan sinilaelle, ylevyyteen, jolla ei ole vertaistansa ennenkuin elämän suuren synfoniian loppuessa. --

Silloin, säveltulvan noustua korkeimmilleen, se katkesi.

Hiljaisina poistuivat kuulijat.

-- Mennään tästä, pyysi pastori. Kuljetaan Nikolainkirkon puolta ja siitä Mariankadulle. Ei tuupiskella tungoksessa tämän jälkeen.

He pääsivät ulos ja kulkivat hiljaisia katuja pitkin, joissa ei ihmismelu häirinnyt tähtikirkkaan talvi illan rauhaa.

-- Kiitoksia, sanoi pastori, puristaen ystävänsä kättä. Olivat saapuneet koti-ovelle, ja maisteri soitti sähkökelloa.

-- Ei maksa.

-- Kyllä maksaa. Tällä ravinnolla jaksan taas elää vuosikausia,

-- Vielä viisitoista vuotta sen köyhän ja kärsivän seurakuntasi keskuudessa. Niinkö?

-- Niin juuri.

Samassa aukaisi palvelija oven, ja he astuivat sisään

TIENRISTEYKSESSÄ

Oli melkein pimeää huoneessa, missä Olavi Ahde istui. Ainoastaan ikkunan luona näkyi heikko kajastus vähitellen häipyvästä iltaruskosta. Se pilkisti sisään, valaisten noita hienopiirteisiä, nyt niin kalpeita kasvoja, joissa kärsivä, tuskainen ilme kuvastui.

Olisi vähällä saattanut sanoa näitä kasvoja naisellisiksi. Piirteet suun ympärillä olivat pehmeät. Jokainen väri ja vivahdus todisti tunteiden herkkyyttä. Mutta tuo keskittyneen tuskan ilme kertoi muustakin. Hentomielisen surun herättämä se ei ainakaan ollut, vaan kovan, koko olentoa tärisyttävän tuskan jälki.

Olavi istui kauan liikkumattomana, pää käsien varaan painuneena, mutta sitten hän äkkiä nousi ja rupesi kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. Ajatukset tulla ryntäsivät niin peloittavan voimakkaina hänen kimppuunsa. Hänen täytyi astua, olla liikkeessä, edes jollain tavoin purkaa mielenliikutustaan siten ehkä vähitellen päästäkseen tasapainoon.

Hän oli luullut kuulevansa vaimonsa askeleet portailla ja se oli hänet tasapainosta saanut.

Konttoristaan palattuaan, oli hän odottanut vaimoaan, mutta nyt, kun luuli ratkaisevan hetken tulleeksi, teki mieli väistyä.

Hän oli lujasti toivonut, että rakkaus lapsiin ja mieheen lopuksi voittaisi Elsan muut tunteet, mutta nyt näytti hänestä tuo toivo äkkiä kehnolta kerjuulta. Almujen anojaksiko hän todella aikoi alentua, kerjuullako tahtoi pidättää vaimoaan kodissa? Eikö hänellä pikemmin ollut syytä häätää hänet luotaan mitä pikemmin sitä parempi. Olihan Elsa pettänyt hänet, pettänyt, vaikka hän niin rajattomasti oli luottanut vaimoonsa ja solvauksena aina torjunut kaikki toisten viittaukset.

Umpisokea hän todella oli ollut. Ei epäilyksen välähdystäkään ollut mieleen tunkenut, vaikka tuo onneton suhde jo aikoja sitten oli syntynyt.

Olavi hymyili katkerasti. Olihan Elsa omien sanojensa mukaan jo tätä ennenkin rakkaus-suhteita rakennellut, joskin kaikki muu oli ollut "kipinä vain" -- kuten hän vakuutti -- sen voimakkaan tunteen rinnalla, joka hänet nyt oli valtoihinsa saanut. Se rajaton luottamus, jota Olavi aina oli vaimoaan kohtaan tuntenut, se niin oli sokaissut hänen silmänsä, että vasta Elsan oma kertomus pystyi hänelle selvittämään miten asianlaita todellisesti oli. Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa. Vielä nytkin hän pyrki epäilemään. Saattaisihan äkillinen mielenhäiriö toisessa tai toisessa olla syynä tähän. Hän oli usein täten ajatellut, mutta todellisuus teki aina armottomasti tyhjäksi hänen arvelunsa. Olivathan he tyynesti ja suoraan yhdessä keskustelleet kaikesta. Olavi oli antanut Elsalle täyden valintavapauden. Valinta oli hänestä tässä ainoa mahdollisuus. Sen oli Elsakin myöntänyt. Ja nyt oli ratkaisun hetki tullut.

Mutta juuri nyt hän tunsi voimakasta halua ainaiseksi sulkea ovensa odotetulta. Ei Elsa todellakaan parempaa ansainnut. Eikä hän muuta voinutkaan tehdä. Hän ei kuitenkaan koskaan enää voisi luottaa Elsaan. Epäluulo tulisi hänessä tästälähin yhtä voimakkaaksi kuin luottamus ennen. Se jäytäisi hänen rakkauttaan. Se tuhoaisi heidän yhdyselämänsä. Mitä hyötyä silloin olisikaan jatkuvasta yhdessäolosta? Elsan rakkaus oli aina tuntunut kaipaavan iloisuuden päivänpaistetta. Jos tuota rakkautta enää oli kipenenkään verran, voisiko se säilyä, kun kärsimysten kolkkous oli kotiin astunut.

Eihän näin ollen voinut olla oikein jatkaa yhdyselämää? Raukkamaisuutta se vain olisi. Jos Elsa sellaista oli ajatellut, täytyi Olavin ainakin sitä vastustaa. Hänen kunniantuntonsa ja hänen miehekkyytensä sitä vaati.

Taas kuului askeleita portailta. Hiki kohosi Olavin otsalle ja hänen kätensä vapisivat hänen kiiruhtaessaan avaamaan. Mutta avain pistettiinkin naapurin ovenlukkoon.

Siis ei vieläkään! Hän huokasi helpotuksesta. Sitten hän meni saliin saadakseen siellä astua edestakaisin mieltään tyynnytellen.

Raollaan olevan oven läpi näki hän Hiljan, joka makuuhuoneessa par'aikaa laittoi lapsia yölevolle. Pienellä jakkaralla vuoteensa vieressä istui Kaarina, ponnistellen voimiaan saadakseen kengät jalastaan. Hiljan polvella istui poju puhtaana ja vastapestynä pitkässä yömekossaan.

Vihlova tuskan tunne sai Olavin värähtämään. Miksei Elsa ollut tuolla? Oliko tämä alkua siihen, mikä oli tuleva? Saisiko hän ehkä ilta illan jälkeen astuskella täten, katsellen yksinäisiä, palvelijan huostaan jätettyjä pienokaisiaan ja katkerasti tuntien, ettei koskaan kykenisi täyttämään sekä äidin että isän paikkaa.

Tai vaatisikohan Elsa ehkä tasanjakoa? Kenties tahtoisi hän tytön omakseen, pikku Kaarinan, joka oli ilmielävä kuva Olavin omasta äidistä, ja luonteeltaan aivan isäänsä?

Isä oli aina iloinnut, nähdessään miten hyvin tyttö ja hän toisiaan ymmärsivät. Ja nytkö heidän pitäisi erota?

Hänen täytyi mennä lasten luo.

Ennenkuin Kaarina ennätti aavistaakaan kiikkui hän isän käsien kannattamana korkealla ilmassa. Riemusta huudahdellen painui hän sitten isän olalle, sieltä polvelle, ja pääsi viimein isän viiksien kimppuun.

Ilo kasvoi kasvamistaan. Milloin kavahti tyttö isän kaulaan, milloin naurusta hypähdellen taputti käsiään omille uskalletuille kepposilleen.

Pikku Kaarina auttoi isäänsä. Kun tämä laski tytön sylistään, huolellisesti käärien hänet peitteeseen, oli hänen mielensä keventynyt. Mutta kun sitten poju ojensi kätensä Olavia kohden, pyytäen hänkin osaa isän hellyydestä, silloin valtasi tuska hänet uudelleen.

Pojastako hän oli luullut helpommin voivansa luopua siksi, että tämä vielä oli niin pieni? Pojassahan hänen sukunsa ja hänen oman elämänsä työ oli jatkuva kauas tuleviin sukupolviin. Oliko mahdollista luopua hänestä?

Olavi syöksyi ulos huoneesta. Tuska kävi sietämättömäksi. Se repi, raastoi ja tukahdutti. Huohottaen painui hän lepotuoliin omassa huoneessaan.

Kauan hän istui siinä eteensä tuijottaen. Tuska teki hänet kuin tunnottomaksi.

Viimein rupesivat kuitenkin ajatukset jälleen elpymään, mutta voimattomina, väsähtäneinä. Siitä lähtivät, mihin olivat pysähtyneet: pikku pojun luota. Olihan Olavin mieluisimpia tehtäviä aina ollut laatia suunnitelmia hänen tulevaisuudelleen. Jo ennen pojan syntymää olivat he usein yhdessä Elsan kanssa tällaisia tuulentupia rakennelleet. Valoisaksi, kauniiksi oli silloin kaikki rakennettu. Poika toteuttaisi kaiken, mikä vanhemmilta jäisi suorittamatta. Kehityksessä ja teoissa, onnessa ja menestyksessä hän saavuttaisi ennätyksiä, joiden vertaisista eivät vanhemmat uskaltaneet uneksiakaan. Eikä häneltä koskaan puuttuisi sitä, mikä voisi auttaa ja tukea häntä pyrinnöissään. Isän ja äidin onni kohoaisi korkeimmilleen heidän tasoittaessaan tietä pojalle.

Mutta kerran Olavin täten unelmoidessa, oli hän tullut häirityksi tavalla, jota hän ei voinut unohtaa. Hän oli kadulla kohdannut kalpean pienokaisen laitakaupungilta, nähnyt nälkiintyneen, kärsimyksistä ennen aikojaan kypsyneen lapsen katseen, ja silloin oli yht'äkkiä käynyt aivan mahdottomaksi ajatella oman pikku pojun valoisaa elämäntaivalta.

Se ei ottanut onnistuakseen edes sittenkään, kun laitakaupungin pienokainen oli saanut Kaarinalle aijotut tuliaiset ja kirkkaan hopealantin, joka karkoitti kärsimysten kypsyttämän ilmeen lapsellisen ilon tieltä.

Siitä pitäen oli Olavi ruvennut kysymään itseltään, miksi juuri hänen poikansa oli oikeutettu kulkemaan valoisaa ja tasaista elämän tietä, miksi tuli hänen saada kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pyrkimään kaikkein korkeimpia ennätyksiä kohden. Löytyihän niitä niin paljon, jotka eivät koskaan saaneet muuta kokea kuin puutetta. Mikä oikeutti häntä pojalleen vaatimaan onnekasten osaa. Eikö vanhempien itsekäs rakkaus lapsiin ainakin osaksi ollut syynä, siihen, että sekä aineellinen että henkinen hyvä oli tullut niin epätasaisesti jaetuksi elämässä. Ja eikö siitä oikeastaan ollut vahinkoa sekä ainaista nälkää näkeville että niille, joiden onnenosa oli kukkuraiseksi kasvanut?

Kärsimyksiä ja vaikeuksia vaille jäänyt -- jos sellaista oli olemassa -- eikö hän samalla joutunut parhaimmasta onnestakin osattomaksi?

Vaatimattomasti täytyi sentähden rakentaa pojunkin tulevaisuudentupia.

Mutta eräässä suhteessa oli sittenkin päämäärä asetettava tinkimättömän korkealle: kun tuli mieleen pojun tuleva koti ja perheonni. Olihan hyvä koti kaikista maallisista lahjoista sentään parhain. Siksi täytyi pojan ainakin siinä suhteessa saada runsain onnen osa omakseen. Valoisaksi, lämpimäksi täyden sopusoinnun tyyssijaksi tuli hänen kotinsa muodostua, sellaiseksi juuri, jommoinen Olavin oma lapsuuden koti oli ollut.

Olavi värähti kuin vilun puistattamana. Lapsuuden muistot tekivät tällä hetkellä niin kirvelevän kipeää. Ja kuitenkaan hän ei voinut niistä eroon päästä.

Kuva toisensa jälkeen sukelsi ummesta esiin. Hän näki riippakoivujen varjossa pienen, punaisen rakennuksen. Sen valkeat ovi- ja ikkunapielet paistoivat puhtauttaan. Ikkunain alapuolella välkkyi lahdelman tyyni pinta ilta-auringon valossa, välkkyi, säteili ja loisti. Äiti kulki pihamaan poikki kantamus vastatehtyjä vastaksia sylissään. Leena-muori oli ne äsken haasta tuonut, ja nyt äiti toimitti luhtiin. Kaivon luona riisui isä Mustan valjaista. Hänen katseensa etsi äitiä. Kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, kirkastui kummankin katse säteileväksi kuin herttaisin auringon paiste.

Sitten isä meni sisään. Hän hymyili ja hyräili, hän oli keksinyt jotain hauskaa äidille iloksi. Olavi ymmärsi sen isän kasvojen veitikkamaisesta hymyilystä. Tuo hymy kuului ihan isän kasvoihin, eikä ainoastaan hänen kasvojensa ilmeeseen, se kuului oikeastaan koko kotiin. Oli kuin kaikki siellä olisi hymyillyt aivan kuin isä ja äiti. Kellokaappi, tavara-arkku nurkassa, kiikkutuoli, yksinpä vanha, kulunut ruokapöytä sekä isän korkeaselkäinen, kunnioitusta herättävä nojatuoli -- isän ja isoisän arvossa pidetty perintö, kaikki haasteli ja hymyili niin kodikkaan herttaisesti.

Olaville selveni yht'äkkiä, miten vähän siinä kodissa oli sellaista, mikä nykyajan tarpeita ja vaatimuksia saattoi tyydyttää, mutta miten runsaasti sopusointuista, eheää onnea, jota nyt niin niukasti suotiin.

Hänen täytyi riuhtaista itsensä irti lapsuutensa muistoista. Ne kävivät tällä hetkellä hänelle liian raskaiksi. Ne herättivät niin hillitöntä, sydäntä vihlovaa kaipuuta.

Hän tahtoi koota ajatuksensa, ei unelmoida, ei vaipua tunnelmiin, vaan ajatella, päästä selvyyteen ja sitten toimia.

Arvostellen ja tutkivasti hän rupesi tarkastamaan menneisyyttä lapsuuden ensi muistoista siihen aikaan, jolloin hän seisoi ensin isän sitten äidin kuolinvuoteen ääressä. Mutta ankarasta tarkastuksestaan huolimatta ei hän voinut mieleensä palauttaa ainoatakaan ristiriidan tai epäsoinnun särähdystä. Aina oli isä vain ajatellut, miten äidille iloa valmistaa ja äidin mielityönä oli ollut tuumia, miten hän ja Olavi voisivat isää auttaa ja ilahduttaa. Kaksi yhtä vastaan, sellainen oli asema aina ollut. Milloin isä ja poika yhteen liittoutuneina jotain iloista yllätystä äidille valmistaakseen tai päinvastoin, milloin vanhemmat yhdessä poikansa parasta valvoen.

Sulaa sopusointua ja päivänpaistetta löytyi entisyyden kätköistä.

Mutta sellainen suhde oli luonnollisesti vallan poikkeustapaus. Eihän sellaista voinut tavoitellakaan. Mutta katkeralta tuntui sittenkin tästä päivänpaisteisesta lapsuuden kodista luoda katse omaan kotiin, jossa taistelu ja tuska olivat kotiutuneet.

Suojatun lahden poukamassa sijaitsi lapsuuden koti. Nykyaikaisen elämän levottoman valtameren rannalle oli hän omansa rakentanut. Siksi ulapan armottomat tuulet häntä nyt hätyyttivät. Ihmekö siis jos paleli?

Hän painoi jääkylmät kätensä ohimoilleen.

Eikö tuon päivänpaisteisen kodin lapsi olisi voinut saada parempaa osaa?

Hän kavahti pystyyn ja alkoi taas kiivaasti astua.

Siinäpä se uudelleen oli tuo tavallinen, mutta niin sydämettömän itsekäs kanta! Sen, joka oli saanut jotain hyvää, tuli saada enemmän, ja se, jolla ei mitään ollut, oli velvollinen tyytymään puutteeseensa.

Oliko tuollainen katsantokanta oikeutettu? Eikö pikemmin juuri hän, onnen kummilapsi, joka olemassa-olonsa ensimmäisistä tiedottomista hetkistä saakka oli saanut varttua voimakkaaksi rakkauden päivänpaisteessa, nyt ollut velvollinen tyytymään kovaankin kohtaloon. Saattoihan syystä ristiriidan ja tuskien hetkinä hänelle asettaa suurempia vaatimuksia kuin kova-osaisille.

Olihan se, jolle paljon oli annettu velvollinen jakamaan vähemmän saaneille. Eikö siunaus siten juuri vähitellen voisi kirousta voittaa.

Olavista tuntui kuin äiti hyväillen olisi pyyhkäissyt hänen otsaansa ja isä katsonut häneen niinkuin hän yksin taisi katsoa, vaatien, mutta samalla antaen. He puhuivat molemmat hänelle, ei enää yksin rakkaudestaan, vaan elämänsä vakaumuksesta ja horjumattomasta uskostaan rakastavaan ja oikeutta tekevään Jumalaan, joka kärsimyksien teitä kuljetti ainoastaan kirkastaakseen ja kasvattaakseen.

Myrsky sydänulapalla rupesi asettumaan.

Olavi lakkasi kävelemästä ja hän siirtyi omasta pimeästä huoneestaan saliin, jonne sähkölamppu kadulta loisti rauhoittavan hillittynä.

Hän asettui soittokoneen ääreen ja painoi koskettimia. Mutta samassa hän muisti nukkuvat lapset ja nousi.

Hänen mielensä oli käynyt kumman tyyneksi. He kärsivät molemmat sekä Elsa että hän. Miksi oli hän katkeruudessaan tuominnut? Pystyikö hän tutkimaan ihmistekojen salatuimpia alkulähteitä. Ymmärsikö hän perinnöllisyyden ja taipumusten täyttä merkitystä? Ja uskalsiko hän niin ollen tuomariksi asettua?

Ei se ollut miehekkyyden eikä kunniantunnon polkemista, jos tuomitsemisen asemasta koetti ymmärtää. Isä ja äiti eivät koskaan olisi toiselle tielle neuvoneet.

Olavin mieleen johtui samassa miten vähän hän oikeastaan tiesi Elsan vanhemmista. Ainoastaan aavistamalla oli hän tullut siihen johtopäätökseen, että he olivat olleet aivan toisenlaiset kuin hänen omansa. Sitä vastoin hän oli kyllä tietänyt, että Elsa kolmentoista vuotiaana oli jäänyt kodittomaksi, orvoksi. Mutta sitä hän ei ennen ollut ottanut huomioon.

Hänet valtasi äkkiä kiihkeä halu tavata Elsaa. Kunpa hän nyt tulisi! Nyt oli Olavi valmis kohtaamaan hänet.

Mutta aika kului eikä Elsaa kuulunut.

Aina kun Olavi kuuli askeleita portailta, vavahti hän ja kiiruhti avaamaan. Mutta aina olivat askeleet vieraan ja aina ne veivät toisaalle.

Olavi katsoi yhtenään kelloaan. Oli käsittämätöntä, ettei Elsa jo tullut. Nythän hänen olisi pitänyt kiiruhtaa, kun Olavi häntä rakkauden ymmärtämyksellä odotti, valmiina taistelemaan lasten, hänen ja oman onnensa puolesta. Miksi hän viipyi? Minuutit tuntuivat tunneilta.

Olavi koetti lyhentää odotusta miettimällä, mitä tekisi, jos Elsa päättäisi jäädä hänen luokseen. Huomaamatta ja varovaisesti koettaisi hän eloon elvyttää Elsan uinuvaa, kenties kuollutta rakkautta. Ensi sijassa hän kuitenkin aina ajattelisi Elsan parasta. Kaikki omat vaatimukset saisivat väistyä. Vapautta, täydellistä vapautta saisi Elsa kodissaan nauttia. Lastensa äiti, miehensä toveri hän olisi, ei muuta mitään, ellei rakkaus heitä yhdistäisi. Joskin hän tavallaan olisi sidottu sen lupauksen kautta, minkä oli antanut naimisiin mennessään, koettaisi Olavi sen rakkauden vaatimana, jota oli isältä ja äidiltä oppinut, tehdä ne siteet jos mahdollista tuntumattoman pehmeiksi. Miten isä menettelisi? Mitä äiti minulta odottaa? Näin aikoi Olavi kysyä itseltään ja sitten sen mukaan toimia.

Tunti oli taas kulunut eikä vieläkään ketään kuulunut. Olavin kävi yhä vaikeammaksi jatkaa entistä ajatusjuoksuaan. Ja entistä kirpeämmin rupesi hänen mieltään kirvelemään ajatus, että Elsa viipyi siksi, ett'ei jaksanut erota.

Hänen mielensä ei siitä enää katkeroitunut. Mutta se ajatus vihloi ja haavoitti.

Miten pohjaton tuska mahtuikaan ihmispoveen. Miten tuhoava ja tulinen sen liekki. Ei se säästänyt.

Olavi painoi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli yksinäisyydessä vaikeroida, vaikeroida hiljaa kuin sairas, kärsivä lapsi.

Nyt kun katkeruus ei enää mieltä terästänyt, tuntui kuin sydän tuskan tulessa olisi sulanut niin turvattoman pehmeäksi. Naisellisen pehmeäksi, arveli hän itsekseen, taas katsoen kelloaan.

Silloin soluivat hänen ajatuksensa yht'äkkiä outoon, ennen aavistamattomaan suuntaan. Hän oli mies. Hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja siis paremmat edellytykset kuin heikolla kärsimään sielunkin tuskia. Epäilys ei häntä ainakaan ahdistanut. Hän oli surussaan sittenkin vakuutettu siitä, että Elsa nyt oli ollut täysin suora häntä kohtaan. Ja kuitenkin hän tunsi sietämätöntä tuskaa ajatellessaan, että se, jota hän rakasti, nyt viipyi toisen luona.

Mitä silloin mahtoivatkaan tuntea ne naiset, jotka pitkinä, pimeinä iltoina ja unettomina öinä turhaan odottivat kotiin rakastamaansa miestä, häntä, jolle olivat kaikkensa antaneet.

Sanomattomien kärsimysten kuilu avautui tässä Olavin katseille. Onnensa ja voimansa päivinä hän ei koskaan ollut tätä ajatellut, mutta nyt olivat hänen silmänsä auenneet. Nyt hän näki näitä hiljaisuudessa kärsiviä, näitä taakkansa alle nääntyviä, näki heitä tuhansin. Hän näki ja hän ymmärsi samalla, sillä suru oli teroittanut hänen tunteensa hienoutta.

Raskaita, usein ilottomia työpäiviä, ei lepoa eikä rauhaa koskaan, vaan kuormaksi kuorman päälle milloin itsekkäitä vaatimuksia, milloin epäilyksen ja tuskan odotuksen tuottamia sydänhaavoja. Sellaistahan monenkin kohtalo oli.

Löytyikö sanoja sellaisten surujen selittämiseksi? Saattoiko mikään maailmassa sovittaa, mitä tässä oli rikottu?

Syytöksen kärki kohdistui samassa Olaviin itseensä. Eikö hänkin koko sukunsa kanssa tässä joutunut syylliseksi? Se valitus, jolle hänen korvansa nyt oli auennut, syyttihän se häntäkin kaikkien niiden puolesta, jotka olivat heikkoja ja joiden kuitenkin oli täytynyt kantaa kaikkein raskaimpia taakkoja.

Miehekkyytensä ja kunniantuntonsa vaatimana oli hän äsken arvellut velvollisuudekseen oikeuden mukaisesti rangaista Elsaa hänen menettelystään. Mutta entä jos tuo miehekkyys ja kunniantunto häntä nyt vaatikin vallan toiseen? Jos hänen elämäntehtävänsä oli koettaa sovittaa edes jotain siitä, mitä voimakkaammat olivat rikkoneet heikompia kohtaan. Ja jos hän siten menetellen myöskin paraiten turvaisi lastensa tulevaisuuden?

Hänet valtasi voimakas halu taas pistäytyä pienokaisiaan katsomaan.

Varovaisesti ja varpaillaan hän lähestyi makuuhuoneen ovea.

Hänen raottaessaan sitä valaisi sähkölamppu kadulta hänen kasvojaan. Niiden vaivaantunut, kärsivä ilme oli nyt kadonnut, tuo ylen tuntehikas sävy samoin. Niissä kuvastui ainoastaan miehekästä, elämän taistelua varten koottua voimaa.

Samassa sulki Olavi avaamansa oven. Elsan askeleet kuuluivat portailta.

YSTÄVYYS

Oli kolea, kylmähkö toukokuun päivä. Pureva pohjoinen puhalteli.

Lumi oli sulanut. Pellot olivat paljaina. Ainoastaan siellä täällä jossain syvemmässä ojassa, jonkun talonnurkkauksen takana tai pohjoiseenpäin viettävällä rinteellä näkyi vielä kaistale likaisen harmaata lunta syrjään viskattuna kuin kelvoton vaateriekale.

Lämpimien kevätpäivien jälkeen olivat ilmat äkkiä kylmiksi kääntyneet. Kaikki iloiset kevätpurot kuivuivat. Maa värjötti suojattomana jäädyttävän tuulen alla eikä mikään muistuttanut kesän tulosta.

Luonto näytti toivottoman köyhtyneeltä. Se tuntui unohtaneen uskonsa lämmön ja valon voittoon.

Syrjäisellä pienellä maalaisasemalla oli tänä koleana kevätpäivänä liike kuitenkin tavallista vilkkaampaa. Kahden perheen muuttokalut olivat yht'aikaa sattuneet saapumaan asemalle, ja oli pidettävä kiirettä, jotta junavaunut saataisiin ajoissa tyhjennetyiksi.

Kuormia purettiin ja pinottiin. Kilvan veivät hevosmiehet, tavaroita asemalta ja kilvan palasivat toisia hakemaan. Ainoastaan silloin tällöin malttoivat he sanoa sutkauttaa sanan toisilleen tehdäkseen työn kevätkylmässä niin hauskaksi kuin mahdollista.

Muuttoatekevät sitä vastoin eivät toisistaan välittäneet. He olivat vieraita paikkakunnalla ja vieraita toisilleen. Heillä oli kullakin tarpeeksi ajateltavaa muuttopuuhissaan.

Eräs mies ja nainen, nähtävästi aviopari, huolehti yhdessä kahden vaunun purkamisesta. Kun nainen valvoi tavaroiden vaunusta purkamista, saattoi mies kuormien kuljettajia vähän matkan päähän näkyvään huvilaan ja päinvastoin.

Toisten vaunujen luona johti työtä ainoastaan nuorenpuoleinen nainen. Kun miehet kuormineen lähtivät asemalta, seurasi hän heitä melkein juoksujalkaa huvilaa kohden, joka etäämpänä pilkisti puiden keskeltä, ja kun ajajat palasivat, kiiruhti hänkin jo asemalle oikaisten niityn poikki, missä pohjoinen armottoman kylmänä vastaanpieksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin hän ei olisi tuulta huomannutkaan. Ei hän myöskään, kuten toiset, silloin tällöin seutua silmäillyt puoleksi uteliaana, puoleksi arvostellen. Hän näkyi ajattelevan ainoastaan työtään.