Part 5

Vasta kun päivällisten jälkeen virkistyneinä kokoonnuttiin kahvia juomaan, maistui seurustelukin. Kaikki ottivatkin sentähden poikkeuksetta osaa tähän "kahviateriaan", ja yksimielisiä oltiin siitä, että tämä hetki päivästä oli kodikkain ja hauskin.

Kerrottiin kuulumisia, pohdittiin päivän kysymyksiä ja tehtiin pientä, viatonta pilaa jonkun läsnäolevan heikkouksista.

Rouva Lind oli myös tähän aikaan päässyt päivän enimmin rasittavasta osasta. Samassa, kun kiiltävän kirkas kahvipannu pöydälle tuotiin, asettui hänkin paikalleen, paistavana hyväntahtoisuudesta ja tyytyväisyyden hymy huulillaan, silmäillen ovesta ovelle, josta odotti nuoriso joukkoaan kokoontuvaksi.

Tällainen iloinen seurue istui paraikaa koolla suuressa, hauskassa ruokasalissa. Maisteri Kaarto käytti puheenvuoroa. Hänen täytyi tehdä kiusaa kahdeksantoistavuotiaalle serkulleen, joka oli tullut kaupunkiin musiikkiopintoja varten.

-- Teidän armonne palasi varhain eilisillan iloista. Eivätkö mieluisimmat ritarit sattuneetkaan muistamaan? Tai eikö tanssi-ohjelma, kuten tavallisesti, ollut täysi jo juhlan alkaessa?

-- Miten siellä mikään olisi maistunut minulle, kun sinä et siellä ollut, -- pisteli kahdeksantoistavuotias vastaan!

-- Siinä saitte! -- Kerttu Salmi, nuori opettajajatarkokelas, nauraa heläytti iloisesti.

-- Älkää nyt viitsikö! -- Suu hiukan happamesti supussa siirsi neiti Talvi, vanhin joukossa, kuppinsa lisätilkan toivossa lähemmäksi emäntää.

-- Kaikkihan tietävät, että serkukset kinastelevat -- salatakseen. miten hyviä ovat keskellään.

-- Siis liiaksi tavallinen motiivi herättääkseen meidän mielenkiintoamme, säesti Kerttu Salmi. -- Siksipä minä kerron teille jotain huvittavampaa. Arvoisa esilukijamme aikoo huomenna esittää meille jotain sangen mielenkiintoista.

-- Mitä, mitä -- utelivat toiset kilvan.

-- Niin, ei meillä täällä kotona, mutta tunnilla. Hän tulee pitämään esitelmän ranskalaisesta draamasta, tulisesta, rakkautta hehkuvasta tietysti. Mutta eivät muut kuin minä meidän joukostamme saa kunniaa sitä kuulla.

-- Erinomaisen ilahduttavaa siis meille! Eikö totta? -- Maisteri katsoi serkkuunsa. -- Mitähän, jos mekin panisimme toimeen jotain hauskaa, josta ei kukaan muu -- --

-- Katsokaapa "esilukijaamme", -- keskeytti samassa Kerttu, -- eikö istu vallan unelmiinsa vaipuneena! Ja kesken ihanaista iltapäiväkahviamme! Että uskallatkin!

Siiri Helkiö, Kertun opintotoveri, joka oli saanut esilukijan nimen siksi, että hänet pantiin lukemaan ääneen aina kun perheessä oli aikaa sellaiseen huvitteluun, laski nyt tyhjennetyn kahvikupin kädestään.

-- Osaatpa sinä loruja ladella! Mutta jos te vain tuntisitte tuon näytelmän, ette ihmettelisi, jos sitä ajattelen, vaikka kesken kahvinjuontiakin. Kyllä se on kerrassaan ihana! Siinä esiintyvät elämän ristiriidat -- tekisi mieleni sanoa -- kaikessa loistossaan.

-- Kuulkaa, kuulkaa, nyt sitä tulee! -- Kerttu kohotti kätensä koomillisen juhlallisesti. -- Innostus tempaa sinut, Siiri, mukaansa niinkuin kevään vuolas virta, joka sulkunsa särkee.

-- Kunpa olisi niin onnellisesti! -- Siiri nousi. -- Joka tapauksessa on minun nyt lähdettävä työhön.

-- Oi, aurinko, viipyös viel'! -- Maisteri pisti lauluksi.

-- Pieni lisätilkka, Siiri kulta, tarjoili rouva Lind.

-- Se kahvi kulta tuo innon tulta, saneli Kerttu. Mutta Siiri ei kuullut enää kutsuja. Hän oli jo sulkenut huoneensa oven ja asettunut kirjoituspöytänsä ääreen vielä kerran silmäilläkseen tulevan esitelmänsä aihetta. Katse kiiti ahmien sivulta sivulle. Poskia rupesi punoittamaan, ja Siirin koko kasvojen ilme osoitti, miten suurta nautintoa tuo ennestään tuttu sisältö hänelle uudelleen tuotti.

Oli elämä sentään sisältörikasta ja ihanaa! Tunteiden tulinen loimu ja intohimojen temmellys, eikö se ollut suurenmoista silloinkin, kun tuhoavana tulena syttyi liekehtimään. Mukaansa se tempasi, lumosi ja kietoi.

Kuin hurmautuneena laski hän vihdoin kirjan kädestään. Nyt hän tahtoi kirjoittaa. Ajatuksia tuli tulvimalla. Sanat syntyivät itsestään. Nyt oli oikea hetki käsissä.

Ja hän kirjoitti, kirjoitti. Aika ja ympäristö unohtuivat. Hän muisti vain aineensa, muisti rakkauden kaikkivoittavaa voimaa. Ja se, mitä hän kirjoitti, muodostui ylistyslauluksi sille rakkaudelle, joka kaikki sulut särkee ja jota ei mikään maailmassa kahlita voi.

Käsi vapisi, kun hän parituntisen työn jälkeen laski kynän pois ja väsyneenä nojautui tuoliin. Nyt se oli valmis. Ei muuta nyt kuin lukea läpi ja vähän korjailla.

Mutta ensin hän tahtoi levähtää hiukan.

Hän sulki silmänsä ja antoi ajatusten harhailla sinne tänne. Sitten hän jaksaisi taas paremmin keskittää ne työhön.

Hetken kuluttua avasi hän silmänsä jälleen ja katsoi ulos kadulle, mutta samassa kiintyikin katse kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan almanakkaan. "Kahdestoista päivä maaliskuuta", toisti hän itsekseen "kahdestoista päivä".

Hän säpsähti. Mitä? Juuri se päivä, jolloin he kolme vuotta sitten olivat tavanneet ensi kerran. Ja tänään juuri hän oli laatinut ylistyslaulunsa sille rakkaudelle, joka ei esteitä väisty eikä olevaista huomioon ota.

Mitä hän oli tehnyt? Mitä kirjoittanut? Oliko hän nyt hetkellisten tunteittensa hurmaamana ylistänyt tekoja, joihin ei itse todella olisi suostunut, vai oliko hän aikaisemmin kovuudella koettanut kuoliaaksi kuristaa pyhimmät, voimakkaimmat tunteensa?

Hän nousi ja rupesi levottomasti astumaan edestakaisin lattialla.

Voimakkaana ja vaatelijaana tunki menneisyys nykyhetken tieltään. Muisto elpyi toisensa jälkeen. Ilo ja tuska tulivat käsi kädessä, -- kuten silloinkin. Kutsumatta tulivat, käskystä eivät takaisin kääntyneet. Täytyi vain ottaa vastaan, täytyi elää kaikki uudelleen, iloita, kärsiä, taistella -- niinkuin tuhansia kertoja ennenkin!

Vasta sen jälkeen, kun Siiri oli tavannut _hänet_, oli elämä todella alkanut. Vasta silloin hän oppi ymmärtämään, mitä elämä oikeastaan oli, sillä _hänet_ kohdatessaan hän vasta oppi itseäänkin ymmärtämään.

Mun syömein kätköhön tien sinä löysit. Se heräsi. Rikkahaks' teit sinä sen. Ja uinuva umppu se kukkahan puhkes, kun suutelo päivän ol' lämpöinen.

Sellaista oli heidän tapaamisensa ollut.

Omituista oli muuten, miten eri tavalla ihmiset voivat tutustua toisiinsa. Toisten kanssa saattoi vuosien kuluessa seurustella ulkonaisesti hyvinkin tuttavallisesti, mutta sisäisesti täysin vieraana, kunnes joku ulkonainen tapahtuma tai yhteinen kokemus äkkiä selvitti, että oli olemassa syvää sielujen sukulaisuutta. Toisiin jo ensi hetkellä pääsi tutustumaan, niin paljon kuin se yleensä oli mahdollista, nimittäin näennäisesti ainoastaan. Mutta oli niitä sellaisiakin, jotka jo ensi näkemältä tuntuivat tutummilta kuin läheisin omainen.

Sellaiselta oli hänkin tuntunut.

Oikeastaan oli soitto ja laulu heidät yhdistänyt. Se teki nopean tutustumisen niin luonnolliseksi. Mutta eihän se sittenkään muuta ollut kuin ulkonainen välikappale, silta, joka rakentui maailmasta toiseen ja jonka avulla he kumpikin pääsivät selville siitä, että olivat samaa sukua ja puhuivat samaa kieltä.

Jo tohtori Aaltion ensimmäinen laulu oli tämän Siirille selvittänyt. Hän oli kyläilyllä naapuritalossa, kun tohtori, joka vasta oli pitäjään saapunut piirilääkärin sijaiseksi, myöskin sattui tulemaan sinne. Tohtori oli tunnettu laulaja. Häntä pyydettiin siitä syystä laulamaan, ja Siirin täytyi säestää, vastaväitteistään huolimatta.

Kuinka se laulu vaikutti häneen! Omasta mielestään hän vallan unohti säestämisen, niin saivat säveleet hänet valtoihinsa.

Tohtori sitä vastoin vakuutti, ettei kukaan vielä ollut säestänyt häntä niin hyvin. "Korupuheita", muisti hän sanoneensa, mutta tohtori oli vain pudistanut päätään.

Pientä kiistaa, iloista, tuttavallista haastelua ja sitten hetken arvelun perästä uusi laulu.

Käy aaltojen ulapalla, kisa kiiltää loppumaton.

Meren aaltojen levotonta, vivahdusrikasta vaihtelua ja kätkettyä, käsittämätöntä kaipuuta väreili hänen äänensä.

Vain syömeni tulta on tuimaa -- Ah, koska se sammuvikaan?

Taistelevan sydämen tuskainen väsymys soi joka säveleessä, soi kuin rukoillen vapautusta ja rauhaa, rukoillen selittämättömän, elinjuuria jäytävän kaipuun karkoittamista.

-- Miten tunteellinen hän mahtaa olla, oli Siiri sinä iltana ajatellut. -- Ja miten paljon hän lieneekään kärsinyt!

Kun he seuraavan kerran tapasivat, olivat he jo kuin vanhat tuttavat. Tohtori oli silloin käymässä Siirin kodissa, ja sinä iltana he lauloivat yhdessä: "O, seh' ich auf der Heide dort im Sturme dich" -- -- --

Siirin täytyi taaskin ihmetellä sitä käsittämätöntä kaipausta ja syvää, sydämellistä hellyyttä, josta laulu todisti. Hän ajatteli ensi hetkenä luonnollisesti tohtorinnaa, joka kahden lapsensa kanssa oli matkustanut ulkomaille siksi aikaa kun tohtorin oli määrä hoitaa viransijaisuutta sydänmaan pitäjässä, mutta sitten kävi hänelle tuskallisen selväksi, että laulun tulkitsema kaipuu ei voinut kohdistua vaimoon. Sekä sävelten hellyys että kaipauskin tuntui ikäänkuin ikävöiden etsivän omistajaansa, tyydyttäjäänsä.

* * * * *

Kolme kuukautta myöhemmin lauloivat he saman laulun viimeisenä yhdessäoloniltana.

Mit meinem Mantel vor dem Sturm Beschütz' ich dich.

Hyväillen ja suojaten kietoivat soinnut hänet kuin rakkauden voimalla varjellakseen häntä tuskan ja vilun valloilta.

Kesäilta hämärsi jo. Rehevät palmut salin nurkassa loivat varjoaan soittokoneen kohdalla.

Tohtori Aaltio ei voinut nähdä, miten Siirin kädet vapisivat. Ja onni se oli. Täytyihän heidän molempien koettaa pysyä rauhallisina ja lujina.

* * * * *

Samassa nakutettiin ovelle. -- Illalliselle Siiri! Ole hyvä!

Siiri heräsi kuin unesta. -- Kiitoksia, täti kulta, en minä tahdo mitään tänä iltana. Minun täytyy valmistaa.

-- Mitä hullutuksia! -- Kerttu Salmi ryntäsi eteisestä ovelle. -- Etkö aio illalliseksi huolia muusta kuin rakkaudesta ja taidenautinnosta? Hassuhan sinä olet!

-- Älä nyt! Anna minun olla! -- Siiri työnsi päättävästi Kertun ovelta ja painoi säpin salpaan.

-- Sinä ihmeellinen otus, päivitteli Kerttu oven takana. -- Kyllä minä jalomielisesti syön sinunkin osasi. Ole huoleti!

Hetken aikaa kuului ruokasalista iloista naurua, johon sekoittui kuppien ja lautasten helinää, mutta pian häipyivät kaikki nämä äänet Siiriltä kuulumattomiin. Yksin muistot puhuivat.

Miten lumoavan kaunis luonto oli ollut tuona viimeisenä iltana! Hän muisti vielä, miten kauan hän istui avatun ikkunan ääressä, katsellen kesäyön ihmeellisessä kirkkaudessa uinuvia salmia, saaria ja niemekkeitä.

Rauhaa ja sopusointua henki luonto. Se teki niin vihlovan kipeää tavallaan, mutta samalla tuntui, kuin se hellä varoin ja lääkiten olisi pyrkinyt koskettamaan kirveleviä sydänhaavoja.

Hän oli kauan istunut siinä, kun huomasi veneen kepeästi tulla kiitävän tohtorin asunnosta vastaiselta rannalta. Se pysähtyi lahdenpoukamaan, melkein hänen ikkunansa alle. Siihen se jäi kuin itsestään keinumaan. Soutaja lepäsi, airot koholla. Silloin tällöin vain kajahti katkennut laulun sävel. Se tuli aina, muistuttaen jostain yhdessäolon hetkestä ja tuoden tervehdyksen, joka ei sanoja eikä selityksiä kaivannut.

Viimeksi kajahti jäähyväistervehdys, hillityn tuskan väre joka sanassa:

Behüt' dich Gott, es wär' zu schön gewesen, Behüt' dich Gott, es hat nicht sollen sein!

[Suojatkoon sua Jumala, se olisi ollut liian kaunista, Suojatkoon sua Jumala, se ei saanut niin olla!]

Soutaja tarttui airoihinsa, teki äkkikäänteen ja kiidätti veneensä voimakkaasti vastaista rantaa kohden.

Varhain seuraavana aamuna oli tohtori matkustanut pois.

* * * * *

Siiri painoi käden polttavalle otsalleen. Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän väkivaltaisesti tukahduttanut eloon aiotun ja elämään oikeutetun tunteen? Vai nytkö hänen kiihoittuneet tunteensa hänet harhaan veivät?

Hänen täytyi taas nousta astumaan edestakaisin.

Kirja tuossa pöydällä puhui voimakasta kieltään, ja siihen hänen oma sydämensäkin kapinoiden yhtyi.

Ei tuskan tulta niin polttavaa, Ei sydän murhetta mustempaa, Kuin tullessa erohetken. Kun pakko on paeta luota sen, Jota etsivi aatos ainainen Ja kaipaus sydämen -- -- -- -- -- Ei toista tulta niin polttavaa, Ei sydänmurhetta mustempaa -- -- --

Sellaista se oli. Tutut ne olivat nuo tuskat. Mutta olisiko hän sittenkään tahtonut menetellä toisin? Syyttävä lapsenkatse olisi silloin häneltä kysynyt: miksi veit sinä isän meiltä? Toisen ihmisen elämänonni olisi hänen tähtensä särkynyt, jotta kenties vastaisuudessa hänen omansakin särkyisi, jonkun tähden, joka yhtä häikäilemättömästi pyrki toiveidensa perille.

Sellaiseksihan elämä muodostuisi, jos oma onni aina oli etusijalle asetettava, ja jos yksilö oli oikeutettu riistämään itselleen, mitä halusi, huolimatta siitä, että toisten oikeuksia polki.

Tahtoiko hän osaltaan olla johtamassa kehityksen kulkua tähän, suuntaan? Suostuiko hänkin intohimon hillittömään: minun täytyy, täytyy?

Olisihan omakin onni siitä tuhoutunut, olisi särkynyt tietoisuudesta, että se oli rakennettu toisen onnen raunioille. Kaikki hyvä ja kaunis, jota elämä kykeni antamaan, eikö se silloin olisi kuin arvonsa menettänyt?

Paljoa onnellisempi hän oli nyt. Se mitä hän onnea oli osakseen saanut, oli hänen eheämpänä ja arvokkaampana, juuri sen kautta, ett'ei hän ollut tavoitellutkaan sellaista, johon ei oikeutta ollut. Todellinen rakkaus ei voinut olla onnettomuutta tuottava. Siunausta siitä aina lähti, olivatpa ulkonaiset olot millaiset tahansa. Intohimo se vain tuhota voi.

Siiri kääntyi äkkiä kirjoituspöytään päin, kokosi täyteen kirjoittamansa paperit, repäisi kappaleiksi ja heitti uuniin. Sitten hän jäi eteensä tuijottamaan, kunnes näki, miten liekki äkkiä leimahti esiin hiiloksesta, ahneesti sieppasi saaliinsa, kärvensi, käpristi ja vihdoin muutti mustaksi, hiiltyneeksi tuhaksi.

Silloin hän vavahti. Tuntui kuin hän olisi viskannut sisimpänsä tuohon tulen tuhottavaksi.

Ja siinä se nyt oli, kylmänä, mustana, muodottomana, se mikä kerran lämpimänä, eloauhkuvana -- -- --

Ei, ei. Hän kääntyi kiivaasti poispäin ja asettui uudelleen työhön.

Tunti kului toisensa jälkeen. Hän yhä kirjoitti. Työ ei enää sujunut niinkuin äsken. Täytyi yhtenään lukea läpi ja korjailla. Oli niin vaikea löytää tyydyttävää muotoa ajatuksille.

Kun Siiri vihdoin läpeensä väsyneenä lopetti työnsä, kuuli hän kellon lyövän. -- Yks -- kolme -- viis. Eihän se voinut olla mahdollista?

Hän katsoi kelloaan. Seitsemän se sittenkin oli. Yö oli kulunut ja aamu koittanut.

-- Hyvänen aika, lapsi kulta, miten kipeän näköinen sinä olet, päivitteli rouva Lind Siirin tullessa aamukahville ruokasaliin. -- Täytyykö sinun todella mennä tunnille.

-- Täytyy tietysti.

Rouva Lind pudisti huolestuneen näköisenä päätään. -- Pidä hyvää huolta hänestä Kerttu, huusi hän vielä ovessa portaita alas kiiruhtaville. Sitten hän lähti päätään pudistaen aamuaskareilleen tuontuostakin itsekseen päivitellen nuorten ymmärtämättömyyttä. Valvoa yönsä tuollaisen kirjoituksen tai esitelmän tähden. Oli se nyt sekin laitaa. Mutta sellaisiahan ne olivat kaikki nuo opinahneet nuoret, joilla ei vielä elämänviisautta ollut.

Rouva Lind oli juuri asettunut aamiaispöytään, pitääkseen seuraa maisterille, kun Kerttu ja Siiri palasivat tunniltaan. Maisteri muisti edellisen illan puheet ja rupesi tiedustelemaan, miten oli käynyt esitelmän, mutta tietoja ei ollut helppo saada. Siiri ei näyttänyt kysymystä huomaavankaan, eikä Kerttu tuntunut haluavan keskustella asiasta. Rouva Lind yksin puuttui puheeseen, saadakseen vielä valitella nykyaikaista ymmärtämättömyyttä ja rasitusta.

Vasta kun toisten poistuttua, Kerttu ja Siiri kahden jäivät pöytään, laukesivat Kertun kielen siteet.

-- Mutta Siiri, mitä sinä ajattelit! En ollut uskoa korviani. Sinähän singauttelit tuomioitasi kuin salaman iskuja. Rupesit aivan sydänpohjia penkomaan. Ja nautit, kun sait oikein armottomasti tuomita.

-- Kerttu, vaiti, vaiti! Kuinka sinä voit! -- Minäkö toisten tuomariksi?

-- Mutta niinhän sinä itse -- -- --

-- Ei, ei, en koskaan -- itseäni vain --.

-- Itseäsi? -- Kerttu oli kuin puusta pudonnut. Mutta selitystä hän ei saanut. Siiri oli jo huoneesta kadonnut.

KERRAN KONSERTISSA

Sankkana parvena samosivat ihmisjoukot yliopiston suureen juhlasaliin. Mikä astui Aleksanterilta nousevia portaita, mikä suoraan senaatin torilta. Pylväistössä yhtyivät nämä kaksi eri virtausta, pyrkien kumpikin pöydän ääreen, jossa pilettejä myytiin.

Juuri näiden yhtymäkohdalla, nojautuneena seinää vasten, seisoi keski-ikäinen, kumaraselkäinen mies. Hänen pukunsa ei ollut eilen ostettu, sen saattoi jokainen ohikulkeva huomata. Päällystakki oli kulunut ja kiiltävä, hihat suista jatketut ja sittenkin liian lyhyet. Lakki hänen kädessään oli sellainen, jota pohjan perillä käytetään, suuri mustalla lammasnahalla reunustettu talvilakki.

Muutamat hienot esplanaadisankarit loivat säälivän katseen tänne eksyneeseen avunkerääjään. Mutta minuutin kuluttua oli hänen kuvansa jo heidän mielestään haihtunut.

Eräs hieno neiti, joka senaatin puoleisesta ovesta tullen kulki aivan odottajan ohi, vetäisi kiireisesti kahisevan silkkihameensa syrjään, ett'ei sen laahustimeen sattuisi mitään saastaista katutörkyä.

Mutta odottaja ei huomannut ylenkatseellisia eikä ihmetteleviä silmäyksiä. Vasta kun käsi laskeutui hänen olalleen ja hän kuuli toverillisen tervehdyksen: "no veikkonen, viimeinkin löysin sinut", näkyi hän säpsähtävän. Hän ojentautui ikäänkuin pudistaakseen hartioiltaan ne huolet ja ajatukset, joihin odotusaikana oli vaipunut.

-- Hyvä kun tulit, -- sanoi hän. Minä tunnen olevani vieras ja muukalainen täällä.

-- Vai niin, vai niin. No eipä se ihmettä. Mutta odota vielä vähän, minä käyn tuolla lunastamassa liput.

Maisteri Kari kiirehti pois, nosti mennessään lakkia muutamille ohikulkeville ja tapasi pilettipöydän ääressä tuttavan, jota kätteli.

-- No kerran sinutkin täällä näkee, -- huomautti toveri.

-- Niin, enpä minä usein konsertissa tule käyneeksi. Mutta nyt on minulla erikoinen syy. -- Hän viittasi sinne päin, missä odottava seisoi. -- Muistatko sinä ylioppilasajoilta vielä Bergiä?

-- No, mitenkäs muuten?

-- Katso, tuolla hän seisoo. Siitä on viisitoista vuotta, kun hän yliopistosta erosi, kaiken aikaa on hän elellyt kaukana kaikesta sivistyneestä maailmasta, itärajalla, etäällä pohjoisessa. Siellä, pahimmilla puute-perillä hän on kuluttanut itsensä. Varansa, voimansa, sanalla sanoen kaikkensa hän on siellä uhrannut kansan hyväksi! Köyhtynyt on paikassaan toisten rikastuessa. Nyt ovat seurakuntalaiset kustantaneet hänet tänne virkistymään ja lääkärissä käymään. En tahtonut miestä saada tänne konserttiin, en mitenkään, mutta viimein voitin. -- Hän oli musiikkimiehiä, kuten muistat.

Toveri nyökäytti päätään.

-- Niin oli.

-- Ja me olimme vankat ystävät erilaisuudestamme huolimatta. -- Mutta hyvästi nyt! Berg odottaa minua.

Maisteri Kari kiiruhti toverinsa luokse, peläten hänen jo pitkästyneen odottamiseen. Mutta eipä hän sitä kuitenkaan ollut. Siinä seisoi, missä ennenkin hiljaisena seinään nojaten ja mietteisiinsä vaipuneena.

-- Tule pois, vanha toveri. Me saimme paikan seinän vierustalla vastapäätä soittokuntaa.

He läksivät, maisteri edellä, tietä näyttäen, pastori jäljessä.

Kun astuivat sisään ovesta, näytti pastori hetkeksi hätkähtävän valomerta, joka virtaili heitä vastaan. Kasvoihin tuli omituinen, puoleksi lapsellisen iloinen, puoleksi surunvoittoinen ilme.

-- On tämä toista, sanoi hän kuin selitellen mielialaansa.

-- Taitaa olla.

-- Tuntuu siltä kuin vaihtaisin yön päivään, nälkävuodet ylellisyyden loistoon.

-- Eihän tässä vielä kovinkaan ylellisyyttä! Älä nyt joutavia!

-- Enhän minä tarkoittanutkaan ainoastaan tätä, ajattelin kaikkea, mitä ihmisillä yleensä täällä on ilokseen, nautinnokseen ja elämän mukavuudeksi...

He olivat saapuneet paikalleen seinän vierustalle.

-- Hyvä on olla vähän syrjässä, huomautti Berg, katsoen arastellen saliin tulvivia ihmisjoukkoja.

-- Sinua taitaa ujostuttaa?

-- Niinhän se, mitenkäpä muuten sydänmailta tulleen.

-- Kuule, sinä kunnon mies, naimisiin olisi sinun pitänyt mennä. Silloin ei yksinäisyys ja puute olisi sinua tehnyt noin ihmis-araksi.

-- Sanoisit sinä toisin, jos meillä olisit ollut. Näkisit seurakuntalaisten köyhyyden, miten leivänsaanti on kovassa ja elin-ehdot vaikeat, et silloin käskisi minun panemaan arkaa, hentoa kukkaista niin karuun maahan.

Maisteri aikoi huomauttaa, ett'eihän sen tarvitseisikaan olla kovin hento ja arka, mutta vaistomainen tunne esti häntä siitä. Se syvällinen, jalosydäminen nuoruuden toveri, joka tässä hänen rinnallaan istui, eihän hän olisi voinut valita sielultaan vähemmän hienoa, ehkä puolisivistynyttä naista elämän toverikseen. Eihän hän, kuten niin moni, muu, olisi voinut tyytyä vankkaan työntekijään, toimelliseen ja puuhaavaan taloudenpitäjään. Koska hän kerran oli naimattomaksi jäänyt, oli kai se, joka sisäisten ominaisuuksiensa puolesta olisi hänelle sopinut, ollut sellainen, että yhteistyö ja yhteiset kärsimykset olisivat käyneet hänelle liian raskaiksi.

Maisteri loi pikaisen, tutkivan katseen toveriinsa. Tämä istui ajatuksiinsa vaipuneena, kasvoillaan tuo omituinen, hänelle niin erikoinen ilme. Oli kuin se ympäristö, joka nyt oli hänelle niin vieras, mutta tuttu vuosia sitten kuluneen nuoruuden ajoilta, olisi eloon elvyttänyt monta syvälle hautautunutta ajatusta. Maisterin tutkiva katse palautti hänet kuitenkin nykyhetkeen. Hän katsoi hetken pitkään toveriinsa, sanoi sitten melkein itsekseen kuin jatkoksi edelliselle:

-- Kyllähän minäkin kerran niitä asioita ajattelin.

-- Vai ajattelit, -- tutki maisteri.

-- Niin, siellä pitäjässämme oli tohtori, jolla oli ainoa tytär. Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta suloinen oli -- -- kovin suloinen -- puhdas kuin pulmunen, hyvä ja helläsydäminen. Hän oli kahdenkymmenen vanha kun tutustuimme, ja kaksi vuotta olimme naapureita. Sitten isä muutti pois. Lie tahtonut paremmille paikoille, varsinkin tyttärensä tähden. Tytär oli heikko, tarvitsi päästä suotuisempiin oloihin. -- Kun he olivat lähteneet, olin ajoittain kuin sairas. Joskus tuli silloin mieleeni, että ehkäpä se onkin onni, joka paraiten antaa voimia ja terveyttä. Jos tyttö minua rakasti, olisi hän ehkä jaksanutkin rinnallani kulkea, -- Se ajatus toi aina tuskanhien otsalleni. -- Olisinko minä itse ollut hänen ja oman onneni surmaaja? Olisinko erehtynyt, -- olisinko tehnyt väärin? -- -- Mutta ei, niin ei saattanut olla. Olin rukoillut ja taistellut. Elämäni työn ja _hänen_ onnensa olin asettanut etusijaan, en omaani. -- -- Myöhemmin sain vakuutuksen siitä, että olin tehnyt oikein. Olen kuullut, että hän on onnellisissa naimisissa.

Säälivä osanoton ilme kuvastui maisteri Karin kasvoilla hänen katsellessansa ystävänsä laihtunutta, puutteen kuihduttamaa olentoa. Berg huomasi sen ja sai siitä aihetta iloisesti jatkaa:

-- Älä minua sääli! Antamisen ilo on autuainta maan päällä. Ei Ihmisen Poika tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiinsa.

-- Hänen lapsiaan tahtoisin kerran nähdä, sanoi hän kuin itsekseen.

Samassa tulivat soittajat lavalle. Viritys alkoi. Jouset juosta notkahtivat kielien poikki. Sävelet syntyivät ja vaihtuivat. Sali täyttyi sekasortoisella sävelsurinalla.

Pastori Berg kääntyi toveriinsa. -- Tämä on sopusoinnun enne, sanoi hän ja hymähti lapsekkaalla tavalla.

-- Sinä olet mukava mies, Berg. Aina sinulla on omat ajatuksesi asioista.

-- Niin, kukapa tulisi toimeen toisen omilla --! Mutta katso, nyt ovat kunnossa, nyt tuli johtaja.

Niin olikin. Hän nousi paikalleen, kumarsi ja sai yleisöltä tavanmukaisen suosiotervehdyksen. Sitten esitys alkoi.

Nojautuen seinään, katse tähdättynä kauas avaruuteen kuunteli pastori Berg. Ei ainoakaan sävel kadonnut häneltä, ei vienoinkaan vivahdus. Kuin kuiva maa särpii itseensä sateen, jota se janoten on odottanut, niin särpi hänen säveleitä ja kauneutta rakastava sielunsa jok'ainoan soinnun.

Toinen numero alkoi -- kappale Tschaikovskyltä, harppusooloilleen. Pastorin katse kyyneltyi ja hän kumartui eteenpäin kuin paremmin kuullakseen.