Part 3

Sairas mittaili häntä katseellaan kiireestä kantapäähän. Signe se oli. Kukapa muu nyt olisikaan voinut olla tässä. Hän kuului kotiin ja kotitunnelmiin. Mutta kummallisen vieraalta hän tuntui. Hän oli ohut pieni tytön tyllerö silloin, kun Valter muutti pääkaupunkiin sedän luokse.

-- Minä en oikeastaan sinua tunne, -- sopersi sairas.

-- Älä sinä huoli minusta ensinkään, -- pyysi Signe. Häntä niin kovin pelotti, että veli kääntyisi huonommaksi, nyt juuri kälyn ollessa poissa. -- Sano vain, jos apua tarvitset, mutta koeta ennen kaikkea nukkua.

Signe aikoi mennä.

-- Älä mene, pyysi sairas. -- Istu tähän.

-- Jos vaan olet puhumatta, niin istun. -- Signe siirsi tuolin vuoteen viereen ja painoi käden silmilleen, jott'ei katsoisi sairaaseen. Ehkäpä hän nukkuisi pian.

Mutta unta ei kuulunut. Ajatukset tekivät ankarasti työtä. Hänen täytyi päästä selvyyteen. Kaikki oli niin kummallisen sekavaa. Menneisyys ja nykyisyys, kuumehoureet ja selvät ajatukset sotkeutuivat kaikki sekavaksi, selvittämättömäksi vyyhdeksi.

Viimein onnistui hänen tarttua ajatuksen päähän. Hän oli varma siitä, että se oli selvä ajatus eikä kuumehouretta, ja se tuntui hyvältä.

-- Signe, isä puhui viime päivinään paljon sinusta. Hänellä oli toiveensa tulevaisuutesi suhteen.

Signe sävähti punaiseksi.

-- Älä nyt puhu. Eikä siitä olekaan mitään puhuttavaa. Koeta vain nukkua.

-- Ei, ei, esteli sairas. -- Sinun täytyy olla kiltti. Sinä jäät vallan yksin maailmaan, jos minäkin kuolen. Tahtoisin vähän tietää -- -- --

Signe huomasi, ett'eivät estelemiset tässä auttaisi. Siitä syystä hän veti tuolinsa lähemmä vuodetta.

-- Jos vain makaat aivan hiljaa ja levollisena, juttelen sinulle niin paljon kuin jaksat kuulla.

Sairas nyökkäsi päätään.

-- Katsos, isä piti hänestä itse niin paljon -- siinä syy kaikkeen. Isästä hän oli niin hyvä ja kykenevä työntekijä. Hän olisi voinut saada kotitalomme oikein hyvään kuntoon. Sentähden olisi isä suonut hänen joutuvan sukuun tai oikeammin talon siten joutuvan hänelle. Talo olisi jäänyt perheemme omaksi ja samalla saanut hyvän hoitajan. Siksi isä niin kovin pyysi, että koettaisin pitää hänestä.

Itku tukahdutti Signen äänen. Hänen tuli niin ikävä isää.

-- Mutta etkö voinut, -- tutkisteli sairas.

-- En, en päässyt ainakaan puolitietä pitemmälle.

-- Minustakin olisi ollut hauskaa kodin tähden. -- Sinä ymmärrät sen. Ja sitten pidin hänestä tavallaan -- tai oikeastaan siitä, että hän piti minusta. Se oli niin uutta ja ihmeellistä. Sinä tiedät, että minulla yleensä ei ollut paljon seuraa -- ei herrojen ainakaan. Minä en tietysti ota lukuun isää ja maalais-ukkojamme enkä liioin vanhaa rovastiamme ja vallesmannia.

Sairas näytti kuuntelevan yhä halukkaammin. Pistokset eivät tuntuneet ja kuume houreet haihtuivat. Nykyisyyden ja menneisyyden sekava suhdekin jätti hänet rauhaan. Hän vain tunsi, miten etäinen, melkein unohtunut kotiseutu yksinkertaisuudessaan ja raittiudessaan häntä läheni ja kietoi hänet lapsellisen pikku siskonsa kautta.

-- Niin, sanoi hän miettivästi kuin itsekseen. -- Olet sinä kasvanut toisenlaisissa oloissa kuin muut nuoret.

-- Ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta, että hän tuli, -- jatkoi Signe, totinen tuumaileva ilme kasvoillaan. -- Aina kun koetin päästä selville siitä, pidinkö hänestä vai en, tulin siihen päätökseen, että jos vain joku toinen nuori ylioppilas olisi osunut sinnepäin, olisin ollut yhtä huvitettu hänen seurastaan. Katso, enhän minä tietänyt minkälaisia nuoret herrat oikeastaan ovat. Sentähden oli seurustelu niin hauskaa, -- ihan kuin tutkimusmatka uuteen, tuntemattomaan maailmaan. -- Ja sitten kun isä niin kovin tahtoi, täytyi koettaa. -- Mutta eihän sitä sittenkään voi mennä naimisiin sellaisista syistä.

-- Eipä tietenkään.

Signe vetäisi tuolinsa vielä lähemmäksi vuodetta, ja omituinen, lapsekas, milt'ei veitikkamainen ilme kuvastui hänen kasvoillaan. -- Jos voisi tehdä sitä koetteeksi vain -- silloin ehkä olisin uskaltanut. -- -- Mutta koko elämän ajaksi -- --

Hän värähti.

Sairas loi pitkän, tutkivan katseen Signeen. Tuollainen hento, pieni tyttö, millaisia jutteli.

Valter ei tietänyt, mitä enimmin ihmetteli, hänen lapsekasta avomielisyyttäänkö, vaiko hänen suoraa, lahjomatonta tunne-analyyssiään.

Signe oli aivan unohtanut sairaanhoitajatoimensa, mutta veljen kysyvä katse palautti hänet äkkiä nykyisyyteen.

-- Miten tyhmästi, että rupesin juttelemaan näin paljon! -- Ääni oli anteeksi pyytävä. -- Nyt asetun ikkunan viereen. Sinun täytyy nukkua.

Valter nyökkäsi päätään. Hänen oli niin tuskaisen kuuma. Oli kuin kuumuutta hehkuva aalto toisen jälkeen olisi hänen päällitsensä syöksynyt, aivan kuin upottaakseen, ja ajatukset rupesivat taas harhailemaan.

Vuode tuntui äkkiä kohoavan ja vajoavan. Hän ihmetteli ensin syytä tähän, mutta sitten oli hän ymmärtävinään, että hän olikin merellä ja makasi pienessä, ahtaassa laivahytissä. Hän rupesi pelkäämään, että myrsky yltyisi. Hänen oli jo nytkin niin vaikea olla.

Mutta samassa huomasi hän jo olevansa onnellisesti maalla ja astuskelevansa rantaa pitkin. Auringon kultaamana kimalteli aava meri, ja mahtavat dyynit kutsuivat houkutellen luokseen.

Pitkin siemauksin ahmi hän meren raitista ilmaa. Täällä oli niin ihanaa, niin hyvä olla! Ja virkistävät tuulahduksetkin hivelivät hänen polttavaa otsaansa.

Mutta hetken nautintoa seurasi taas tuskallinen tunne. Olihan hän yksin vieraalla maalla, muukalaisten keskuudessa. Yksin hän kulki rantaa pitkin, ypö yksin, kunnes hän tuli, hän, joka tuntui tutulta jo ensi näkemältä. Hänkin oli siihen asti ollut yksin, kulkenut merenrantaa syvässä surupuvussaan ja itkenyt usein. Täytyihän häntä lähestyä, kun hän oli niin yksin. Isä, äiti ja se, jota hän rakasti, olivat kuolleet. Siksi hän suri.

Pitkä suruharso liehui tuulessa ja pieni, hento käsi kuivasi usein kyyneleitä heidän yhdessä astuessaan rantaa.

Yht'äkkiä ojensi sureva molemmat kätensä hänelle ja hymyili läpi kyynelten. Ja silloin hän tunsi miten voimakas oli ja miten valmis ilolla kantamaan sekä hänet että hänen kuormansa.

Rakkautensa valtaamana hän tahtoi sulkea hänet syliinsä, mutta samalla hän tunsi taas vajoavansa, vajoavansa yhä syvemmälle.

Ensi hetkellä hän luuli dyynien petollisesti heille hautaa valmistavan, mutta pian huomasi hän tietämättään joutuneensa ulapalle, missä mahtavat laineet olivat hänet upottaa. Aalto toisensa jälkeen tuli vyöryen voimakkaana, saaliinhimoisena kuin nielaistakseen hänet, mutta hän taisteli vastaan epätoivon voimalla. Olihan tässä henki kysymyksessä.

Vähitellen hän rupesi kuitenkin tuntemaan pohjaa jalkainsa alla. Vajotti vielä, oli raskasta päästä eteenpäin, vaan hengenvaarallista se ei enää ollut. Hän olikin vallan erehtynyt. Merta ei ollut lähimaillakaan. Hän kulki vain suuren suon poikki kaukana kotipuolessaan.

Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen tuskanhikeä otsaltaan. Samassa terävä pistos sai hänet ääneen valittamaan ja käsi valahti hervottomasti peitteelle.

Kuullessaan valituksen oli Signe kavahtanut pystyyn ja seisoi samassa vuoteen vieressä. -- Miten jaksat? Sinä olet nukkunut niin levottomasti.

Valter tuijotti sisareensa. Mistä hän tähän ilmestyi ja kuka hän oli? Hänkin oli surupuvussa, mutta ei hän sittenkään ollut sama. Hän, tuolla meren rannalla, oli niin kaunis ja suloinen. Mutta Valter oli epätoivoisena kiiruhtanut pakoon. Olihan hän sanansa ja rakkautensa jo antanut toiselle ja hän tahtoi pysyä uskollisena.

-- Valter, oletko sairaampi? -- Signe tarttui hänen käteensä. -- Sinä et saa tulla kipeämmäksi. Kuuletko? Minä saisin siitä niin kauheita omantunnonvaivoja.

Valter yhä tuijotti sisareensa. Hänen ajatuksensa tekivät ankarasti työtä. Kaikki oli taas niin pahasti sotkeutunut. Hänen oli mahdoton löytää selvää ajatuksen päätä.

-- Minä tein niin pahasti, kun juttelin sinulle isän toiveista ja omista, lapsellisista tuumistani. Sano, voitko antaa anteeksi tuhmalle pikku siskollesi.

-- Isän toiveet. Tuhmalle siskollesi? Nyt hän sai päästä kiinni! Hän oikein ilostui.

-- Pikku Signe, -- sanoi hän sydämellisesti -- elämä alkaa sinulle. Veljesi on jo kulkenut pitkän kappaleen.

-- Sinä et saa puhua, -- pyyteli Signe rukoilevasta Hän oli aivan tuskassa. Jos veli nyt huononisi, ehkä kuolisi, jäisi se hänen omalletunnolleen.

-- Älä ole levoton. -- Sairas katsoi häneen selvänä ja tajussaan. -- Et sinä ole tehnyt minulle pahaa. Entisyys vain on minua kuumehoureissani hätyyttänyt. Pitkän elämän varrella ehtii tehdä erehdyksiäkin paljon. Ja tuskallisinta kaikesta on se, kun ei tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.

Signe koetti turhaan saada häntä vaikenemaan.

-- Sinä tiedät, -- jatkoi hän itsepintaisesti, että halusin lääkäriksi, mutta möin itseni tukkukauppiaaksi. Koetin tehdä parhaimman ymmärrykseni mukaan, mutta olen välistä ajatellut, että sittenkin taisin olla uskoton itselleni. Olisin ehkä toisella alalla kehittynyt vallan toisenlaiseksi. -- Toisessakin suhteessa tukahdutin sydämeni syvimmät tunteet, mutta en minä silloinkaan muuta tahtonut kuin menetellä oikein.

-- Valter, Valter, sinä et saa. Sinun täytyy olla hiljaa. -- Signe melkein itki.

-- Nyt en puhukaan enää. Tuntuu paremmalta nyt. Kaikki on niin selvää. Väsyttää vain. Ehkä saan nukkua.

Valter loi pyytävän katseen lasiin, jossa oli jääpalasia. Signe pisti pienen sirusen hänen suuhunsa, korjasi pään-alusta ja aikoi vetäytyä pois, mutta Valter kutsui häntä.

-- Älä ole huolissasi, jos nukun kauan ja sano Selmalle, ett'ei hänkään saa olla levoton. Olen vain niin väsynyt. -- Pyydä Selmaa lepäämään. Et sinä voi aavistaa, miten hyvä vaimo hän on. -- Monta erehdystä olen elämässäni tehnyt, ja moni kohta olisi ollut paremmin toisin, mutta siitä olen kuitenkin iloinen, että olen ollut uskollinen hänelle.

Signe ei vastannut, nyökkäsi vain päätään ja vetäysi lähelle ikkunaa, suuren nojatuolin luo, johon asettui.

Ihmeelliset, omituiset ajatukset pyrkivät häntä ahdistamaan, mutta hän hääti ne kaikki luotaan. Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella mitään, ennenkuin näki, nukkuisiko veli todella.

Melkein henkeään pidättäen hän odotteli. Jos Valter nyt kaiken tuskallisen levottomuuden jälkeen saisi nukkua rauhallisesti ja tyynesti, jaksaisi hän varmaan voittaa taudin. Silloin Signen ei tarvitsisi syyttää itseään. Saisi vain iloita tästä hetkestä, joka hänet oli tutustuttanut hänelle tähän asti ventovieraaseen veljeen. Mutta joll'ei? Jos unta ei kuuluisikaan? Jos levottomuutta jatkuisi, kuume nousisi ja Selma hänet yöllä herättäisi tuskaisella: tule, hän kuolee.

Signe painoi kätensä tuskallisesti ristiin. Silloin alkoi vuoteelta kuulua syvää, tasaista hengitystä. Häneltä pääsi äkkiä nyyhkytys. Hän oli ollut niin äärettömän levoton, ja nyt tuli tuo lohdullinen, vapauttava varmuus siitä, että Valter vihdoinkin oli nukkunut.

Samassa kuuluivat kälyn askeleet portaissa. Signe pujahti hiljaa huoneesta ja kiiruhti vastaan. -- Hän on ollut niin levoton, kertoi hän, houraillut ja uneksinut, mutta nyt hän nukkuu. Luulen varmasti, että hän paranee.

-- Luuletko? -- Käly laski lakkinsa eteisen pöydälle. -- Onpa se ihmeellistä. Minä sen aivan tunsin poissa ollessani. Olin niin kovin levoton ensin, mutta sitten tuli äkkiä niin hyvä ja levollinen ollakseni. Tulin aivan vakuutetuksi siitä, että saisin pitää hänet.

-- Hän pyysi, ett'et olisi levoton, jos hän nukkuisi kauan. Hän toivoi, että sinäkin lepäisit.

-- Pyysikö? Ilon välähdys kirkasti kälyn väsyneet kasvot. -- Sitten sen teenkin.

Hän hiipi varpaillaan sairashuoneeseen eikä hänen kauan tarvinnut täällä kuunnella, tullakseen vakuutetuksi siitä, että noin rauhallisesti ei Valter ollut nukkunut kertakaan, sittenkun sairastui. Noita tasaisia, syviä hengenvetoja, miten hyvää ne tekivät! Hän olisi niitä ilokseen kuunnellut vaikka kuinka kauan. Mutta hänenhän piti levätä. Valter oli pyytänyt.

Hän päätti kerta toisensa jälkeen lähteä, mutta aina hän silti jäi paikoilleen, vielä vähän aikaa kuunnellakseen nukkuvan tyynnyttävää hengitystä. Vihdoin hän kuitenkin teki lujan päätöksen ja meni hakemaan Signeä.

Tämä seisoi ruokasalissa ikkunan ääressä. Hän ajatteli tuota ihmeellistä keskusteluaan Valterin kanssa ja kysyi juuri itseltään, vieraantuisivatkohan he taas, samassa kun olivat päässeet tutustumaan? Mitäpä tehtävää hänellä enää olisi sairashuoneessa, eikä hän taas entisissä, tavallisissa oloissa voisi olla toisenlainen kuin ennenkään.

Samassa tuli käly häntä kutsumaan. Se tuli kuin lahja.

Istuttuaan hetkisen suuressa nojatuolissa ikkunan ääressä huomasi Signe kälynkin nukkuvan. Hänen omat silmänsäkin rupesivat tuntumaan niin raskailta ja pää retkahti hervottomasti. Mutta samassa hän oikaisihe säikähtyneenä. Ei, ei, hän ei saanut nukkua nyt. Hänen piti valvoa näiden molempien väsyneiden puolesta. Eikähän se vaikeaa ollutkaan. Olihan hän saanut siksi paljon ajateltavaa.

Hän oli yht'äkkiä aivan kuin löytänyt jälleen itsensä ja samalla löytänyt veljensä. Kaikki se, mikä tähän asti oli tuntunut ristiriitaiselta ja sekavalta, oli nyt selvinnyt. Hän ymmärsi Valteria ja ymmärsi itseään. Hän oli saanut aavistuksen siitä miten paljon on sellaista elämässä, joka ottaa osaa ihmisluonteen muovailuun. Hän oli pinnalla näkyvistä tuloksista saanut luoda katseensa salattujen syiden syvyyksiin.

Ennen hän oli usein katkerana kysynyt itseltään miksi Valter ei koskaan käynyt vanhempiaan katsomassa, mutta nyt sekin oli niin sovinnaisen selvää. Olisihan Valterin silloin ollut entistäkin vaikeampaa tyytyä kohtaloonsa, entistä työläämpää tukahduttaa ja kahlita tunteitaan. Sentähden hän oli pysytellyt poissa.

Katkerinta kaikesta oli se ollut, että Valter äidin sairastuessa oli ollut Selman kanssa kaukana ulkomailla, mistä oli mahdoton keritä kotiin. Signe oli usein jäljestäpäinkin tätä surrut, äidin tähden etenkin. Nyt se tuli uudelleen niin katkerana mieleen, mutta ei ainoastaan äidin, vaan myöskin Valterin tähden. Olihan hän itse sanonut kehittyneensä vallan toisenlaiseksi, kuin miksi oli aiottu. Ja syynä siihen olivat olot, jotka olivat pakottaneet häntä tukahduttamaan itsessään sen, mikä hänessä oli pehmeää ja lämmintä. Näin oli isän ja äidin herkkätunteinen Valter muuttunut muotoihinsa ja säntillisyyteensä kangistuneeksi mieheksi. Siten oli hänestä tullut tuo tukkukauppias, josta Signe sattumalta pari päivää sitten oli raitiovaunussa kuullut, ett'ei hänellä ollut tunteita eikä sydäntä.

Samassa tuli itku. Ja nyt oli Signen mahdoton sitä hillitä.

Miksi oli elämä niin vaikeaa. Miksi asetti se ihmiselle niin suuria vaatimuksia niin mahdottoman raskaita ratkaistavia?

Signe painoi päänsä käsiinsä ja koetti hillitä nyyhkytyksiään. Hän pelkäsi häiritsevänsä nukkuvia, mutta samalla hän oli kiitollinen kyynelistä. Ne kevensivät mieltä niin suloisesti.

Hän itki, itki kauan ja hillittömästi kuin tulvilleen täyttynyt kyynelten lähde vihdoin olisi puhkeamaan päässyt, itki itseään, itki isän ja äidin Valteria, joka ei ollutkaan tullut sellaiseksi, miksi oli aiottu, itki elämää, joka käsittämättömine ongelmineen kävi monelle liian raskaaksi -- ehkä kerran oli käyvä sellaiseksi hänellekin.

Kesken itkun muistui viimein hänen mieleensä pieni kertomus, jota isä usein tyytyväisenä ja hyvillä mielin oli kertoillut. Se koski suurta kansallisuusaatteen herättäjää ja valtiomiestä, joka odottaessaan vuoroaan päästä maan hallitsijan puheille, hänelle esittääkseen ehdotuksen maalle tärkeään uudistukseen, niin valtavasti tunsi hetken tärkeyden, että ajatuksissaan rupesi etsimään sopivaa rukousta, löytämättä kuitenkaan muita sanoja kuin: Isä lasten armias, kaitse mua pienoistas.

Tuo pieni kertomus johtui nyt niin lohdullisena ja rauhoittavana hänen mieleensä.

Se tuli tuoden hänelle kuin kodin lämpöä suuren maailman kylmyyteen, kuin opastusta antaen elämän matkaa varten.

Jos oli tärkeätä olla laatimassa lakia maalle ja puhuttelemassa hallitsijaa, niin olihan se toki tärkeää sekin, kun oli lähdettävä oudolle elämäntaipaleelle, kohden uutta, tuntematonta tulevaisuutta, joka tullessaan toisi ehkä aavistamattomia vaikeuksia.

Signen katse liukui pimeästä sairashuoneesta ulos sähkövalossa säteilevään suurkaupunkiin ja sen myllertäviin ihmisjoukkoihin, joiden keskuuteen hän, salomaiden lapsi, yht'äkkiä oli joutunut, hänen kätensä painuivat ristiin ja hänen sydämestään kohosi lapsellinen avunpyyntö omasta ja niiden rakkaiden puolesta, jotka nyt olivat hänen ainoat läheisensä elämässä.

VELKAANTUNUT

Eversti Ekfeltin vanhanaikuisen aistikkaassa kodissa vallitsi syvä hiljaisuus. Vanha kaappikello ruokasalissa vain käydä naksutti tahdikkaan tasaisesti, ja neiti Elisabetin nurkkahuoneesta kuului syttyvän takkavalkean räiskettä. Muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöntä, kuin uneen vaivuttavaa.

Valaistustakaan ei näkynyt koko huoneustossa muuta kuin tuosta talon ainoasta uudenaikaisesti ja sirosti sisustetusta huoneesta, missä nyt iloinen loimu uunista loisti.

Talon emäntä ja ainoa tytär, Elisabet, oli vasta päättänyt pukeutumisensa, oli sammuttanut kynttilät peilin molemmilta puolin ja siirtänyt mukavan, valkealla vuohentaljalla peitetyn tuolin lähemmäksi uunia. Hän näytti väsähtäneeltä puuhastaan ja posket hehkuivat. Hän olikin tänä iltana pukeutunut huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Siksi tuntui nyt niin suloiselta rauhassa asettua lepäämään.

Näytti siltä kuin hän aluksi ei olisikaan muuta ajatellut. Mutta pian luistivat ajatukset uudelleen viime aikoina tutuksi tulleeseen uomaansa. Kun hän huomasi siron, pienen kengänkärkensä kurkistavan esiin helmojen liepeestä, kirkasti veitikkamainen hymy hänen kasvojaan.

-- Kylläpä Boris ihastuisi! -- Ajatus heräsi kuin itsestään ja teki hänet vallattoman iloiseksi.

Samassa kuuli hän isän soittavan sisäkköä, kuuli Martan kepeät askeleet salista ja huomasi hetken kuluttua isän lähteneen tavalliselle iltapäivä-kävelylleen.

Elisabetilta pääsi tyytymyksen hymähdys. Kaikki näkyi järjestyvän aivan mainiosti. Koska Boris ei ollut tavannut ketään kotona käydessään aamupäivällä, tulisi hän varmaan nyt uudelleen ehkäpä piankin. Ja silloin he ehtisivät puhella vähän kahdenkesken ennen isän kotiintuloa.

Se tuntui paljoa hauskemmalta, kuin jos he jo aamupäivällä olisivat tavanneet. Silloin hän oli itse vielä kuin huumauksissa matkan jälkeen ja isäkin olisi silloin ollut kotona. Nyt sitävastoin oli niin hauskaa odottaa tässä takkavalkean ääressä ja sitten saada hetkinen kahdenoloa varten.

Elisabet nousi, kohensi puita uunissa ja loi pikaisen katseen peiliin, jossa hän valkean loimussa näki kuvansa.

Taaskin täytyi hymähtää. Hän oli saanut hiuksensa niin hyvin järjestetyksi, ja tämä vaalea, sinisen harmaa puku, jonka ohuiden, pitsimäisten hillojen ja kaulakoristeen läpi rusoittava iho paistoi, vaatetti häntä mainiosti.

Ei hän pukeutuessaan suotta ollut nähnyt vaivaa. Kyllä Boris ihastuisi.

Elisabet asettui uudelleen lepotuoliinsa takan ääreen ja oikaisihe. Jännitys väsytti ja jännityksessä hän oli, se oli myönnettävä. Mutta naurettavaa se samalla oli. Tuolla ulkona suuressa maailmassa, missä he olivat tutustuneet ja seurustelleet, ei hän koskaan näin paljon ulkomuotoaan ajatellut. Hienot, ylhäiset kaunottaret kyllä häntä ympäröivät tuolla Rivieran rannoilla ja Italian ihanuuksien keskellä, mutta siitä huolimatta ei hän siellä suurestikaan ollut huolehtinut siitä, miltä näytti. Hän tiesi, että hänen kauniit, nuorekkaat kasvonsa ja pohjoismainen vaaleaverisyytensä herättivät ihailua, ja ja siihen hän tyytyi.

Mutta nyt oli toisin. Kun hän nyt ensi kertaa odotti Borista luokseen omaan kotiinsa täällä Suomessa, valtasi hänet omituinen pelko. Hän tuli ajatelleeksi, miten kovin toisenlaisissa oloissa Boris oli elänyt ja miten sietämättömältä tuntuisi, jos hän saisi vähintäkään aihetta ajatella, että tämä koti ja ne olot, joiden keskuudessa Elisabet oli kasvanut, olivat vähemmän hienot kuin se, mihin hän itse oli tottunut.

Elisabet nousi, otti pari kevyttä tanssiaskelta, kiepsahti sitten ketterästi saliin ja kiersi siellä pari sähkölamppua palamaan. Katse liukui arvostellen paikasta toiseen.

Ei, ei hänen sittenkään tarvinnut olla huolissaan. Arvokas aistikkaisuus ilmeni täällä kaikkialla, sekä yleisvaikutuksessa että yksityiskohtaisesti arvostellen. Hieno ja tyylikäs oli tämä hänen rakas, vanha kotinsa. Ei hänen sitä tarvinnut hävetä.

Hän tunsi taas melkein hillitöntä, lapsekasta iloa. Oli niin hauskaa, kun kaikki oli sopusuhtaista, hienoa ja kaunista.

Ei silti, että Boris sitä tulisi ajatelleeksi. Hänelle oli hän, Elisabet itse, kaikki kaikessa, sen hän tiesi. Mutta hänelle itselleen oli tuo tietoisuus tarpeen. Se vaikutti niin miellyttävän rauhoittavasti.

Elisabet kiersi sähköliekit sammuksiin ja palasi paikalleen omaan huoneeseensa. Ajatukset luistivat hetkeksi vaiherikkaisiin viime kuukausiin, jolloin Boris ja hän olivat tavanneet, tutustuneet ja ruvenneet pitämään toisistaan, mutta sitten täytyi taas palata nykyhetkeen.

Hän soitti sähkökelloa ja pyysi Marttaa lisäämään puita uuniin. Tällaista kunnon takkavalkeaa paksuista valkeakylkisistä koivupuista ei etelämailla tarjottu. Siksi tahtoi hän juuri tällaista näyttää vieraalleen.

-- Ethän vain unohda sytyttää kaikkia sähkövaloja kohta, kun ovikelloa soitetaan, -- muistutteli hän Martalle.

-- Tokkopa tuota unohtanen, Martta naurahti itsekin pistäessään uusia halkoja uuniin. Hän odotti vierasta melkein yhtä jännitettynä kuin neiti itse. Johan tuon näki vähemmästäkin, ett'ei hän voinut olla mikään tavallinen tulija.

Elisabet kiersi tyytyväisenä kädet ristiin niskan taakse ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Oikeastaan oli vallan ihmeellistä, että hän jo oli kihloissa. Olihan hänellä valintavaraa ollut, ja hän oli monasti päättänyt olla hirvittävän varovainen ja vaatelias. Mutta nyt hän oli unohtanut sekä vaatimukset että varovaisuutensa.

Hänen oli niin vaikea kylmästi arvostella Borista. Kun he eivät olleet yhdessä, saattoi hän sitä jossain määrin tehdä. Ja silloin hän usein tuli sangen vähän tyydyttäviin tuloksiin. Monet ulkonaiset seikat etenkin eivät olleet ensinkään mieluisia. Boris oli koditon maailman kiertäjä. Venäjällä hän oli syntynyt venäläisestä suvusta, mutta kasvatuksensa hän oli saanut Parisissa, jossa kauan oli oleskellut yksinäisenä orpona. Hän oli oikeastaan yhtä kotiutunut ja yhtä koditon kaikkialla, missä liikkui. Mielenkiintoista tuo kyllä oli, mutta ei mieluista silti, ei joka suhteessa ainakaan.

Ja oli sitä yhtä ja toista hänessä itsessäänkin, joka ei täysin tyydyttänyt, jos arvostelemaan rupesi. Mutta tuollainen arvostelu kävi aina Elisabetille kerrassaan mahdottomaksi Boriksen seurassa. Kun hän vain näki nuo hienot piirteet, tuon korkean, kaareutuvan otsan ja kohtasi tuon syvän surumielisen katseen, hämmentyivät ja unohtuivat kaikki arvostelevat ajatukset.

Elisabet oli usein koettanut itselleen selvittää syytä tähän; mutta sen parempaa selitystä hän ei ollut löytänyt, kuin että Boris, huolimatta asemastaan, kasvatuksestaan ja varallisuudestaan oli niin vaatimaton ja niin hyvä, ett'ei häntä sopinut kylmäverisesti asettaa arvostelun puntariin. Hienoudestaan huolimatta hän ei ollut mikään salien keikaileva sankari, jonka huolellisesti kiilloitetun kuoren takaa oli vaikea löytää ihmistä. Hän oli päinvastoin ihminen ennen kaikkea, luonnollinen, yksinkertainen ja vaatimaton. Ja se juuri oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen Elisabetiin -- ensi hetkestä alkaen.

Sitäpaitsi oli Boriksen koko olennossa jotain omituisen liikuttavaa. Hän tuntui olevan orpo ja yksin sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Kaikki tämä oli kai syynä siihen, että Elisabet päätöksistään huolimatta nyt oli antautunut niin pian ja niin helposti, ei siksi, että olisi löytänyt sen, joka vastasi kaikkia hänen vaatimuksiaan, vaan yksin ja ainoastaan sentähden, että tunsi tavanneensa miehen, jota ei voinut olla rakastamatta.

Eteisen ovikelloa soitettiin samassa. Elisabet kavahti koholle tuoliltaan ja sävähti punaiseksi. Hän kuuli Martan kiiruhtavan avaamaan ja sitten liikettä eteisestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä riensi hän vastaan, ilon hohde kasvoillaan.

Salin ovella hän kohtasi Boriksen.