Part 2

-- Älä sano syytöksiksi, pyysi toinen, pehmeä, milt'ei sydämellinen sointu sanoissaan. -- Tahtoisin vain selittää sinulle kaikki, en syyttää. Itse ansaitsen syytöksiä. En ole ollut sitä sinulle, mitä jokaisen naisen, joka rakastaa, pitäisi olla toverilleen: siunattu, nostava voima, joka toisessa loihtii esiin ja voitolle paraimman, jaloimman hänessä. Annoin rakkautesi hurmata itseni. Se tuli elämäni kaikkikaikeksi. Siksi tuntuikin, silloin kun se petti, siltä kuin perustus olisi järkkynyt ja olisin syössyt pohjattomiin syvyyksiin. -- Mutta sekin oli hyvä. Opin tuntemaan itseäni. Opin ymmärtämään elämää. Kärsimyksien merkitys selveni minulle. Näin lukemattomia joukkoja kärsiviä, surun murtamia, joita en ennen ollut huomannutkaan. Ymmärsin, miten tosi tuo raamatun kuvaus maailmasta on: ei mitään muuta ole olemassa kuin murhetta ja pimeyttä. Juuri sellaisena näin minäkin nyt elämän. Mutta samalla selveni minulle, että tuolla kaikella _täytyy_ olla merkityksensä, tehtävänsä, muuten olisi elämä sydämetöntä pilaa, tarkoitukseton paha, josta olisi eroon päästävä niin pian kuin suinkin. -- -- En ole vielä päässyt selvyyteen -- -- mutta siitä olen varma, että on olemassa jotain, johon kannattaa pyrkiä ja josta voin tyydyttävää selvitystä saada. Ellen saisi luottaa siihen, en jaksaisi elää. Se, jolle ensimmäinen ja viimeinen rakkaus on ollut elämän keskus ja perustus, hänen täytyy tuon rakkauden sirpaleiksi särkyessä joko sortua tai saada parempaa, pysyvämpää, jolle elää.

Yrjö loi pikaisen, ihmettelevän katseen vierustoveriinsa. Miten tyynet ja kirkkaat hänen kasvonsa olivat. Se oli Yrjöä jo ensi näkemältä hämmästyttänyt. Mutta nyt vasta hän ymmärsi, että se ei ollut mitään hetkellistä ja teennäistä, vaan voimakas todellisuus, joka häntä pakotti alistumaan.

-- Vai sitä varten sinä tahdoit tavata, sai hän viimein sanotuksi yksikantaan ja purevasti. -- Tahdoit ilmoittaa, miten tyytyväinen olet itseesi, sysättyäsi minut syrjään.

-- Sysättyäni syrjään? Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla? Olenko sysännyt sinut syrjään, jos sanon, että meidän on erottava siksi, että me emme voi olla toinen toisillemme onneksi ja avuksi, turmioksi vain? Tahdonhan tässä vain purkaa sellaisen suhteen, joka ei koskaan ole totuuteen perustunut. -- Toivon, että eromme ja se mitä olemme oppineet, on auttava meitä selvempään elämämme ja sen tarkoituksen käsittämiseen -- ja toteuttamiseen. -- Olet kaikessa hiljaisuudessa oikeastaan jo joutunut uuteen suhteeseen -- sen tiedät. Pyri jos mahdollista uskolliseksi siinä!

Miten levollinen, vakava ja toverillisen ystävällinen hän oli! Ei mikään näkynyt järkyttävän hänen rauhallista tyyneyttään, ei muistot, ei moitteet eikä iva. Se Yrjön tenhovoima, joka ennen oli Ailia hallinnut, oli nyt kuin jäljettömiin kadonnut.

-- Olen kuitenkin ollut sinulle suureksikin hyödyksi, eikö totta? -- Yrjö nykäisi hermostuneen vihaisesti viiksiään. -- Olethan tässä ladellut pitkiä juttuja saamistasi opetuksista!

Aili ei huomannut sanojen purevaa pilkkaa. Ainakaan ei se kyennyt haavoittamaan.

-- Juuri siksi, jatkoi hän, -- että olen kärsinyt niin äärettömästi, mutta saanut lohdutusta tietoisuudesta, että kaikella on tarkoituksensa ja että elämämme erehdykset ja tappiotkin voivat meille voitoksi kääntyä, juuri siksi en voi ketään katkeruudella ajatella, -- en sinua enemmän kuin muitakaan.

-- Kerrassaan jalomielistä!

-- En minä jalomielisyyttä tavoitellut. Tuntui vain luonnottomalta erota tapaamatta, erota ilman ainoatakaan selvittävää sanaa. -- Sinä et sitä paitsi tahtonut uskoa kirjeitäni.

-- En tahtonut, -- enkä tahdo vieläkään. -- Hän ojensi kiihkeän rukoilevasti kätensä Ailille. -- Ethän voi tuottaa minulle sellaista surua?

-- Surua? Olisiko se sinulle todella suru? Silloinhan meillä vielä on jotain yhteistä. Sinä olet kärsinyt, minä kärsinyt. -- Kaikki olemme kärsineet. Kumpa vain kaikki voisimme tehdä niinkuin jalohelmisimpukka meren syvyydessä. Kun sen pehmeisiin kudoksiin haavoittava hiekkasiru pääsee tunkeutumaan, muuttaa se sen vähitellen omaan olentoonsa kuuluvaksi ja tekee sen sellaisella tavalla, että siitä muodostuu jalo, kallisarvoinen helmi. Kärsimys muuttuu voitoksi. Suru siunaukseksi. -- Tiedät, että en vielä ole päässyt selvyyteen. Mutta tuskien tiellä, pimeyden ollessa suurimmillaan olen nähnyt sarastuksen aamuruskosta. Ja siitä iloitsen, sillä päivä, jonka koittoa se ennustaa, ei tuo lohdutusta ainoastaan minulle. Siitä riittää sitä koko kärsivälle ihmiskunnalle. -- Olen saanut aavistuksen surun pyhästä suuruudesta ja Jumalan tarkoituksesta elämäämme nähden. Yrjö kohautti olkapäitään. -- Haaveilua -- utukuvia!

Samassa kuului etäisyydestä kimakka junan vihellys.

Aili vavahti. -- Juna saapuu. Minun täytyy rientää.

Kova, kivettynyt ilme jäykisti Yrjön kasvot. Hän oli käynyt ankaraa kaksintaistelua. Oliko lopultakin tappiolle jouduttava.

Aili nousi, epäröi hetken, mutta ojensi sitten kätensä. -- Hyvästi ja kiitoksia, kun tulit. -- Äänen sointu oli lämmin ja sydämellinen. -- Vaikka eri teillä, kulkekaamme kuitenkin molemmat päivännousua kohden!

Hän kääntyi ja alkoi kulkea kiireisesti, melkein juoksujalkaa pientä päivän paahtamaa asemaa kohden. Hetken kuluttua hän oli näkyvistä kadonnut.

SYVISTÄ HETTEISTÄ

Salomaan lumipeitteisten metsien läpi pilkistivät talviauringon viime säteet. Surumielisen lempeinä tuntuivat ne luontoa hyväilevän, hyväilevän hellästi ja viihdyttävästi kuin äiti onnesta osattomaksi jäänyttä orpolastaan. Arkaillen, melkein kuin anteeksi pyytäen ne pujottautuivat puiden lomitse kuin tuntien oman heikkoutensa. Tiesiväthän miten toivottoman vähävoimainen auringon niukka valo oli taistelussaan talven kovuutta vastaan täällä pohjan perillä, pitkien talvipimeiden ja kovien pakkasten mailla.

Mäen rinteellä sijaitsevan, yksinäisen talon portailla seisoi nuori tyttö. Hän kääräisi hartioilleen heittämänsä suojahuivin paremmin ympärilleen ja kiiruhti sitten sukkelaan, melkein pelokkaasti pihan poikki portille, johon pysähtyi.

Hänetkin näytti vallanneen sama surunvoittoinen tunnelma, minkä talvinen aurinko luontoon loi. Katse solui kuin hyväillen pitkin lumilakeutta, kulki mäen rinteeltä toiselle ja metsän vihertävästä etuvartijajoukosta etäisyydessä siintäviin siniharmaisiin harjanteihin asti.

Haikeaa hyvästelyä kuvastui katseessa, mutta samalla ilmaisi se muutakin. Siihen sisältyi kiitosta kaikesta, mitä tämä yksinäinen, karu luonto ystävänä kykeni antamaan, yhdistettynä tuskalliseen tunteeseen siitä, miten paljon se myöskin taisi ihmiseltä riistää ja vaatia.

Samassa avautui ovi ja keski-ikäinen nainen ilmestyi talon portaille.

-- Signe, mitä sinä ajattelet! Joudu pian pois! Tyttö portilla säpsähti, lensi punaiseksi ja kiiruhti juoksujalkaa sisään.

-- Olet sinä ymmärtämätön, -- nuhteli eteisessä toinen hellävaroen. -- Ajattele, jos vilustuisit juuri ennen matkaa.

-- En minä -- puolustelihe Signe, -- minä olen niin karaistunut. -- Enkä minä aikonutkaan viipyä. Aioin oikeastaan lähteä haudalle. -- Ääni värähti.

-- Me kävimme jo siellä Valterin kanssa. Etsimme sinua, mutta emme löytäneet.

Signe ei vastannut. Hän avasi vain oven viereiseen huoneeseen, jossa veli istui. Ensi näkemältä hän ymmärsi, mitä veli teki, mutta hänen oli mahdoton saada sanaakaan sanotuksi. Selma-käly sitävastoin meni Valterin luo ja laski kätensä hänen olalleen. -- Sinä luet, sanoi hän.

-- Isän vanhoja kirjeitä. -- Hän katsoi vaimoonsa ja sitten Signeen. Katse oli pinnalta tavallinen arki-alojen synnyttämä, mutta näytti siltä kuin syvemmällä olisi kytenyt lämpöä, joka ei päässyt puhkeamaan.

-- Aioin mennä haudalle. -- Signe läheni ovea. -- Olin Ahotorpassa hyvästillä, kun te olitte siellä käyneet. -- Hän livahti samassa ovesta kuin kieltoa peläten.

Veljen omituisen hillitty katse seurasi häntä, katse, jossa tuikahti esiin kuin kajastus salatuista sydänsyvyyksistä. Mutta Signe ei sitä huomannut.

Kun hän palasi kotiin oli lamppu jo sytytetty. Veli luki yhä isän kirjeitä ja käly istui pöydän ääressä, järjestäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita säilöön. Signe asettui hänen viereensä ja rupesi auttamaan. He eivät sanoneet montakaan sanaa toisilleen, äänettöminä tekivät vain työtään silloin tällöin vilkaisten Valteriin, joka kirjeineen istui keinutuolissa.

Signe näki hänen väliin väsymyksen ilme kasvoillaan laskevan kirjeet luotaan ja painavan päänsä käsiinsä; ja hän ymmärsi silloin, mitä veli tunsi. Muistot ja ajatukset näkyivät käyvän hänelle liian raskaiksi. Hän sai nyt tietoa kaikesta, mistä vuosien kuluessa oli osattomaksi jäänyt. Nyt hän näki, miten yksin isä ja äiti olivat olleet, miten usein he olivat häntä ajatelleet ja miten suuresti kaivanneet.

Sydän suli Signen rinnassa, kaipaus ja kaiho, tuhannet, rakkaat ja samalla raskaat muistot sekä yksinäisyystunteeseen sekoittuva tarve saada rakastaa ja vastaanottaa rakkautta valtasi hänet. Jos hän olisi noudattanut tunteittensa vaatimusta, olisi hän mennyt veljen luo, kiertänyt kätensä hänen kaulaansa, painanut päänsä hänen olalleen ja siinä itkenyt, itkenyt vain.

Mutta kesken itkunsa hän olisi tuntenut, miten rikas sittenkin oli kaiken sen kautta, jota nyt muistona sai omistaa. Ja siitä rikkaudestaan hän olisi tahtonut veljelle osaa antaa. Hän olisi tahtonut kertoa isästä ja äidistä, heidän elämästään, heidän tavoistaan ja siitä, miten he rakkaudellaan olivat lapsensa elämää rikastuttaneet.

Mutta kun hänen katseensa sattui veljeen, kun hän näki hänet jäykkänä ja äänettömänä tuossa edessään, muisti hän, että veli olikin hänelle vento vieras ja sanat kuoleutuivat hänen huulilleen. Tuossa ei istunutkaan se iloinen, herkkätunteinen isän ja äidin Valter, josta niin paljon olivat puhelleet ja jota niin suuresti rakastaneet, vaan Signelle tuntematon, hieno pääkaupunkilainen, jonka juhlallisuus pakotti häntä tuntemaan omaa mitättömyyttään ja pienuuttaan.

Hitaan hitaasti kuluivat tunnit. Vihdoin läheni ilta kuitenkin loppuaan ja yö saapui. Mutta unta ei se sitä odottaville tuonut.

Signeä valvottivat milloin muistoihin ja eroon, milloin tulevaisuuteen ja sen muutoksiin kohdistuvat ajatukset.

Kälykään ei saanut unta. Appi-isäänsä hän ei tosin voinut suuresti surra, ei omasta eikä Valterinkaan puolesta. Olihan Valter jonkun verran vieraantunut vanhemmistaan, kun ylioppilaaksi tultuaan joutui setä-ukon kasvatiksi, ja itse hän oli appi-ukkoaan nähnyt vain silloin, kun vanhus vaimoineen teki tuon pitkän, siihen aikaan vielä niin vaivalloisen matkan Valterin ja hänen häihinsä.

Mutta kuoleman kolkkous oli sittenkin tehnyt häneen järisyttävän vaikutuksen. Hän tiesi, miltä se tuntui, kun läheltä koski. Siksi hän ei koskaan kylmänä voinut kuolemaa silmiin katsoa. Olihan hänellä kyllä isä ja äiti elossa, molemmat pirteinä ja työkykyisinä. Mutta kuolema oli korjannut sen mikä oli ollut vieläkin rakkaampaa. Hänen herttaiset pikku tyttönsä, heidän ainoat lapsensa, olivat viikon kuluessa kumpikin kuolleet, ja ne sanomattoman tuskan yöt, joita hän heidän vuoteensa ääressä oli viettänyt, eivät häneltä unohtuneet. Ne päinvastoin uusiutuivat joka kerralta, jolloin ulkonaiset tapahtumat tavalla tai toisella repivät arpeutumassa olevia haavoja.

Ja särkevät sydänhaavat valvottivat.

Valter heittelihe samoin unettomana vuoteellaan. Entisyys muistoineen pyrki penkomaan sydäntä pohjia myöten. Mutta hän ei tahtonut suostua siihen. Hän oli oppinut tahdon ja tottumuksen voimalla tukahduttamaan tunteensa. Sentähden hän tahtoi nytkin päästä voitolle.

Ennen aamun sarastusta olivat kaikki talossa liikkeellä. Tavarat kuormittiin rekiin, turkit, nahkaset ja suojahuivit haettiin pitkämatkalaisten peitteiksi. Sitten lähdettiin.

Signestä oli kaikki kuin unta. Hän ymmärsi vain sen, että taaskin oli ero edessä, taaskin pitkät, ehkä ainaiset hyvästit heitettävät.

Kun aamuhämärässä kulkusten kilistessä tie painui kotiseudun huurteisiin metsiin valtasi erohetken haikeus hänen mielensä, ja illalla, kun ajettiin eteenpäin vieraan pitäjän, mutta sittenkin samanlaisten synkkien, raskasta talviuntaan nukkuvien metsien läpi, tuntui yhä samalta. Hyvästiä täytyi vieläkin heittää, sillä olihan kaikki täällä samaa kotoista luontoa. Ja miten paljon se antamaan kykeni ja miten rakkaaksi saattoi käydä sen ymmärsi yksin se, joka erotettuna kaikesta muusta oli yksinäisyydessä vuosi vuodelta täällä elänyt luonto läheisimpänä ystävänä.

Illalla yövyttiin majataloon aseman läheisyyteen, ja aamulla alkoi vuorokauden kestävä junamatka eteläänpäin.

Signe oli kuin huumauksessa, kun vihdoin oltiin perillä. Untako se oli kaikki, isän kuolema, hautajaiset, ero lapsuudenkodista ja tämä pitkä, ihmeellinen matka. Untako hän näki katsellessaan tätä suurta, juhlallista pääkaupunkia, jonka korkeat kivimuurit, vilkas liike, ohi vilahtavat raitiovaunut ja meluisat, törähtelevät automobiilit täyttivät salon lapsen ihmettelyllä.

Toisinaan hän uneksi uskoi, toisinaan luuli viikoissa eläneensä vuosia, niin etäälle entisyydestä olivat hänestä viime aikojen tapahtumat hänet äkkiä siirtäneet.

Eikä hän tahtonut tästä huumauksesta vapaaksi päästä. Hän vietti yhä kumman ristiriitaista ja todetonta elämää.

Kaikki se uusi ja ihmeellinen, joka häntä nyt ympäröi, viehätti häntä tavallaan surusta huolimatta. Hän kulki päivisin pääkaupungin katuja, katseli, ihmetteli ja oli ihastuksissaan. Myymälöiden akkunat koreuksineen viehättivät häntä. Katuelämä kirjavine ihmisjoukkoineen vei hänet kuin satumaailmaan. Hän vain ihmetteli sitä, ett'eivät kaikki näyttäneet ihastuvan niinkuin hän, että kulkivat tietään eteenpäin kylminä ja välinpitämättöminä aivan kuin eivät olisi huomanneetkaan, miten vaihtelevaa ja ihmeellistä kaikki oli.

Päivisin tunsi hän tätä. Mutta kun rupesi hämärtämään, kun sähkövalot syttyivät, mutta talvi-illan raskasmielinen pimeys siitä huolimatta muistutti olemassaolostaan, valtasi hänet haikea ikävä. Kotimetsien viihdyttävä hiljaisuus muistui jälleen mieleen. Silmä kaipasi hankien kimmellystä kuutamon valossa ja korva kotoista kulkusten kilinää tai astuntaa säestävää lumen narahdusta yksinäisellä metsäpolulla. Hän näki iltalampun syttyvän isän huoneessa, ja hän tahtoi käsitöineen asettua tavalliselle paikalleen, isän tarttuessa kirjaan tai sanomalehteen. Mutta kaipauksen esiin loihtima kuva katosi samassa, ja todellisuus muistutti hänelle armottoman ankarasti, että koti nyt oli tyhjänä, ja ne rakkaat velvollisuudet, jotka olivat antaneet hänen elämälleen niin paljon sisältöä, nyt olivat loppuneet.

Itse hän oli joutunut tänne suuren maailman vaihtelevaan, mutta samalla väsyttävään pyörteeseen, jossa hän kaikesta huolimatta tunsi olevansa kuin juureton puu.

Hänen orpoudentunnettaan lisäsi sekin, että hän ei voinut kotiutua veljen luona. Kaikki oli täällä niin toisenlaista kuin vanhempien kodissa. Mutta eihän hän sitä ihmetellyt. Luonnollistahan se oli. Oudommalta tuntui, ett'ei mikään täällä vastannut sitä, mitä hänen mielestään varakkaassa pääkaupunkilaiskodissa olisi pitänyt olla. Tuntui siltä kuin ei varallisuus täällä olisi kyennyt luomaan minkäänmoista hauskuutta ja elämän mukavuutta ympäristöönsä, iloa vielä vähemmän. Hyöty, käytännöllisyys ja täsmällisyys tuntui täällä olevan määräävänä. Niiden vaatimuksista täytyi kaiken muun väistyä.

Tämä tuntui niin käsittämättömältä etenkin kun Signe ajatteli sitä Valteria, josta isä niin usein oli puhellut ja josta äiti oli hänelle kauneimmat kertomuksensa kertoillut siihen aikaan, kun hän sadun kaipuussa äidin syliin kapusi. Se Valter oli ollut vallan toisenlainen, iloinen, herkkätunteinen ja taipuisa. Mikä oli hänet muuttanut? Olivatko isä ja äiti hänen suhteensa erehtyneet vai oliko kasvattajasetä hänet vallan toiseksi muuttanut?

Signe ei päässyt selville itsestään eikä ympäristöstään. Kaikki tuntui niin mieltä ahdistavalta. Työttömyys ja velvollisuuksien puutekin painosti. Hänellä ei ollut mitään paikkaa täytettävänä täällä. Palvelevia oli kodissa enemmän kuin palveltavia, ja muutenkin tuntui kuin tässä täsmällisessä talouskoneistossa kaikki olisi jo itsestään ratojaan myöten kulkenut.

Eikä hän kärsinyt yksin ulkonaisten olojen johdosta. Selvittämättömien vaikutusten paljous ahdisti häntä sisäisesti. Sydämen pohjalla kyti syvä, katkera kaipuu, pinnalla tuntui vaihtelevan pääkaupunkilaiselämän herättämä viehätys. Se oli sekin niin ristiriitaista.

Eniten hän kärsi tästä kotona, jossa kaikki oli niin painostavan hiljaista. Veljeään hän ei paljon nähnyt, ja Selma kälyn seurassa vaivasi häntä voittamaton ujous. Selma oli pääkaupungin lapsi ja oli ikänsä siellä oleskellut. Hän ei tuntenut sitä maailmaa, missä Signe oli kasvanut eikä oikeastaan niitä rakkaitakaan, joita Signe nyt kaipasi. Ainoastaan häissä käydessään olivat isä ja äiti olleet Selman seurassa. Hyvää, pelkkää hyvää olivat he tosin hänestä puhuneet, ja hyvä hän oli nytkin ollut heidän yksin jääneelle pikku Signelleen, mutta vieras hän oli sittenkin.

Painostavaa tunnetta kodissa lisäsi sekin, ett'ei Valter ollut ensinkään terve. Hän oli kotimatkalla nähtävästi vilustunut. Hän yski yhtenään ja valitti väsymystä.

Joskus, kun häntä rupesi ryittämään, sattui Signe näkemään, miten pelokkaana Selma häneen katsoi. Ja Signe ymmärsi, mitä tuo katse sisälsi. Hän tiesi, että se, joka kerran on kokenut kuoleman säälimättömyyttä, käy araksi pelosta, että menettää ehkä vielä viimeisensäkin.

Hänessäkin heräsi silloin samanlainen tunne. Vaikka Valter olikin hänelle vieras, oli hän sittenkin ainoa omainen, mikä hänellä enää oli elossa. Ei hän olisi suonut kadottavansa häntäkin.

Mutta isku tuli kuitenkin. Valter sai vilustumista entisen lisäksi, ja silloin pääsi tauti valloilleen, Se oli keuhkokuumetta ja alkoi ankarasti.

Selma ei väistynyt vuoteen äärestä. Hän tahtoi, hänen täytyi itse hoitaa Valteria. Hän ei saisi rauhaa muuten. Toiselta se ei tulisi tehdyksi niin kuin häneltä; eikä hänellä ollut varaa luopua viimeisestään.

-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter, väsyneesti silmiään raottaen, -- sinun täytyy levätä. Mutta sitten väsymys ja vaivat taas yllättivät ja kuumehoureet hämmensivät hänen ajatuksensa.

Hän oli yhtenään kulkevinaan kotipuolessaan suurten korpien ja soiden poikki. Jalka painui usein syvälle suoperäiseen maahan ja peloittavan raskaalta tuntui pyrkiä eteenpäin. Mutta ponnistella täytyi. Hänen kuljettavansa se oli se tie. Ei tässä muut voineet auttaa. Sentähden piti Selman levätä. Hän oli jo kulkenut liian pitkän matkan ja kantanut liian monta taakkaa Valterin tähden. Nyt täytyi hänen säästää itseään.

-- Lepää, lepää, -- kuiskasi Valter taas, ja tuskan hiki kohosi hänen otsalleen.

Selma kuuli, miten rukoilevasti sanat lausuttiin, ja heikko hymy kirkasti hänen kalpeita kasvojaan. Teki niin hyvää nähdä Valterin huolehtivan hänen puolestaan. Ja tekihän hän sitä aina, kun tosi oli kysymyksessä. Ainoastaan tavallisissa arkioloissa ei hänen miesluonteensa jaksanut käsittää, miten suuresti vaimo saattoi kaivata saada myöskin _tuntea_ tuota rakkautta.

Tätä kaipuuta oli Selma usein tuntenut, välistä kalvavan voimakkaana. Hän oli monesti itseään siitä moittinut. Toiste taas oli puolustautunut sillä, että varmaan olisi ollut toisenlainen, jos vain hänen pikku tyttönsä olisivat saaneet elää. Mutta kun Valter nyt oli hänen ainoansa, tulihan tahtomattaankin odottaneeksi että hänen rakkautensa riittäisi korvaamaan kaikki.

Kohtuutonta oli se ollut. Sitä hän ennenkin oli itselleen vakuuttanut, ja nyt hän sitä toisti kerta toisensa jälkeen.

Aina kun Valter tiedossaan tai tiedottomana kuiskasi rukoilevana: "lepää, lepää", nuhteli hän itseään uudelleen siitä, ett'ei ollut kyllin ymmärtänyt antaa arvoa miehensä rakkaudelle. Mutta samalla tuntui kuin tuo kuiskaus aina lämpimän hellästi olisi hyväillyt, virkistäen väsähtymässä olevia voimia.

Oli yhdeksäs vuorokausi. Odotettiin taudin käännettä, mutta sitä ei vielä kuulunut. Yöllä ehkä tulisi. Hyvä koota voimia siksi.

Rouva Selma epäili hetken. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Kaikki oli hiljaista. Hämy teki tuloaan. Nyt oli sopiva hetki mennä vähän ulos. Hänellä oli muutamia asioitakin toimitettavana ja kävely virkistäisi. Mutta tuntui niin vaikealta jättää sairas. Se oli hänelle suuri kieltäymys.

-- Signe, -- sanoi hän viimein, hiljaa raottaen ruokasalin ovea, -- tahdotko vähän aikaa istua Valterin luona? Minä toimittaisin muutamia asioita kaupungilla.

-- Kiitoksia. Mielelläni. -- Pieni, mustapukuinen olento ikkunan luona liikahti, ja Signe seisoi samassa kälynsä vieressä, katseessaan kysymys: mitä kuuluu?

-- Hän nukkuu. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, ell'ei hän pyydä. Istu vain siellä, niin että olet saapuvilla, jos hän sattuisi heräämään.

Signe nyökkäsi päätään. Kyllä hän koettaisi parastaan.

Samassa kun käly sulki etehisen oven, hiipi Signekin hiljaa ja huomaamatta sairashuoneeseen.

Veli makasi yhä puolihorroksissa. Häntä väsytti näännyksiin asti. Hän oli taas ponnistellut eteenpäin soiden ja rämeiden poikki. Isä oli kulkenut edellä hän jäljessä, ihmetellen sitä, että isä ketterästi ja vaivatta pääsi eteenpäin sellaisissakin paikoissa, missä hän vajosi syvälle pettäviin hetteisiin.

Viimein kävi hänelle kuitenkin selväksi, mistä tämä johtui. Isä oli asunut ikänsä täällä, kuivannut soita, raatanut pellolla ja uhrannut parhaat voimansa maan hyväksi. Vähitellen olivat hän ja maaemo liittyneet niin lujaan ja läheiseen ystävyysliittoon, ett'ei enää petollisinkaan hete hennonut isän tielle esteitä asettaa.

Pojan kohtalo sitä vastoin oli toinen, sillä hän itse oli menetellyt toisin. Hän oli ollut uskoton kotoiselle turpeelle ensi nuoruudestaan saakka. Mutta syy ei ollut hänen. Pikemmin taisi hän syyttää kotiseutuaan siitä, ett'ei ollut voinut kehittyä siksi, miksi oli aiottu. Kotiseudun karu ja kitsas luonto sehän se oli ollut syynä siihen, ett'ei isä ollut voinut auttaa ainoata poikaansa ylioppilastutkintoa pitemmälle. Lääkärin pitkää uraa ei poika uskaltanut ajatellakaan, vaikka povessa kyti polttava halu. Vasta kun nuoren valkolakkisen pääkaupungissa piti mennä tapamaan varakasta ja lapsetonta sukulais-setää, johtui hänen mieleensä toivo sedän avulla päästä tuolle toivotulle uralle. Se ajatus pani hänet parastaan koettamaan. Eikä yritys ollutkaan turha, mutta tulos oli odottamaton. Vanha tukkukauppias tahtoi pitää huolta hänen tulevaisuudestaan ja ottaa hänet omaksi lapsekseen, mutta ainoastaan ehdolla, että hän antautuisi sedän työhön ja perisi hänen liikkeensä.

Sairas heittelihe levottomasti vuoteessa. Voi sitä tuskaa, jota se hänelle oli tuottanut! Ei kukaan aavistanut, miten vaikea valinta oli ollut ja mitä hän oli kärsinyt.

Suuret hikihelmet nousivat otsalle, ja kuume poltti sairaan suonissa.

Hän kuuli, kuinka kotiportti narahti, kun hän sen avasi ensi kertaa valkolakki päässään. Äitikin sattui kuulemaan ja kiiruhti avosylin vastaan.

Miten onnelliset vanhemmat olivatkaan sinä iltana! _Hänen_ iloaan häiritsi setä-vanhuksen ehdotus ja tulevaisuuden huolet.

Ensimmäisenä iltana hän ei hennonut asiasta puhua, mutta sitten oli kaikki vähitellen kerrottava. Unettomia öitä ja pitkiä keskusteluja siitä syntyi. Hän sai valita itse, mutta katkeraa se sittenkin oli. Lukea lääkäriksi, velkaantua ensi ylioppilasvuodestaan alkaen ja sitten ehkä pitkin elämäänsä ponnistella eteenpäin suuren velkataakan painamana, tai jäädä isää auttamaan karuun korpiseutuun, siellä ainaiseksi kytkeytyäkseen köyhään turpeeseen, muuta mahdollisuutta ei hänellä ollut, ell'ei hän tahtonut suostua tukkukauppiassedän tulevaisuustuumiin.

Hän suostui sedän suunnitelmiin. Mutta tuntui kuin elämä siitä pitäen olisi köyhtynyt ja käynyt niin tyhjäksi. Hän oli kuin itsensä myynyt.

Kun hän nyt huomasi, miten helposti ja esteettömästi isä kulki tietään eteenpäin, samalla kuin hän itse ehtimiseen vajosi suohon, sai suuttumus vallan.

_Hänellä_ oli syytä vihastua kotiseudun rämeisiin, ei heillä häneen.

-- Kuka siellä, kysyi sairas samassa. Hän kuuli oven narahtavan.

-- Signe vaan. Selma meni vähän kaupungille. -- Saanko auttaa sinua?

Signe kumartui veljen puoleen.