Part 1

SYVISTÄ HETTEISTÄ

Kirj.

Marja Salmela

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

SISÄLLYS:

Palkka Lopputili Syvistä hetteistä Velkaantunut Näyttämön takaa Kerran konsertissa Tienristeyksessä Ystävyys Kuolinisku

PALKKA

Leena Lehtosen piti muuttaa professori Kilven luota.

Uutinen levisi salaman nopeudella keittiöstä keittiöön suuressa kivimuurissa, missä professorilaiset asuivat ja kaikkialla se herätti hämmästystä. Tuttavat ja ystävät ihmettelivät sitä kilvan, levisipä ihmettely vielä laajaan piiriin, joka oikeastaan oli Leenalle tuntematon, mutta jossa tiedettiin hänen palvelleen paikassaan kahdeksantoista vuotta.

Eniten ihmeissään oli sittenkin Leena itse. Hän ei ensinkään jaksanut käsittää, että se oli totta, ei edes, vaikka par'aikaa kuivatessaan päivällisastioita kerta toisensa jälkeen huomautti itselleen, että hän teki tätä viimeistä kertaa.

Kun hän oli kuivannut juomalasit ja järjestänyt ne tarjoiluhuoneen kaappiin, painoi hän kaapin oven päättävästi kiinni. Satojatuhansia kertoja oli hän kai avannut tämän oven ja sen taas lukkoon painanut, mutta nyt se tapahtui viimeistä kertaa.

Sitten hän järjesti veitset ja haarukat laatikkoon, taaskin toistaen: "viimeistä kertaa". Mutta uskomattomalta se sittenkin tuntui.

Kun kaikki oli kunnossa ja pyyhkeet riippuivat kukin kohdallaan nauloissa, joiden yläpuolelle oli merkitty pyyhkeen tarkoitus: hopeaa, lasia, porsliinia ja veitsiä varten, painui Leena läheiselle tuolille väsyneenä kuin ylenmääräisestä rasituksesta.

Ei hän usein ollut toimettomana istunut, mutta nyt hän sen teki. Ei hän myöskään ollut päätään vaivannut elämän monimutkaisilla ongelmilla, mutta nyt oli eräs näistä asettunut aivan hänen tielleen, tunkeutunut niin lähelle, että hänen oli mahdoton sitä väistää. Siksi saivat hänen ahkerat kätensä hetken levätä, ja sentähden kuvastui raskasmielinen, mietiskelevä ilme hänen harmaansinisissä silmissään.

Oliko se todella mahdollista? Oliko se paikka, joka toista vuosikymmentä oli ollut hänen kotinaan, nyt jätettävä? Kadottaisiko hän kaikki oikeutensa täällä ja annettaisiinko ne vieraalle, joka sitten siistisi, järjestäisi ja huolehtisi kaikesta yhtä kotiutuneena, kuin Leena ennen?

Entä Leena itse, minne hän joutuisi? Eihän hän voinut vanhoilla päivillään enää uusiin oloihin perehtyä. Eikä hän nyt enää jaksanut työssä raataa niinkuin nuorena.

Mikä silloin hätänä, jos joutuikin vieraisiin. Olihan silloin voimia, ja elämä oli edessä. Mutta nyt se oli toista, kun vanhuus jo alkoi painaa.

Sehän se huolestutti, kun ei enää ollut voimia työhön eikä säästöjäkään paljon, ei ainakaan niin riittävästi, että olisi voinut hankkia oman asunnon. Milläs sitten olisi elänyt, jos olisi vuokrannut itselleen oman huoneen tai keittiön jostain laitakaupungilta? Siihenhän se kaikki pian olisi huvennut.

Leenan päätä huimasi.

Sillä lailla se otti, aina kun vain ajattelemaan rupesi. Ja ajatella kuitenkin täytyi. Pianhan lähtö oli edessä. Kyytimies koputtaisi ehkä piankin ovelle ja veisi Leenan sekä hänen tavaransa tuttavan luokse, jonka ullakolla Leena oli saanut luvan säilyttää omaisuutensa, siksi kun saisi asiansa järjestetyksi. Leena itse aikoi sitten lähteä muutamaksi viikoksi maalle erään lapsuuden toverin luokse. Mutta entä sitten? Mikä sitten neuvoksi?

Hätääntyneen ja neuvottoman näköisenä nousi Leena ja avasi oven ruokasäiliöön, jossa hänen katseensa tarkastavasti siirtyi laudakolta toiselle. Hän tahtoi kääntyä pois kaikesta tuntemattomasta, jota ei pystynyt selvittämään, alalle, jolla oli kuin kotonaan. Pianhan uusi palvelija sitäpaitsi saapuisi, ja Leena itse olisi jo kaukana, kun illallispöytä oli katettava. Hänen täytyi pitää huolta siitä, että kaikki oli kunnossa.

Liekö ollut itserakkautta vai mitä, mutta omien huolten ohessa pakkasi Leenaa huolestuttamaan sekin, miten herrasväki toimeen tulisi hänen lähdettyään. Tottuisikohan tuo uusi pian isäntäväkeensä ja he häneen?

Ei se helppoa ollut, kun uusi oli aisoihin opetettava. Vanha tiesi jo tavat, teki työnsä tottuneesti ja itsestään ihan kuin vanha työhevonen, joka aisoissa kulkee niin taitavasti, ettei ajajalla huolta mitään. Itsestään tietää, missä on pysähdyttävä, mihin poikettava ja miten joutuin mentävä. Ei se uudelta niinkään käynyt, ei ainakaan opetuksetta.

Eihän professorilaiset muuten konstikkaita olleet. Hyviä olivat olleet Leenalle. Mutta olihan jokaisella omat tapansa ja meininkinsä, herrasväellä yhtä hyvin kuin Leenallakin. Hyvä oli, kun edeltäkäsin tiesi, miten asettua ja sovitella, niin että yhteen kävi.

Enin huolissaan oli Leena professorin tähden. Hän oli niin ystävällinen ja hyvä mies. Rauhaa hän rakasti enemmän kuin mitään muuta, sen tiesi Leena. Mutta rauhassa hän ei voinut saada olla, ellei kaikki keittiönkin puolella luistanut hyvin. Jos vain pieninkin erehdys siellä häiritsi rouvan mielenrauhaa, täytyi professorinkin ottaa osaa huoleen. Hänhän oli vaimolleen avuksi annettu. Sitä ei professorska unohtanut.

Ei hän muuten ollut tuittupäinen eikä paha emäntä. Hänellä oli niin paljon, mikä mieltä kiinnitti enemmän kuin taloustoimet. Hän harrasti yhteiskunnallisia parannuksia, piti esitelmiä, kävi kokouksissa ja oli innokkaasti toimiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistyksissä. Mutta ei hän silti kotiaan laiminlyönyt. Hän tiesi tarkalleen, mitä sopi vaatia hyvältä palvelijalta ja täytti tehtävänsä siinäkin suhteessa.

Olihan Leenan asema aluksi ollut vaikea. Rouva oli paljon poissa kotoa ja työt olivat tehtävät. Ei sitä aina ymmärtänyt miten. Mutta siitäpähän oppi, jos ei muuten niin ainakin sitten kun nuhdeltiin siitä, mikä oli jäänyt tekemättä.

Vähitellen oppi Leena itsestäänkin huomaamaan, mistä oli huolta pidettävä. Ei hän saanut edes tietää, näkikö rouva, mitä oli tehty ja oliko tyytyväinen, mutta olihan siitä hyvä mieli kuitenkin, kun tiesi täyttäneensä velvollisuutensa.

Kunnia-asianaan oli Leena varsinkin pitänyt kaikessa hiljaisuudessa huolehtia vähän professorskan puvustakin. Rouva hankki kyllä itse ompelijansa kautta uutta ja hienoa tarpeeksi, mutta tarvitsihan vanhakin jonkun verran huolenpitoa. Ja kun ei rouva sitä tullut ajatelleeksi, koetti Leena pitää huolta siitä.

Moni kohta, joka jäi huomaamatta, kun kaikki oli kunnossa, olisi kyllä piankin saattanut silmään pistää, jos olisi korjaamatta jäänyt. Sen hän tiesi.

Sentähden kohdistui Leenan ajatus taas hiukan levottomana uuteen, odotettuun tulokkaaseen. Millainen hän mahtoikaan olla? Ymmärtäisiköhän huolehtia tällaisistakin asioista? Ja tulisikohan pitämään kunnia-asianaan sitä, ett'eivät mitkään pienet puutteet saisi tulla näkyviin kodissa, jossa emäntä pystyi paljoa tärkeämpiinkin toimiin kuin talousaskareihin?

Leena oli päättänyt tarkastuksensa ruokasäiliössä. Keittiössä oli kaikki kunnossa, alkaen laudakoilla kiiluvista kuparikattiloista aina huolellisesti huuhdottuun lattiariepuun, joka riippui naulassaan vesiämpärin takana. Leenalla ei enää ollut mitään tekemistä tässä talossa, ei kerrassaan mitään. Täytyi vain odottaa kyyditsijää ja sitten heittää hyvästit.

Leena lukitsi ruokasäiliön oven ja lähti omaan huoneeseensa. Mutta kun hän täällä näki seinät alastomina ja ilman noita hänelle niin rakkaiksi tulleita pieniä tauluja, joita hän oli saanut muistoksi, näki pöydän liinattomana ja sitten suuren, kömpelön matka-arkun, johon sekä nuoren neidin kerran jouluksi antama pöytäliina että kaikki muut Leenan tavarat nyt olivat sullotut, silloin sai suru vallan.

Totta se siis kuitenkin oli! Nyt hän sen tunsi. Näin kipeästi ei vielä ollut koskenutkaan, paitsi sinä iltana, jolloin rouva tuomionsa hänelle singautti vasten silmiä: paras kun erotaan. Olet liian kauan ollut talossa. Sovit paikkaan, missä on vähemmän työtä ja nuori emäntä.

Kyllä ne sanat silloin koskivat ja kirvelivät, vaikka hän ei edes niitä todeksi jaksanut uskoa. Mutta nyt oli niistä sittenkin tosi tullut.

Leena huojuttelihe edestakaisin tuolillaan. Totta se oli. Hän oli vanha eikä enää niin sukkela kuin nuorempana. Ja heikkoutensa oli hänellä niinkuin muillakin. Rouvalla oli kyllä usein ollut harmia hänestä. Ihmekö, jos viimein väsyi. Typeryydessään vain Leena oli uskonut mahdottomaksi erota, kun kahdeksantoista vuotta oli yhdessä oltu.

Hän oli mielessään kuvitellut, että kyllä rouva hänen heikkouksiaan kärsii ja antaa anteeksi, niinhän hänkin puolestaan tekee. Vaikka olihan sekin ollut vaikeaa -- varsinkin -- muutamissa suhteissa.

Sellaiselta se oli tuntunut silloinkin, kun herrasväki ensi kertaa lähti kesäksi matkoille ja Leena jätettiin kotia katsomaan. Ruokarahaa hänelle annettiin ja vähäisen voi- ja perunavarastosta, mutta loput vietiin säilytettäväksi toisen talon kellariin tuttavien luokse.

Leena muisti, miten hän silloin oli pauhannut ja itkenyt, paiskellut ovia ja riidellyt lapsille. Mutta itkunsa syytä hän ei kenellekään selittänyt.

Vasta vähitellen oli hän rauhoittunut, kun rupesi ajattelemaan, että asiassa ei oikeastaan ollut mitään loukkaavaa. Ensimmäistä vuottahan hän oli talossa. Eihän se mikään ihme, jos ei rouva häneen vielä voinut luottaa. Kyllä asia korjautuisi jo seuraavana vuonna.

Vaan eipä korjaantunut, ei sinä, ei sitä seuraavana eikä sen jälkeisinäkään vuosina. Vähitellen Leenan täytyi oppia ymmärtämään, miksi hänestä kauan oli tuntunut karvaalta ja mahdottomalta, että rouvan mieleen ei juolahtanutkaan todella luottaa häneen, ei vaikka hän kuinka olisi koettanut talon parasta katsoa.

Kenties johtui rouvan luottamuksen puute koko hänen katsantokannastaan. Leena oli usein arvellut, tekikö hän emännälleen vääryyttä, mutta siltä hänestä vaan oli tuntunut kuin professorska ei koskaan olisi hänessä huomannut ihmistä, aina vain palvelijan. Professori oli vallan toisenlainen. Kyllä hänkin osasi käskeä ja järjestystä vaatia, mutta minkä sanoi, sen sanoi aina kuin ihminen toiselle ihmiselle.

Miksihän ei professorskakin samoin tehnyt? Usein se oli niin kipeästi koskenut Leenaan. Hän piti oikeastaan rouvastaan paljon. Ja kun rouva muuten oli niin älykäs ja hyvä ihminen, miksi hän ei tätä kohtaa koskaan näyttänyt ymmärtävän?

Kävisiköhän vastaisuudessakin samoin? Tai pääsisikö Leenan seuraaja ehkä paremmille päiville tässä suhteessa?

Leena milt'ei toivoi, että niin kävisi. Silloinhan ainakin syy olisi ollut hänen omansa eikä emännän.

Samassa soi sähkökello. Leena kavahti pystyyn. Professorskanhan piti mennä kokoukseen. Hän tarvitsi apua.

-- Hakumies kai tulee pian -- arveli professorska, etsiessään eteisen pöydältä parempia hansikkaita itselleen. -- Olet varmaan jo lähtenyt, kun tulen kotiin.

-- Kyllä kai.

-- Ovatko kaikki asiamme nyt selvillä? Me päätimme mieheni kanssa antaa sinulle täyden palkan vuoden loppuun, vaikka nyt jo lähdet. Oletko saanut kaikki?

-- Kyllä, kiitoksia! -- Leena kuuli omat sanansa kuin unessa. Hän tunsi polviensa vapisevan ja omituinen, jäykistävä tunne kangisti koko ruumista.

-- Sepä hyvä! -- Professorska keräsi paperit pöydältä käsilaukkuunsa ja ojensi kättä. -- Hyvästi nyt sitten! Ja onnea matkalle!

Ovi sulkeutui ja Leena kuuli professorskan silkkihameiden kahisevan portaissa. Siitä muistui mieleen, miten pian rouvan helmat aina kuluivat, kun oli juoksuja niin paljon. Muistaisikohan tuo uusi katsoa, ett'ei rouva vain tietämättään kävisi rikkonaisissa?

-- Leena, sielläkö sinä olet -- kuului professori kysyvän huoneestaan. Samassa soitettiin kelloa keittiön ovella. Hakumies saapui.

Leena lähestyi professorin työpöytää. -- Tahtoisin sanoa hyvästi. -- Hän niiasi.

Niin, minä arvasin. -- Professori nousi ja ojensi kättä. -- Hyvästi Leena ja kiitoksia uskollisesta palveluksestasi!

-- Kiitoksia kaikesta, -- sai Leena vaivoin sanotuksi.

Kuin unessa hoiperteli hän sitten huoneesta keittiöön, avasi oven odottavalle hakumiehelle, antoi määräyksiään tavaroista ja seurasi hetken kuluttua itse valmiiksi puettuna hakijaa odottavien ajokalujen luo. Sitten nousi hän rattaille, ja ajaja käski hevosta.

Leena ei katsonut taakseen, eikä sanonut sanaakaan pihalle kokoontuneille saattajille. Mitä he häneen kuuluivat. Ei hän sitä ainakaan voinut ymmärtää. Hän ei käsittänyt muuta kuin että niinkuin hän nuorena kerran oli maailmalle lähtenyt elatustaan ja tilapäistä kotia etsiäkseen vieraiden keskuudesta, niin hän nyt vanhana ja voimattomana jätti sen ainoan paikan, mikä hänestä enää oli kodilta tuntunut, jätti sen vielä kerran yksin ja turvattomana lähteäkseen maailmalle.

Kaikki peittyi hänestä paksuun pimeyteen, -- pirstautui ja särkyi sirpaleiksi. Eikä hän mitään sille mahtanut. Hän ei jaksanut, ei voinut puolustautua enää.

Tylsä, harhaileva katse vanhoissa silmissään hän rupesi vain hiljaa huojuttelemaan ruumistaan edestakaisin ja tuon tuostakin hän sopersi kuin itsekseen: kiitoksia uskollisesta palveluksestasi, kiitoksia, kiitoksia!

LOPPUTILI

Hehkuvan tulisena paahtoi päivä pilvettömältä taivaalta.

Kuivuutta oli kestänyt viikkokausia. Ruoho oli kärventynyt. Maa hehkui kuumuutta. Paikkapaikoin se oli kuivuuttaan halkeillutkin. Nääntymäisillään oli luonto, ja ihmisetkin näyttivät nääntyviltä.

Syrjäisen pikkukaupungin puistikossa kasvit seisoivat paksun pölykerroksen peittäminä. Näyttivät liian surkastuneilta jaksaakseen muuta kuin huokailla sadetta. Mutta virkistävän sadekuuron asemesta tulla pölähti vain hiekkapilvi toisensa jälkeen kaupungin kiveämättömiltä kaduilta.

Liike kaupungissa oli melkein lakannut. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla muuta kuin silloin tällöin jokunen, joka näytti kiireimmän kautta pyrkivän, kaupungin kuumuutta pakoon.

Kun aamujuna kello yhdentoista tienoilla tulla tohisi asemalle, ei siellä näkynyt ainoatakaan vastaanottajaa. Asemapäällikkö ojentelihe haukotellen portailla, ja asemamies kohotti veltosti punaista lippuaan. Molemmat näkyivät itsekseen arvelevan: tässä sitä on oltava -- vaikka eihän tiettävästi ketään tule.

Ketäpä pölyinen ja eloton pikkukaupunki, kuumuutta hehkuvine hiekkakatuineen voisikaan houkutella keskellä helteisintä kesää.

Mutta matkustavia tuli sittenkin, -- työmiehiä muutamia ja nuori huolellisesti ja hyvin puettu nainen.

Asemapäällikön hämmästynyt katse seurasi hetken tätä tulijaa. Hän ei voinut olla tuumimatta kuka tuo vieras mahtoi olla ja mitä hänellä oli asiaa. Mutta sen suurempaa mielenkiintoa ei hän jaksanut omistaa hänelle näin keskellä kesähellettä. Hän vetäytyi konttoriinsa, sulki oven ja heitti hyvillään kuuman virkapuvun päältään.

Ainakin parin tunnin ajan toivoi hän nyt saavansa rauhassa nauttia sanomalehdestään paitahihasillaan varjostavan käärekaihtimen suojassa.

Sillä välin oli vieras nainen kääntynyt asemalta kaupungin ainoalle valtakadulle. Kuljettuaan sitä kappaleen matkaa poikkesi hän rantakadulle, joka kaarteli pientä, sameavetistä jokea pitkin. Eteenpäin astuessaan silmäili hän kuin etsien ympärilleen, kunnes näki pienen puistikon istuinpaikkoineen. Hän teki päätöksensä samassa, valitsi hyvän paikan ja asettui siihen.

Kaupunkilainen ei hän nähtävästi ollut, mutta ei myöskään matkustavainen, joka tuli pitemmälle vierailulle. Pikemmin näytti hän saapuneen tänne parin tunnin kyläilylle. Tavaroita ei hänellä ollut muuta kuin siro, pieni käsilaukku. Puku oli myöskin pikemmin kylässäkävijän kuin matkailijan. Se oli yksinkertainen, mutta aistikas, todistaen sekä omistajansa huolellisuutta että hänen kykyään valita pukunsa sopiviksi puitteiksi persoonallisuudelleen.

Vieraan puvussa ja ulkomuodossa ei oikeastaan mikään ollut silmään pistävää. Kasvonpiirteet olivat tavalliset, hienonlaiset, tukka tumma, silmät kauniit. Mutta tavallisuudestaan huolimatta oli koko olennossa jotain kumman mieltäkiinnittävää ja tutkimatonta. Hän ei näyttänyt väsyneeltä eikä reippaalta, ei iloiselta eikä surumieliseltä. Oli mahdotonta hänen kasvojensa ilmeestä päästä muuhun käsitykseen, kuin että tässä oli henkilö, joka uskollisesti ja umpimielisesti kykeni säilyttämään olentonsa salaisuudet.

Oli jo kulunut puoli tuntia siitä, kun hän asettui paikalleen, eikä hän vielä tehnyt lähtöä. Ei hän myöskään näyttänyt odottavan ketään. Hän istui vain rauhallisesti eteensä silmäillen. Katseessa ei kuvastunut mietiskelyä, ei kiihoitusta, eikä haaveilua -- tyyneyttä vain. Näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet aivan riippumattomia ulkonaisista oloista. Kesän herpaiseva kuumuus näkyi niihin vaikuttavan yhtä vähän kuin mikään mielenliikutus.

Hänen ajatuksensa koskivatkin juuri tuota suurta, ihmeellistä tyyneyttä, joka tuntui sellaiselta kuin ei mikään pystyisi sitä horjauttamaan. Se oli tavallaan luonnotonta ja kuitenkin toiselta puolen luonnollistakin. Täytyihän joskus tyyntyäkin pitkien myrskyjen perästä.

Mutta ihmeellistä oli sittenkin, että tuo tyyneys nyt tuntui niin hyvältä ja järkkymättömältä, kuin jos se aina olisi hänen omanaan ollut.

Samassa kuului läheisyydestä nopeita epätasaisia askeleita.

Nainen kääntyi tulijaan päin. Hänen kasvoillaan ei kuvastunut hämmästystä eikä mielenliikutusta. Toverillisesti hän vain nyökkäsi päätään tervehdykseksi nuorelle, vaaleapukuiselle herralle. Tämä ojensi kättä. Katse oli kiihkeä ja rukoileva.

-- Aili, vihdoinkin!

-- Istu pois! -- Aili vain nyökäytti päätään.

-- Kauhean kuumahan sinulla on!

Herra puraisi huultaan. -- Helsingissä, miten toverillisesti sinä nyt! -- --

-- Miksi tekeytyisin vieraaksi?

-- Ei vieraaksi -- -- tuttavallisemmaksi.

-- Ei ole mahdollista.

-- Sitäkö kuulemaan sinä kutsutit minut tänne, puolikuolleeseen pikkukaupunkiin?

-- Pyysin sinua tänne siksi, että tämä tavallaan oli tienvarressa meille molemmille. Ja myöskin siitä syystä, että me täällä, missä ei kukaan meitä tunne, voimme rauhassa keskustella vaikka keskellä kaupunkia.

-- Eikö keskellä toria, -- ivaili toinen.

Nainen ei vastannut. -- En enää tahtonut mitään salaisia tapaamisia, jatkoi hän tyynesti -- sen kyllä ymmärrät. Mutta täytyihän meidän tavata. On kai meillä paljonkin toisillemme sanottavaa.

-- Tämän kuultuani en todellakaan sitä ymmärrä. -- Hän puhui kiihkeän kiihoittuneesti.

-- Etkö todellakaan ymmärrä, Yrjö? Eihän tämä mahda olla odottamatonta sinulle? Johan olen kirjoittanut kaikesta -- monastikin.

-- Olethan sinä. Mutta minä en tahtonut uskoa -- Ääni värisi liikutuksesta. -- Suostuin tapaamaan sinua täällä juuri siitä syystä. Kaksi niin lujasti toisiinsa liittynyttä kuin me, eivät voi erota. Kunhan tapaisimme, ymmärtäisit sen. Siihen luotin.

Ailin harmaat, älykkäät silmät loivat terävän, läpitunkevan katseen Yrjöön. -- Sano suoraan, mitä ajattelet! -- Kunhan tapaisit minut, saavuttaisit sinä entisen valtasi ylitseni. _Sen_ tappioon et voinut uskoa. Erota siitä, jota on rakastanut, eihän siinä mitään mahdotonta. Johan sinä siihen olet tottunut.

Suuttumuksen puna kohosi toisen kasvoille... Jos et muuta aio kuin syytää solvauksia...

-- Solvauksia? Älä ota sitä siltä kannalta! En minä soisi, että tässä sanoisimme toisillemme solvauksia enemmän kuin kohteliaisuuksiakaan. Soisin vain, että puhuisimme tyynesti ja suoraan jotta pääsisimme edes jonkinmoiseen selvyyteen ennenkuin eroamme. Muuta en pyydä.

-- Tahdot siis asettua tuomarikseni.

-- En tuomariksi. Tahtoisin vain päästä selvyyteen. Muuten käy ero vieläkin raskaammaksi.

-- Ero raskaaksi? -- Ääni värähti katkeruutta. -- Niinhän se suita käy kuin hansikkaiden vaihto.

Pistos ei osunut määräänsä. Näytti siltä kuin toinen ei olisi sitä huomannutkaan. -- Nemesis seuraa sinua, minua, meitä kaikkia, jatkoi hän tyynesti. -- Monta sinä olet jättänyt. Nyt jätän minä sinut.

-- Sinä tiedät -- -- Yrjö tulistui. -- Rakkaus sinuun oli niin suuri, ett'en sellaista koskaan ennen ollut tuntenut. Siksi täytyi minun jättää hänet, joka oli minulle uskollinen kuin koira.

-- Ja rakkaus häneen oli suurempi kuin tunne edellistä kohtaan. Siitä syystä oli edellinen jätettävä. Minua järjestyksessä seuraava saa osakseen suuremman rakkauden kuin minä, ja sitä seuraava vieläkin suuremman.

-- Sitten kuin viimeksi tapasimme, olet vallan ihmeteltävästi kehittänyt ivailutaitoasi. Ennen en aavistanut noiden taipumustesi suuruutta.

-- Sano ivailuksi, jos tahdot. Minä sanoisin tulleeni selvä- ja tarkkanäköiseksi. Kun opin tuntemaan sinut, olin vielä niin lapsellinen. En tuntenut elämää. Siksi olin myöskin niin herkkäuskoinen. Nyt minä sitä vastoin välistä aivan pelästyn omaa tarkkanäköisyyttäni. Tuntuu usein kuin näkisin ihan ihmisten puhki, pääsisin selville heidän salatuimmista ajatuksistaan ja tunteistaan. -- Toiste taas huomaan, miten vaillinaista ja vähäistä tietoni vieläkin on.

-- Siitä huomaat itse, miten naisellisen epäjohdonmukainen olet. Kaikki puheesi suhteemme purkamisesta ovat varmaan perustukseltaan yhtä löyhiä.

-- Ei, _siinä_ kohdassa ainakaan minulta ei puutu perustusta eikä johdonmukaisuutta. Siitä olen varma. Kun tutustuin sinuun, annoin sinulle koko sen rakkauden, jota niin kauan ja uskollisesti olin säästänyt, annoin sen eheänä, koskemattomana ja kokonaan. Rikoin tähtesi suhteeni melkein kaikkiin tuttaviini. Tein sen tuntien, että ihmisten tuomiot ja heidän ajatuksensa eivät vaa'assa paljonkaan painaneet, kunhan itse olin vakuutettu suhteemme laadusta, siitä, että se todella vastasi korkeinta, mitä mies ja nainen voivat olla toisilleen. -- Uskoin, että niin oli, sillä luotin niin täydellisesti sinuun. Vasta kun luottamukseni sinuun rupesi horjumaan, horjui myöskin uskoni suhteeseemme. Silloin aukenivat silmäni, ja katseeni terästyi. -- Älä luule, että tahdon sinua tuomita. Kaikille ei uskollisuuden lahjaa ole suotu. Kaikki eivät edes sen arvoa ymmärrä -- jotta voisivat sitä tavoitella. -- Vastatkoon kukin omasta puolestaan. Mutta _totuus_ on elinehto joka ainoalle inhimilliselle suhteelle. Missä ei ole totuutta ja suoruutta, siinä pettää perustus. Siksi juuri särkyi meidän suhteemme.

-- Tahdotko väittää, että minä olen sinut pettänyt?

-- Voitko väittää, ettet toista suhdetta jo olisi rohkeamminkin rakennellut, jos vain olisit voinut olla levollinen minuun nähden? Et vielä tahtonut täyttä eroa minusta, siksi olit varovainen. Kukaan ei ollut jättänyt sinua. Sinä olit tottumaton kokemaan sellaista, etkä siihen tahtonutkaan tottua. Se sinua pidätti. Tunsit, että vaatisin suoruutta ja eheyttä, että valtasi perustus pettäisi samassa, kun totuus tulisi ilmi. Siksi koetit sekä itsellesi että minulle uskotella, että kaikki oli entisellään.

-- Miksi sanot uskotella?

-- Siksi, että nykyisyys selveni minulle entisyyden valossa. Kun näin, että väärillä tiedoilla olit minua pettänyt entisyyteen nähden, en enää voinut sinuun muutenkaan luottaa. _Siitä_ kuoli rakkauteni.

-- Se, jonka ei koskaan pitänyt kuolla!

-- Luulin niin. Mutta olen oppinut ymmärtämään, ett'ei rakkaus -- ei ainakaan minun rakkauteni voi kasvaa muuta kuin totuuden maaperässä.

Yrjö nousi kiivaasti. -- Jo riittää. Minä olen ainakin saanut syytöksiä tarpeeksi.