Part 2

MIINA (Käy katsomassa peiliin.) Mitähän tuo nyt on noin pyntännyt itsensä verkavaatteisiin? Jotain vehkeitä sillä mahtaa olla. Ja nuo ikuisessa ravassa olevat saapaskohjaleensakin oli mustannut noella. (Peilailee.) Mutta voi taivas kun minä olen nyt komea, kun tämä röijykin sopii niin hyvin, enkä minä siltä isottele (Käsiä yhteen lyöden.) Jos yksi tietäis, mitä minä nyt ajattelen!... Se on niin pulska poika, se Mäki-Matin Hemppa, ettei koko maailmassa ole yhtään muuta sinnepäinkään!... Ja minä tykkään siitä. -- Voi jos joku olisi kuullut... Ainakin viisi kertaa se Hemppa katsoi minua kirkon käytävän ylitse --

KYLÄ-MAIJA (Kurkistaa peloissaan peräovesta.) Onko Miina yksin?

MIINA. Ka Maija! Yksin minä olen, tulkaa vaan.

KYLÄ-MAIJA. Päivää kultani. (Ottaa kiini Miinan molempiin käsiin.) Kuule, mulla on kiirettä... Kun ei vaan isäsi tulisi tänne. (Nyyhkien.) Kun se äsken aikoi ruveta täällä minua hätyyttämään, kunniallista leskeä.

MIINA (Ihmeissään.) Hätyyttämään?

KYLÄ-MAIJA. Niin, mutta herra pelasti oman piikansa, enkeli seisoi sivullani välkkyvän miekan kanssa.

MIINA. Narraatte nyt, ihan varmaan.

KYLÄ-MAIJA. Koska minä olen, lapsi, sulle narrannut? Mutta kuule nyt: Kun minä sitten hetken seisoin tuolla tallin nurkan takana, näin Liisan tulevan tänne kamariin. Minä kohta ajattelin, että ei suinkaan mulla nyt ole niin kiirettä. Ja mitäs ollakaan, hyvä lapsi, minä hiplasin itseni tuonne ikkunan taakse... Mutta voi hyvä lapsi, kun mun polttaa kovin rintojani, anna, kultani, yksi pikkuinen ryyppy, pikkuruinen vaan.

MIINA (Ottaa pullon ja lasin kaapista, kaataa ja tarjoo.)

KYLÄ-MAIJA (Ryyppää.) Hoh siunatkoon, kun se jumalan vilja on vanhalle kovin hyvää. (Osoittaa vatsaansa.) Tuolla se nyt menee kierrellen joka mutkan ja kipristelee niin makeasti ja mukavasti kun ennen nuoruuden aikana oman kullan laulu. Mutta anna, kullannuppuni, yksi korppu, mä haukkaan tuonne sydänalustaani.

MIINA (Antaa korpun.) No mitä te kuulitte tai näitte?

KYLÄ-MAIJA (Syö.) Kuule, Liisa oli toista tuntia isäs kanssa täällä kamarissa.

MIINA. Mitä ne täällä tekivät?

KYLÄ-MAIJA. Kysy tunnoltasi. Kyllä minä tiedän paljonkin, mutta minä en sano, mun tapani ei ole juoruta, vaikka ihmiset niin sanovat... Kuule, onko sulla yhtään makkaroita tuvassa? Anna kultani yksi.

MIINA. Kyllä minä annan, mutta sanokaa, mitä ne täällä tekivät.

KYLÄ-MAIJA. Ei ilkiä! Minä olen kunniallinen leski, enkä puhukaan sellaista. Mutta kysy isältäsi ja Liisalta.

MIINA. Ettehän te vaan narraa? Minä en usko Liisasta mitään pahaa, enkä isästänikään.

KYLÄ-MAIJA. Jälestäpäinhän näet. Mutta muista mun sanoneeni: Liisasta saat sinä äitipuolen.

MIINA. Äitipuolen?

KYLÄ-MAIJA. Niin juuri, pidä silmäsi auki.

MIINA. Taivas, onkohan tuo nyt totta?

KYLÄ-MAIJA. Pidä silmäsi auki, sanon minä. Mutt nyt minun täytyy mennä, kultuni, ennen kuin isäsi tulee. Annas nyt, piikuni, se makkara.

MIINA (Ottaa piirongin alakaapista makkaran ja antaa.)

KYLÄ-MAIJA. Kiitos, jäskosthon. Voi kun on korea makkara, niin kuin pakarin rinkeli! (Panee makkaran nyyttiinsä.) Hyvästi lapseni. Vielä Maija on se akka, että se toimittaa sulle hyvän miehen, minä lupasin sen jo äitivainajallesi kun sinä olit pieni pipara, juokseva mukula. Ja minä en syö sanaani. Mutta kun ei tahdo olla oikein kyllä rikkaita, pulskia ja hyviä...

MIINA. Älkää niitä joutavia!

KYLÄ-MAIJA. Joutavia! Älä huoli, kyllä minä tiedän. Sulle ei ole kyllä hyviä tässä pitäjäässä.

MIINA. Ei kukaan välitäkään minusta.

KYLÄ-MAIJA. Ei muuta kuin koko maailma, ihan koko maailma! Kaikki pojat lentävät sun perässäsi niin kun kärpäset. Mutta muista mun sanani: älä ota köyhiä, kun rikkaitakin kyllä saat. Hyh ... kun pelästyin! Isäs tulee. Hyvästi lapsi! (Menee vikkelästi pois.)

MIINA (Vetää oven kiini.) Tuon lörpötyksiä ei saisi koskaan uskoa, mutta jotain vehkeitä niillä sentään saattaa olla. (Miettii, purskahtaa nauramaan.) Mutta kyllä se nyt olisi todellakin hullua, jos ne yhteen menoa ajattelisivat, Liisa ja isä, Liisakin melkein narrattava... Ja sellainen äitipuoli ja emäntäkö tässä sitten määräisi? (Nyrkkiä puiden:) Ei ikänä! Älä nuolase Liisa, ennen kuin tipahtaa. (Kävelee ikään kuin sattumalta peilin luo, johon jää katsomaan.) Se Kylä-Maija sanoi että kaikki lentävät mun perässäni. Olenkohan minä nätti? Tykkääköhän Hemppa minusta? Jos se vaan tykkäisi, niin (tanssien) tral ... lall ... laa... Mutta minäpä kysyn sitä juttua Liisalta ja varjele sitä, jos se tähän äitipuoleksi kurkottelee. (Poistuu sivuovesta.)

MIINA ja LIISA (Tulevat sisään.)

MIINA. Kuule Liisa, mitä vehkeitä sulla on isän kanssa?

LIISA. Vehkeitä, mitä vehkeitä?

MIINA. Mitä! Älä kieräile. Kumma että kehtaatkin. Ei pidä nuolaista, ennen kuin tipahtaa. (Nyrkkiä puiden.) Siihen on, kuule, vielä pitkä aika, ennen kuin tuollainen tähän emännäksi pääsee.

LIISA. Älä nyt haukkumaan ala. (Alkaa itkeä.) Isäsi sitä tahtoo.

MIINA. Mitä sellaisen tahtomisesta.

LIISA. Kuka sulle on sanonut?

MIINA. Sanoi kuka sanoi. Mitä te täällä äsken puhuitte?

LIISA. Niin mekö?

MIINA. Te, sinä ja isä.

LIISA. Älä nyt ole niin tomerana, ei täällä mitään pahaa puhuttu enkä ... minä olisi tahtonut, mutta isäsi se tahtoi.

MIINA. Sinuako emännäksi?

LIISA. Niin.

MIINA. Sinä tietysti lupasit tulla.

LIISA. Noo, et taitaisi sinäkään kieltää, kun niin rikkaat kosisivat.

MIINA. Olet sinäkin hölmö. Mitä se isä sanoi?

LIISA. Se sanoi että.. Vaan mitähän tuosta ... niin se vaan sanoi, että minä olisin tähän sopiva emännäksi, kun lehmätkin jo hyvin tuntevat mun ja... (Nyyhkien:) Ja kyllä mä sen tiedän sanoa vissiin, etten minä sulle ainakaan olisi ilkeä, niinhän olet ollut tähänkin asti kuin oma lapseni.

MIINA. Älä nyt Liisa tee itseäsi hullummaksi kuin olet.

LIISA (Itkien:) Niin mutta kun köyhää katsotaan ylön joka paikassa, ja vaikka kuinka koettaisi olla mielillä, niin ei koskaan ole hyvä... Jos minä olisin isällesi kieltänyt, olisi pian minut pois ajanut ... ja nyt sinä tulet niskaan. (Itkee.) Eikä näin puolivuodessa kukaan piikaakaan tarvitse.

MIINA. Älä nyt niin huuda.

LIISA. Tottahan nyt edes itkeä saa, vatsansa täyteen.

MIINA. Mutta et sinä ainakaan tähän emännäksi pääse.

LIISA. Kyllähän tässä sitten on maantie edessä. (Itkien.) Voi sitä köyhän lasta!

MIINA (Nauraa.) Ei sinun tarvitse lähteä mihinkään, kyllä sinä piikana tässä saat olla, kun vaan lupaat ettet enää ala äitipuoleksi pyrkiä.

LIISA. Minä en ole ikänä riitaa haastanut, enkä tahdo tähän tuppautua, vaikka, kun se isäsi puhui päivällä siitä asiasta, niin minä ajattelin että, jos et sinä olisi vastaan, niin kyllähän tämä mulle hyvä paikka olisi. Enkä minä sitä millään pahalla tarkoittanut.

MIINA. Sovitaan pois nyt ja sano isälle, ettet sinä huolikaan hänestä. Sanotko?

LIISA. Noo, jos sinä niin tahdot.

MIINA. Ettehän te voisi kuitenkaan rakastaakaan toisianne, vanhoja ihmisiä kumpanenkin?

LIISA. Kyllähän me nyt sentään kohtuudella voisimme rakastaa.

MIINA (Nauraen.) Kohtuudella?

LIISA. Niin, mutta olkoon nyt, kun sinä niin tahdot. Minä haen lutista ne sinulle.

MIINA. Mitkä?

LIISA. Ne kihlarahat.

MIINA. Joko hän kihlarahoja antoi?

LIISA. Antoi hän.

MIINA. Paljonko?

LIISA. Kolmekymmentä markkaa.

MIINA. Vai jo kihlarahoja... Ne saat pitää Liisa, eli anna isälle jos tahdot.

LIISA. Mitäs minä kenenkään rahoja...

MIINA. Pidä vaan. Älä anna isälle, kyllä sillä rahaa on. Mutta lupaa nyt, ettet anna hänen enää yli puhua itseäsi.

LIISA. Kyllähän minä nyt koetan.

MIINA. Pihaan ajettiin hevosella. Ota nyt Liisa ja siisti vähän tätä kamaria, jos tulee vieraita, minä menen ja pidän heitä ulkona niin kauan. (Menee.)

LIISA (Siistien huonetta vähän aikaa äänettömänä.) Siihen levisi sekin morsianna olo kuin voi lämpimän leivän päältä! Mutta kuka mun käski ruveta kurottelemaan komeain joukkoon... Siivoa sitte vaan huoneita ja tee puhdasta kun rikkaat rypevät ja sulhasia odottavat... Melkeinpä minulta tulee itku... Mutta jos ne antavat minun pitää edes sen kolmekymmentä markkaa, niin taitaapa sitä Jumala Liisasta huolen pitää tästä lähin niin kun tähänkin asti. (Poistun sivuovesta.)

JUHO, MIINA ja RIIKA (tulevat, Juho nauraen).

MIINA. Älä naura.

JUHO. Eihän sitä nyt itkemään ainakaan sovi ruveta silloin kun on toivossa saada äitipuolen ja häät.

MIINA. Käy istumaan Riika. Ei minua paljon naurata, siliä ei se ole vieläkään niin varmaa vaikka asiasta tulisi tosi.

JUHO. Noo, annahan tulla, kyllähän sinä äitipuolen tarvitset, sellainen harakka.

MIINA. Itse olet harakka.

JUHO. Vaan minäpä otan mielellänikin äitipuolen.

MIINA. Mutta minä en ole päivääkään tässä talossa jos...

RIIKA. Olet varmaan! Pian sinä vihasi unohdat.

JUHO. Ja vedät äitipuolen kaulaa ja pyydät anteeksi.

MIINA. Ei tämän taivahan alla.

RIIKA. Mutta sitä minäkin ihmettelen että vaari tuohon Liisaan hyvänsä katsoi, olisihan niitä nyt muitakin ollut.

JUHO. Mitä hulluja! Ne ovat narranneet Miinaa, isä ja Liisa.

MIINA. Älä usko, siitä on leikki kaukana.

JUHO. Taidat sinä olla paha isälle ja palvella häntä huonosti, kun sellaisiin puuhiin ryhtyy.

MIINA. Mikä paha minä olen ollut?

JUHO. Tapaa isä valittaa, että sinä olet niin tottelematon ja härkäpäinen.

MIINA. Narraat.

JUHO. Joskopahan olisi narria, mutta pelkään vaan että sinussa on ollut suurin syy siihen, että isä akanottoa ajettelee.

MIINA (Itkussa suin.) Mennään tuonne ylikamariin, niin saadaan oikein rauhassa puhua.

RIIKA. Mennään, täällä onkin niin kauhean kuuma. (Lähtevät sivuovesta.)

PERÄKORPI, TANAKKALA ja NIERULAINEN (tulevat sisään peräovesta.)

PERÄKORPI. Tulkaa, tulkaa vaan sisään miehet, tässä taitaa tulla pienet juhlat.

NIERULAINEN. Mitä hiivattia täällä nyt sitten juhlitaan? Ethän sinä vaan ole akan touhuihin ruvennut?

PERÄKORPI. Saat sanoa minulle nyt sen vanhan sananlaskun, että "suden koira vanhanakin."

NIERULAINEN. Se on oikein! Akaton mies ei kelpaa mihinkään, sen täytyy lukea mukulain joukkoon. Mutta sano jo kenestä sinä teet emännän?

PERÄKORPI. No tuota --

TANAKKALA. Vai olet sinäkin ruvennut hulluttelemaan, vanha, vakava mies. Enpä minä olisi uskonut.

PERÄKORPI. No tuota.

NIERULAINEN. Mitä hulluja se haastelee tämä Tanakkala! Ottaisi itsekin uuden emännän kun vaan saisi. Mutta siitä ei huoli muut jos Kylä-Maija, ha haa. Jos minulta vaan emäntä kuolis, niin kohta ottaisin uuden.

TANAKKALA. Jos saisit.

NIERULAINEN. Saisin minä paremmin kun sinä. Sinä olet sellainen tuppisuu, ettei sinulta tulisi kosituksikaan. Toista se on minun.

PERÄKORPI (Tarjoo sikareja.) Pankaa savulle, tässä on sikareja.

NIERULAINEN. Ja oikein provastin sikaria. (Ottavat ja virittävät sikarit.)

PERÄKORPI. Kuka sitä kihlajaisiinsa huonoja sikareita ... ei niitä aina vietetä.

NIERULAINEN. Tosi.

PERÄKORPI. Istumaan käykää.

TANAKKALA. Mä vieläkin sanon, että, voi lempo kun olet hullu, vanha, ikäloppu mies.

PERÄKORPI. Älä sano, ota sinäkin akka.

TANAKKALA. Hui, hai, niin hulluksi en minä tule!

NIERULAINEN. Saapa nähdä vaan kun Peräkorpi nyt ensin näyttää hyvää esimerkkiä. Mutta sano jo kuka morsian on?

PERÄKORPI. Eihän se mitään erinomaisia voi olla näin vanhalle... Tämä se on vaan, tämä oma piika, Liisa.

TANAKKALA. Pane nyt järveen! Eihän se ole oikein täysijärkinenkään?

NIERULAINEN. Soo, vai Liisa. Noo, mitähän ne valikoimalla paranevat. Valikoitsijan käteen jäävät usein luut ja niin sen käy tämän Tanakkalankin.

PERÄKORPI. Kyllä se minulle kelpaa.

NIERULAINEN. Hojaa! Ei muoto murkinaksi kelpaa.

PERÄKORPI. Enkä ole tässä enää minäkään parhaillani.

NIERULAINEN. Perhanasti sinä oletkin vanhentunut näinä viime vuosina.

PERÄKORPI. Minäkö?

NIERULAINEN. Niin. Sinun olisi pitänyt jo ennen ottaa emäntä.

PERÄKORPI. Sitäpä olen tässä katunut. Mutta enhän minä vieläkään niin kovin vanhalle näytä, näin pyhäpukeissa?

NIERULAINEN (Nauraen.) Minä taisin väärin tehdä kun sulhasmiestä vanhaksi sanoin. Mutta totta puhuen, kun minä oikein katson, niin sinä näytätkin nuoremmalta nyt, noin putsattuna.

TANAKKALA. Anna nyt tuon narrata itseäsi. Ruma sinä olet, sun naamasikin on kun vanha kropsu.

PERÄKORPI. Niinkö sinä luulet?

TANAKKALA. Niin ja se on totta puhetta. Sinä, haudan partaalla kääkyttelevä äijä, mitä lempoa sinä teet akalla? Siitä saat jokapäiväisen ristin taloosi.

PERÄKORPI. En minä sitä usko. Liisa on vakava ja nöyräluontoinen ihminen ja talon tavoille jo tottunut.

TANAKKALA. Usko jos tahdot, perästäpäin sen paremmin tietää.

NIERULAINEN. Kas kas, se kadehtii, tämä Tanakkala!

TANAKKALA. Minäkö?

NIERULAINEN. Ha haa, kun meni punaseksi.

PERÄKORPI. Katsokoon itsellensä Tanakkalakin akan aikanaan (Ottaa kaapista pullon ja laseja, kaataa ryypyt.) Tulkaa, naapurit, ottamaan ryypyt suihin.

NIERULAINEN. Kyllä minun pitää ruveta katselemaan emäntää tälle Tanakkalallekin.

PERÄKORPI, NIERULAINEN, TANAKKALA (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Taitaa olla turha vaiva.

PERÄKORPI. Ei olekaan, me alamme yhteen puuhaan Nierulaisen kanssa.

TANAKKALA. Kaksi hyvää.

NIERULAINEN. Niin onkin. Mulla on suuta ja Peräkorvella verestä kokemusta.

PERÄKORPI. Meiltä se tapahtuu. Otetaan vielä ryypyt. (Kaataa.)

TANAKKALA. Menee päähän.

PERÄKORPI. Ei se niin vähästä.

NIERULAINEN. Kyllähän mies pari ryyppyä kestää. (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Vanhanaikaista on jo tämä ryyppääminenkin. Olisi vanhoille miehille viisaampaa ruveta raittiiksi, kuin hullutella akanoton puuhissa.

NIERULAINEN. Siihen en minä pane puumerkkiäni.

TANAKKALA. Sen minä kyllä uskon, sellaisesta isosta juoposta.

NIERULAINEN (Suuttuen.) Isosta juoposta? Olenko minä jolloinkin sinun tielläsi maannut?

TANAKKALA. Taisit suuttua?

NIERULAINEN. En minä ole suurempi juoppo kuin muutkaan.

PERÄKORPI. Ettehän nyt riitaa haasta, aika miehet? Sopikaa pois.

NIERULAINEN. Kelpaa viina Tanakkalallekin.

TANAKKALA. Noo, kelpaahan se. Mutta monasti olen jo ajatellut heittää pois koko ryyppäämisen.

NIERULAINEN. Olisit heittänyt.

TANAKKALA. Niinpä ei sitä ole tullut tehdyksi. Mutta olkoon sillään nyt se juttu. Mitä sanovat sinun lapsesi, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Tästäkö akan ottamistouhustani?

TANAKKALA. Siitä.

PERÄKORPI. Noo tuota ... se nyt on sillä tavalla, tuota... En minä ole heidän kanssansa vielä oikein puhunutkaan.

TANAKKALA. Ja kihlata jo aijot.

PERÄKORPI. Niin noh, heidän ei tule mitään. Talo on omani, Miinalle maksan rahat vaikka paikalla, Juho on saanut osansa.

NIERULAINEN. Niin, mitä siihen mukulain tulee. Itsellensä tämä vaimon ottaa.

TANAKKALA (Päätä ravistaen.) Vaikka kohtakin, mutta kotirauha siinä särkyy.

PERÄKORPI. Minä olen jo niin kauan saanut olla kaikkea huolen pitoa vailla että... Ei kukaan enää välitä minusta, ei kukaan tottele, niin pidetään minua kuin ruotiäijää... Minä olen niin tuskastunut että ... kun vanhalla ijällään pitää olla ja elää kun kerjäläinen, vaikka talo on kun linna... Minä olen niin suuttunut päiviini että ... akan minä otan, menköön syteen taikka saveen, sen huonommaksi ei minun elämäni taida tulla.

TANAKKALA. Oletko kauan jo tätä ajatellut?

PERÄKORPI. Noo, en minä kauan.

NIERULAINEN. Eikä se pitkistä miettimisistä paranekaan. Mutta asiasta toiseen. Kuinka sinun varsasi on kasvanut, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Kohta on emänsä kokoinen. Lähdetään katsomaan.

NIERULAINEN. Mennään.

PERÄKORPI. Pankaa uudet sikarit palamaan.

NIERULAINEN. Savuaa vielä.

TANAKKALA. Tämä ei tahdo oikein palaa.

NIERULAINEN. Et sinä osaa sytyttää. Pure enempi pois päästä, niin savu kulkee paremmin. (Menevät peräovesta.)

MIINA, JUHO ja RIIKA. (Tulevat sivuovesta.)

MIINA. Täällä on pullo pöydällä. Varmaankin ne alkavat ryypätä.

JUHO. Kun ei vaan vaarilla olisi aikomus jo tänä iltana juoda kihlajaisia?

MIINA. Jos hän kertoo aikeistaan noille miehille, niin Nierulainen sen juoksettaa heti ympäri maailman!

JUHO. Totta puhuen minä vähän pelkään, että tässä on kierroksessa jotain. Saapa nähdä luopuuko Liisa niinkään vähällä toiveistaan.

MIINA. Ettäkö hän narraisi minulle?

RIIKA. En minä usko että Liisa osaisi yhtään kierrellä.

JUHO. Minä menen puhuttelemaan isää kahteen käteen, ennen kuin se ehtii enempää ryypätä. Peijakkaan äijä, kun tässä alkaa hullutella. (Menee.)

RIIKA (Siirtää tuolinsa Miinaa vastapäätä, ottaa lämpimästi käsistä kiini.) Voi Miina kun minun on paha olla!

MIINA. Mitä varten?

RIIKA. Eikö sinun ole?

MIINA. Noo, mutta eihän se sinuun koske niinkään paljoa.

RIIKA. Niin, mutta mitä varten pitää lasten ja isän välisuhde olla sellainen? Miksi et sinä Miina rakasta isääsi?

MIINA. Hyvä ihminen... (Itkuun pillahtaen:) Kun hän on niin ilkeä ja aina härnää ja...

RIIKA. Isäsi on vanha, mutta ilkeä ei hän ole... Minulla on ollut isä ja isäpuoli, (liikutettuna) ja minä tiedän minkälaista on ilkeys.

MIINA. Kyllähän minäkin...

RIIKA. Mutta sinussa on vikaa itsessä.

MIINA. Niin onkin!

RIIKA. Ja sinun pitää pyytää isältäsi anteeksi, niin hän leppyy kohta.

MIINA. Nytkö?

RIIKA. Nyt ja usein jälestäpäinkin. Rehellinen, lapsellinen nöyrtyminen vanhempain ihmisten edessä, voi, sinä et usko, miten hyvää se tekee nuorelle sydämmelle!

MIINA. Kyllä minä uskon, mutta kun ei isä koskaan neuvo minua, eikä kukaan ole neuvonut, isäkin pistelee ja haukkuu vaan.

RIIKA. Sen uskon, mutta ole sittenkin nöyrä ja tottele häntä.

MIINA. Ne tulevat nyt, mennään tupaan, Riika. (Nousevat, panevat kädet toistensa vyötäsille.)

RIIKA. Minun äitini sanantapa on aina, että lapsen nöyryys on alkutie elämän onneen. (Innostuneena.) Ja ... ja kuule, etkö sinäkin pidä minun äidistäni?

MIINA (Liikutettuna.) Mutta sellaista äitiä kuin sinulla, ei olekaan kuin yhdellä tuhannesta. (Menevät sivuovesta.)

TANAKKALA ja NIERULAINEN (Tulevat peräovesta.)

NIERULAINEN. Taisi poika ottaa isänsä kovalle.

TANAKKALA. Meidän taitaisi olla viisainta lähteä tiehemme.

NIERULAINEN. Mitä varten, kun on kerran käsketty, niin juodaan nyt nämä kemut. Ei näitä enää toiste tule.

TANAKKALA. Täällä on ilkeä olla... Saisi sovitella asiansa omain mukulainsa kanssa.

NIERULAINEN. Älä joutavia ujostele. Ja ollaanhan tässä nyt niin tuttuja, että saadaan vähän naapurille nauraakin, jos naurun asiaa tulee.

JUHO (Tulee peräovesta.) Siellä on hyvä ilma.

NIERULAINEN. Kovin hyvä ilma. Oletpa sinäkin tännepäin kulkeutunut.

JUHO. Lähdimme Riikan kanssa ajelemaan.

NIERULAINEN. Se on oikein, ajelkaa niin kauan kun eivät lapset peräänne paru.

RIIKA ja MIINA (Tulevat sivuovesta.)

NIERULAINEN. Tuollapa tulee se nuori emäntä. (Menee Riikaa kättelemään.) Päivää. Minä täällä Juholle sanon, että ajelkaa niin kauan kun eivät mukulat perään paru.

RIIKA (Niijaa Tanakkalalle.) Hyvää päivää.

TANAKKALA. Päivää.

PERÄKORPI (Tulee sivuovesta, astuu pahantuulen näköisenä näyttämön etualalle. Raapii korvallistaan. Syrjään.) Saamari! (Keskustelu ei enää ota sujuakseen. Kaikki, paitsi Peräkorpi, istuutuvat, joku ryähtelee. Äänettömyyttä.) Saamari tuota...

NIERULAINEN. Mitä sinä nyt, Peräkorpi, niin seisoskelet ja kyräilet?

PERÄKORPI. No tuota ... en minä mitään... Pankaa siitä uudet sikarit palamaan.

TANAKKALA (Nousee ja astuu peräovelle.) Tule tänne, Peräkorpi. (Ulos.)

PERÄKORPI (Seuraa.)

NIERULAINEN. Sillä ukolla näyttää olevan niin kun kivun asiat.

JUHO. Siltä se näyttää.

NIERULAINEN. Mikä äijän päähän lie mennyt? Ei tässä ole vielä ryypättykään paljoa.

JUHO. Te vanhat miehet, te ryyppäättekin vielä.

NIERULAINEN. Joo, kuollen koira tapansa heittää, mutta ei paha koira kuoltuansakaan.

PERÄKORPI ja TANAKKALA (Tulevat. Peräkorpi istun pöydän luo, käsi poskella. Äänettömyyttä.)

NIERULAINEN. Noo, Peräkorpi, mitä sinä nyt murehdit? (Nauraen:) Ota vaan itsellesi emäntä ilman epäilemättä. Eivät taida vielä nämä nuoret tietääkään, että isänne meinaa --

PERÄKORPI. Ole vaiti!

NIERULAINEN. Vaiti? No puhu itse, kun tässä istutaan suut tukossa aivan kuin hautajaisissa.

PERÄKORPI. Ei siitä taida tullakaan mitään.

NIERULAINEN. Soo, joko se nyt sillä lailla on?

PERÄKORPI. Sillä tavalla se taitaa olla.

TANAKKALA. Se on useinkin lasten vika kun vanhat äijät tuolla ijällä alkavat akanottoa puuhata.

PERÄKORPI (Innokkaasti.) Niin onkin! Sen sinä sanoit oikein.

NIERULAINEN. Ky-yllä ne muutenki.

MIINA. Itsestänsä rupeevat hulluttelemaan.

TANAKKALA (Miinaan kääntyen.) Taitanut on tähänkin olla vaan sinun vikasi.

MIINA. Minunko?

TANAKKALA. Sinun. Olet varmaankin pitänyt isästäsi hyvin huonoa huolta ja aivan vaan itseäsi hoitanut.

MIINA. Kyllä hänestä huolta pidetty on, mutta eihän sitä, vanhaa miestä tarvitse hoitaa kuin pikku lasta.

PERÄKORPI. Pikku lasta! olenko minä pyytänyt?

TANAKKALA. Minä en tiedä, vaan tapa yleisesti on sellainen, etteivät tyttäret välitä mitään isäinsä vaatteistakaan ennen kuin viimeinen paita repaleina päältä putoaa.

MIINA. Paita?

TANAKKALA (Naureskellen.) Niin, paita.

MIINA. Onko isä sellaisia puhunut?

PERÄKORPI. Ei...

TANAKKALA. Ei ole puhunut, vaikka syytä kyllä taitaisi olla.

PERÄKORPI (Nousee. Puhuu pahoitetulla äänellä.) Se nyt oli sellaista että ... kun minä tässä olen tullut vuosi vuodelta Miinankin silmissä hylyksi, niin minä ajattelin, että, jos ottaisi itsellensä jonkullaisen emännän, sellaisen kun saa... Saateipa vanhoilla ole enää valikoiman varaa... Meinasin että se sitten edes vähän pitäisi minusta huolta kun vanhenen.

NIERULAINEN. Kyllä se oikea meininki oli. Ja kohtahan sen Miinankin tie vie nuorempain miesten paitojen paikkuriksi.

TANAKKALA. Ole vaiti!

NIERULAINEN. Vaiti?

PERÄKORPI. Ei suinkaan se Liisa komea ole, eikä korkeata sukua, eikä rikas, mutta mitäpä niistäkään on hyötyä, jos ei ole sopua ja rauhaa.

NIERULAINEN. Niin juuri.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) Kun Miina voisikin minua vähän paremmin kärsiä ja pitäisi vähänkään parempaa huolta tarpeistani, niin en suinkaan minä tällaisia olisi ruvennut ajattelemaankaan, vanhalla ijälläni.

TANAKKALA. Älä nyt tyttöä yksin syyttele, itsepä olet hänet kasvattanut.

PERÄKORPI. Niin olenkin, mutta...

TANAKKALA. Eikä kukaan järkevä ihminen saata sanoa tätä sinun naimapuuhaasi muuksi kuin hulluudeksi. Saatpa nähdä, että ennen pitkää kiität meitä siitä, että estämme sinua sitä tekemästä. Liisa on kyllä hyvä piika ja osaa hoitaa karjaa ja hänen köyhyytensä ei ole mikään vika. Mutta kun itsekin ehdit asiata oikein ajatella, niin tulet kyllä ymmärtämään, ettei hän sinulle vaimoksi sovi eikä kelpaa täyttämään sinun emäntävainajasi paikkaa.

PERÄKORPI (Mietteissään päätä vääntäen.) Taidat olla oikeassa.

TANAKKALA. Kun te vaan Miinan kanssa teette keskinäisen kotirauhan, sovitte kahden puolen ja lakkaatte hammastamasta ja rupeette rakastamaan toisianne niin kuin kristittyjen tulee ja sopii, niin teidän on parhain olla niin kuin nyt olette.

MIINA (Itkien.) Antakaa anteeksi isä.

PERÄKORPI. Mitä se oli? Miinako anteeksi pyytää?

RIIKA (Miinalle syrjässä, työntäen häntä isänsä luo.) Mene ja ota isäsi kaulaan.

MIINA (Menee itkien isänsä luo ja panee käsivartensa hänen kaulaansa.) Jos isä antaa anteeksi, niin minä koetan tulla paremmaksi.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon.

JUHO. Kyllä isällä on myöskin syytä pyytää anteeksi Miinalta.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) On poikani, se on totta! Kirouksella minä olen teitä molempia monta sataa kertaa opettanut ja monta kertaa on minun omatuntoni jo ennen siitä soimannut. Antakaa anteeksi, lapset. Minä olen paatunut ihminen.

MIINA. En minä mitään tahdo muistella.

JUHO. Minä en syytä isää, Miinan puolesta vaan sanoin.

RIIKA. Mutta me nuoret, tehdään nyt oikein pyhä lupaus, että me yhdessä panemme kaikki voimamme liikkeelle, sulostuttaaksemme isän vanhuuden päiviä.

MIINA ja JUHO. Tehdään!

PERÄKORPI (Pyyhkien takin helmalla silmiään.) Minua hävettää teidän edessänne. Kun Jumala oliskin sallinut äitinne elää, en minäkään olisi joutunut tällaisiin hullutuksiin.

JUHO. Ja nyt itkut pois. Miina laittakoon tässä hyvät kahvikestit.

PERÄKORPI. Niin todella. Mene Miina.

RIIKA. Tuo Liisa tänne kahville muitten joukkoon. Ei hän ole mitään häpeäntöitä tehnyt.

MIINA. Todellakin! Minä tuon.

PERÄKORPI. Ei yhtään häpeäntöitä, sen uskallan vannoa. Liisa on siivo ihminen ja talomme vanha, uskollinen palvelija. Ja jos ei teillä ole mitään sitä vastaan, niin panen hänelle tämän päivän muistoksi sata markkaa säästöpankkiin.

MIINA. Pankaa vaan!

JUHO. Kyllä minun puolestani.