Chapter 6

Opettaja näki mielipahalla veljenmaljan kautta antaneensa langolleen semmoisen aseman itsensä suhteen, joka tuotti paljonkin haittaa ja harmia; hän kuitenkin pian taas tyyntyi ja selitti talonpojille lyhykäisesti pakanallisten Suomalaisten jumaluusoppia. Hänestä itsestäänkin oli eriskummaista, että hän näin veti Ukon, hattarojen hallitsijan, Ahon, aaltojen isännän, Tapion, metsän kultaisen kuninkaan, ynnä muun jalon jumalisten pimeään, ahtaasen pirttiin, joka päälliseksi oli täynnä tupakan savua. Kaikki oli Suomettaren syy. Kerrottuansa muutaman kauniin runon Kalevalasta, puhui hän sitten Kristinopin perustamisesta Suomeen ja tuli maininneeksi pyhän Henrikin kohtaloa ja loppua.

"Sittenhän hänelle kävi ihan niinkuin Vapahtajallekin," sanoi muutama joukosta.

"Niinpä kyllä," vastasi opettaja. "Joka tahtoo ihmisille selittää uutta autuaallista totuutta, hänen täytyy sen edestä ottaa risti päällensä." Opettaja huokasi samassa, tämä näet ei ollut sanottu ilman syrjätarkoituksetta, sillä hän hyvin tunsi, kuinka vaikeaksi hänelle kävisi päätöksensä täyttäminen.

Pois mennessään sanoivat miehet toinen toisellensa: "Sepä vasta oli ilta, siinä oppii jotain samassa ja aika kuluu, niin ett'et tiedä mihin se on saanut."

Opettaja oli päättänyt lukea talonpojille jotain Suomen mytologiasta, mutta onneksi sattui hänelle toisena iltana aivan toinen kirja käsiin, nimittäin "Suomen kansan Sananlaskuja". Kun sitten tuli pitäjäntupaan, veti hän kirjan taskustansa ja sanoi: "Nyt tahtoisin teille lukea jotain." Siellä istujat eivät näkyneet tästä mielistyvän, sillä he kovasti inhosivat kaikkia kirjoja. Väistö oli ensimmäinen, joka sai sanat suuhunsa, ja sanoi:

"Kertokaa meille ennemmin, opettaja."

"Niin, niin, kertokaa, elkää lukeko," kuului yleisesti.

"Kuunnelkaahan vähäisen vaan," sanoi opettaja, "jos ei miellytä, niin voitte pelkäämättä sanoa, että minun pitää herjetä."

Opettaja nyt alkoi sananlaskuja lukea, vähän väliä pysähdellen.

"Ka, nuinha se Yrjö seppä sanoo -- ja sehän on Kammosen sananväli -- niin vanha Anna vainaja aina virkkoi -- Ja tuoss' oli sinunki makupalas Antti, Mikko, Kasperi," niin kuului nyt joka haaralta. Kortinlyöjät olivat hyljänneet korttinsa, ja yhtyneet kuulijoiden joukkoon, sillä usein kajahti kaikuva naurukin, kun joku voimakas mahtilause tuli esille.

Opettaja ei voinut kieltää itseltään sitä voitoniloa, että kysyi:

"Luenko vielä eteenpäin?"

"Lukekaa, vaikka huomeisaamuun asti," kuului joka haaralta, ja Yrjö seppä sanoi:

"Se on ollut aika viisas mies, joka tuon kirjan on tehnyt: hän on näet muistanut kaikki, varmaan se oli vanhan ajan tietäjiä."

"Niin, ne on sinun miehiäs, Yrjö," kuului yhdestä nurkasta.

"Olkaa nyt äänettä," kuului toisaalta. "Opettaja, lukekaa vielä."

Niin tapahtui. Usein tuli myös oikaisuja ja lisäyksiä, ja opettajasta oli ikävä, ett'ei saattanut panna niitä kirjaan. Sitä hän ei uskaltanut, sillä hän syystä pelkäsi sillä tavoin hävittävänsä miesten avomielisyyden. Se näkyi heille olevan ennen tuntematon nautinto, kun tässä löysivät koko viisautensa niinkuin yhteen kokoon koottuna. Usein nousi yksityisten välillä väittelyäkin toisen tai toisen sananlaskun oikeasta selittämisestä ja sen totuudesta, joihin väittelyihin opettaja, viisaasti kyllä, ei sekaantunut. Silloin muutamat ahdistivat väittelijöitä, että herkeäisivät riitelemästä, toiset taas opettajaa, että hän vaan lukisi eteenpäin. Siis olivat kaikki ilmitulessa, ja opettaja oli hyvillänsä ja tyytyväinen, kun oli saanut sen tulen syttymään.

Kun hän toisena iltana taas tuli, oli siellä enämpi talonpoikia koossa kuin tavallisesti; he eivät enää kirjaa peljänneet, vaan keräytyivät kaikki hänen ympärillensä ja kysyivät:

"Onko teillä taas mitä lystiä samanlaista kuin eilen?"

"On," sanoi opettaja vetäen kirjan esille; mutta tällä kertaa asia ei käynyt niin helposti, sillä nyt oli rikkaruohoa nisun seassa: Aleksanteri oli sen kylvänyt, sillä hän kammoksui kaikkea totista tointa. Muutamien nuorten miesten kanssa, jotka hän oli saanut puolelleen, istui hän toisen pöydän ääressä, ja he alkoivat ääneen laulaa: opettaja ei tietänyt, mitä piti tehdä. Silloin sanoi Matti:

"Kuuleppas, Aleksanteri, etkös sinä häpee, sinä olet nyt kunnankirjuri, ja julkeet tuolla tavalla käyttää itseäs."

"Minä olen tässä omilla rahoillani ja teen mitä tahdon," vastasi Aleksanteri, "eikä tässä yhteisessä paikassa tarvita mitään saarnaa."

Murinaa alkoi kuulua.

"Vaiti," huusi Matti, "ei tämän takeen saa riidellä, tästä vähällä päästään. Hoi, keskievari, pannaan sukkelaan uusi tupa lämpiämään. Kuka kuunnella tahtonee, tulkoon sinne, kuka ei, saapi jäädä tähän."

"Minä pistän uunin palamaan," sanoi Tyni, joka tänäkin iltana oli tullut sinne, ja meni kiireesti ulos. Uuden tuvan uunissa pian leimusi vilkas tuli, sillä Tyni ei tahtonut kadottaa yhtään sanaa jäljestäpäin tulta virittelemällä; Väistö kävi istumaan opettajan viereen ja niisti hänelle kynttilää. Opettaja luki Kansanvalistusseuran toimituksista kirjoituksen Norjasta, joka suuresti näkyi huvittavan kuulijoita.

Kun viimein ruvettiin lähtöä tekemään, nykäisi Tyni Väistöä ja sanoi hiljaa:

"No, haasta nyt, muuten kaikki taas hajoovat, eikä tule asiasta mitään."

"Mitenkähän tuo ois, miehet," alkoi Matti, "mitenkähän tuo ois, jos opettaja olis niin hyvällä paikalla, lukis meille näinikään iltasilla pari kertaa viikossa?"

"Niin, sehän vasta olis hyvä." huusivat kaikki.

"Siihen minä mielelläni myönnyn," sanoi opettaja, "tullaan huomenna kokoon, kenties kouluhuoneesen; siksi voipi jokainen ajatella tätä lukuyhteyttä ja tehdä ehdoituksia."

"Hyvä, hyvä on, olkoon niin," kuului joka haaralta, jonka perästä hyvin tyytyväisinä erottiin.

Toisena päivänä pidettiin kokous, se oli rajuinen. Opettaja oli Hukkasen kanssa tehnyt sääntöehdoituksen yhteydelle. Tätä luettiin pykälä pykälältä ja aina välillä lauottiin vähäksi aikaa. Silloin aina joka haaralta kuului puhetta, niin että luultiin kaikilla olevan jotain muistuttamista, mutta kun heitä kehoitettiin mielipiteitään lausumaan, vaikenivat he: ainoastaan Matti, Yrjö seppä, ja muurari Heikki lausuivat ajatuksensa ääneen. Silloinpa nousi yleinen hirveä vastarinta, kun luettiin:

"Luku-iltoina on tupakanpoltto lukuhuoneissa kielletty."

Yleinen murina ei tahtonut ollenkaan loppua, ennenkuin Hukkanen alkoi puhua, samassa viitaten opettajalle, ikäänkuin sanoakseen: "Enkö minä sitä ennustanut? Tunnen minä mieheni." Hän puhui ääneen:

"Minun mielestäni sopii pyyhkiä koko sääntö pois."

"Niin, pois, pois," kajahti niinkuin yhdestä suusta. Mutta Hukkanen jatkoi:

"Joka ei voi olla tupakoimatta, polttakoon siis Jumalan nimeen; mutta opettajalle tulee vaikea lukea siinä savussa, ja jos hänen täytyy heretä lukemasta, niin hän herkeää, siitä ei voi kukaan häntä moittia. Mutta yksi asia meidän kuitenkin pitää määrätä: jos kuka on alkanut polttaa ja piippu häneltä sammuu, niin hän ei saa sitä jälleen sytyttää, ennenkuin on lukeminen loppunut; hän maatkoon sen aikaa, jos ei voi silmiään auki pitää, mutta kuorsnata ei saa kukaan."

Kaikuva nauru oli tämän puheen vastauksena.

"Ja joka tahtoo haastella, ottakoon piipun suustaan," huusi yksi ääni, ei tiedetty kestä se tuli, eikä tiedetä vieläkään, sillä ujo puhuja ei ole tähän päivään saakka antanut itseänsä ilmi.

Toinen päätös myöskin synnytti paljon puhelemista sinne tänne, nimittäin kokouspaikasta. Koska melkein kaikki kunnanhallituksen jäsenet olivat läsnä, määrättiin sitä varten pitäjän tuvan iso perähuone, sillä opettaja oli oikealla aistilla vastustanut kouluhuoneen valitsemista siksi.

Paljo oli muitakin vaikeuksia voitettavina, ennenkuin yhteys oli oikein täydessä reilassa, mutta opettajan ympärille oli kokoutunut innokas joukko, joka häntä kaikessa auttoi, ja johon etenkin Matti Väistö ja Tyni kuuluivat. Tynistä oli vaan ikävä, ett'ei hän saattanut tehdä jotain oikein raskasta työtä opettajan edestä, sillä hän olisi mielellään hänen tähden juossut vaikka tuleen. -- Sitä vastoin oli yhteydellä kaksi ankaraa vihollistakin, keskievarin isäntä ja Aleksanteri. Edellinen näki vierastensa luvun tuntuvasti vähenevän ja moitti kovasti opettajaa, joka sulhaseksi tultuaan ei enää syönytkään keskievarissa, vaan appelassa; Aleksanteri taas luuli kaikessa huomaavansa kerettiläisyyttä ja sanoi julkisesti lankomiehensä olevan hihhulin uskoa, vaikka muka alussa tahtoi asiatansa peitellä, mutta pian oli näkyvä, mitä tarkoitettiin.

Niinkuin valtion hallitus usein tekee kansankiihoittajat virkamiehiksi ja siten voittaa heidät puolelleen, niin teki opettajakin Aleksanterin vara-lukijaksi. Nyt, kun hänellä oli jotain toimittamista, joka tyydytti hänen ylpeyttään, muuttui hän yhteyden innokkaimmaksi puolustajaksi.

Niin opettaja vähitellen oppi ihmisiä ymmärtämään ja johdattamaan.

Vanhaa opettajaa ja kreikanuskoisten opettajaa koetti ystävämme myöskin yllyttää yhteyden puolelle. Edellinen ei siihen ollut taipuvainen, mutta sitä innokkaampi ja nerokkaampi oli toinen. Myös useampi venäjänuskoinen talonpoika otti vilkkaasti osaa.

Kirjojen valitseminen oli vaikea. Ystävämme pian huomasi, että opettavaiset ja suorastaan siveyttä tarkoittavat kirjat eivät saaneet yksistään vallita. Asiata paljaaksi huvitukseksi alentamatta luettiin siis osittain "Kertomuksia Suomen historiasta," "Säkeniä," "Mikä mies Porthan oli?" y.m. Erittäin paljon iloa herätti kertomus Paulista ja Virginiasta ja "Kavaluus ja Rakkaus," jonka perästä luettiin Kiven "Lea."

Harvoin oli opettajalla aikaa ja halua yleisiä muistutuksia muistikirjaansa kirjoittaa; mitä hän ajatteli, sen hän lausui heti miehille, ja mitä tunsi, ilmoitti hän Katille ja oli tyytyväinen sillä tavoin purettuaan sydämensä. Muutamia muistutuksia olemme kuitenkin löytäneet ennen mainituista lehdistä:

"Kun minä näitä lehtiä katselen, tuntuu minusta usein, niinkuin olisin ollut erinomaisen itsekäs; minä vaan tahdoin itseeni ottaa koko maailman, enkä aikonut antaa itseäni sille, sen hyväksi. Mitä maksaa koko tuommoinen itsekäs tunteiden sievistys yhden ainoan aatteensäkenen rinnalla, jonka olet heittänyt toiseen sieluun? Se on tuhatta vertaa enemmän arvoinen kuin kaikki vaikka kuinka näppärät ja runsassanaiset mietteet. Se on hyvä, että nämä ovat minulla omassa hallussani..."

"Kuinka vähällä vaivalla voipi tekeytyä suuren, ylhäisen ja oppineen näköiseksi, jos vetäytyy pois kansasta, rakentaa itselleen erityisen tiedon ja ajatuksen palatsin, linnan korkean vuoren huipulle, kauas alangon asujista. Mutta jos astut alas laaksoon, elät sikäläisten ihmisten kanssa ja teet työtä heidän edestä, silloin huomaat, että välistä et tiedä yksinkertaisimpia asioita, et aavista paraita ajatuksia. Minä olen kerran lukenut, että löytyy ruhtinaita, jotka eivät koskaan tahi eivät muuta kuin harvoin näyttäy kansalle: sillä tavalla on kyllä helppo kääriytyä majesteetin verhoon."

"Varmaankin useampi mainio kreikkalainen sankari ei ollut sivistyneempi, mitä sivistyneellä oikein tarkoitetaan, kuin nämä meidän Yrjöt, Matit, Tynit, Heikit y.m.m., Hukkasesta puhumattakaan; mutta julkisten valtiollisten ja oikeudellisten olojen kautta, julkisen taide-elämän kautta, jumalanpalveluksen kautta, joka oli lähtenyt kansanelämän sisimmästä ytimestä, liikkui kaikenlaisia ajatuksia, tunteita ja käsityksiä ilmassa. Ihmiset eivät kuulleet ja oppineet niinkuin me ainoastaan piplianhistorioita, kertomuksia ihmisistä, jotka ovat eläneet aivan toisenlaisissa oloissa ja jotka eivät myönnä mitään suoraa vertausta. He kuulivat esi-isistä, jotka olivat eläneet samoin kuin he itsekin, käyttäytyneet sillä ja sillä tavalla, ajatelleet siten ja siten, ja yksityiset tarinat heistä kulki sukupolvesta sukupolveen; kaikki oli heille niin likeistä, niin tuttua, ja jos niiksi tuli, niin olivat jälkeiset sankareita ja jalomielisiä ihmisiä kuin esi-isätkin. Mutta meille on vieraan, juutalaisen kansan, eikä oman kansamme historia tullut pyhäksi... Kreikkalaiset osasivat Homeroksensa ulkoa, siitä saivat lauseita ja vertauksia, jotka sopivat heidän elämäänsä: meillä Suomalaisilla olisi Kalevala, mutta sitä vielä niin vähän luetaan; meillä on runsas kansanviisaus koottuna Sananlaskuissa, mutta kansa niitä alkaa unhottaa ja sivistyneet eivät niistä myöskään huoli."

Kohta lukuyhteyden perustettua oli opettaja saanut toimeen myöskin lauluseuran; siihen olivat kokoutuneet melkein kaikki naimattomat miehet ynnä muutamat nuoret naineetkin. Keskievari tuli siitä lepytetyksi, sillä laulukokouksia pidettiin hänen uudessa tuvassaan. Vaikka ystävämme hiljaisuudessa johteli kaikkea, siirsi hän kuitenkin näkyväisen hallinnon vanhalle opettajalle, joka siihen oli erittäin sopiva. Viisaasti kyllä harjoitettiin parhaasta päästä kansanlauluja. Miehet suuresti iloitsivat, saadessaan omaisuutensa täten kaunistettuna ja täydellisenä takaisin, sillä tuskin kukaan kylässä enää tunsi yhdestä laulusta kaikki värsyt. Vähitellen harjoitettiin myös muutamia uusia lauluja, hyvin varovaisesti, mutta kuitenkin pontevasti pidettiin sävel- ja tahti-harjoituksia, vieläpä nuottejakin opetettiin. Niinkuin luku-yhteydessä Aleksanterin vastarinta, niin oli tässä Kammosen Antin ylpeys voitettava, sillä hän, joka oli mainio laulaja, tahtoi olla etupäässä ja päämiehenä, mutta pilasi siten koko järjellisen harjoituksen. Eikä onnistunutkaan saada häntä kokonaan seuran puolelle, vaan hän erosi pois ja seura oli vähällä hajota. Sen hyvät seuraukset olivat kuitenkin jo tulleet näkyviin; moni ilkeä, ruokoton laulu väistyi pois paremman tieltä, vaikka alusta ei sentähden, että tämä oli parempi, vaan sen tähden että se oli uudempi. Sillä tavalla kuitenkin puhtaammat sanat ja sävelet pääsivät voitolle ja herättivät monta vienompaa kaikua ihmisten mielissä.

Mutta nyt Antti kaikkialla levitti sitä huhua, että opettaja tahtoi aikaihmisille opettaa lastenlauluja, ja oli muka häpeä semmoisia laulaa; hän pian sai jotenkin suuren puolueen, ja vaikka vielä muutamat pysyivät seuralle uskollisina, oli heitä kuitenkin vähä. Tyni tahtoi antaa Antille hyväisesti selkään, mutta Hukkanen keksi vienomman keinon seuran ylläpitämiseksi. Hän kutsui kirkkoherran ja kaikki, jotka olivat olleet seuran jäseninä, paitsi Anttia, luokseen uuden vuoden päivänä illaksi, ja sen kautta kaikki taas virkosi uuteen elämään.

Kirkkoherra oli antanut opettajan pyrinnöissään menetellä aivan oman mielensä mukaan, sillä hän ei ollut niitä pappeja, jotka tahtovat, että kaikki olisi heidän kädessään ja heistä alkunsa saisi.

Sinä iltana oli siis suuri ilo Hukkasen talossa, lauleltiin, kasteltiin kaulaa ja laskettiin leikkipuheita.

"Opettaja," sanoi Hukkanen kerran, kun olette naineet, pitää teidän perustaa myös neitosille lauluseura."

"Mutta nuoria vaimoja pitää siihen kanssa ottaa," virkkoi Heli.

"Niin, mutta niitä teidän pitää laulattaa yhtä kyytiä, muuten lörpöttävät paholaiseltakin korvat umpeen."

Monta maljaa esitettiin. Muuten aivan arat nuorukaiset uskalsivat tässä puhua julkisesti kirkkoherran, opettajan ja muun hyvälistön edessä. Viimein tarttui Tyni lasiin ja huusi:

"Tämän maljan tyhjennämme Johtajallemme jalolle, Omallen opettajalle Ynnä Katrikaunoiselle!"

"Eläkööt! Eläkööt!" kajahteli, eikä tahtonut loppua tulla.

Katin ja opettajan väli oli mitä sopusointuisinta; tyttö mielellään suostui hänen sivistyttämispyrintöönsä, kun sulhanen ei enää tarkoittanut hänen luontonsa uudestaan muodostamista, vaan ainoastaan vapaata kehkeyttämistä. Alussa oli heillä omituinen seikka sovitettava. Kun opettaja tahtoi kääntää morsiamensa mielen yleisiä asioita ajattelemaan ja käsittämään, piti hän aina pitkiä esipuheita ja johdatuksia, sanoen: "Niin ja niin minä sitä tarkoitan, sinun pitää minua oikein ymmärtää," j.n.e. Sitten Kati kerran sanoi: "Kuuleppas, jos annat minulle jotain ajateltavaksi, tahi muuten tahdot opettaa minulle mitä tahto, niin sano suoraan pois, eläkä sitä tuolla tavalla venyttele ja vanuttele, kyllä minä sitten virkan, tokko minä sitä ymmärrän, vai en." Opettaja heitti pois tämän viimeisen jäännöksen yksinäisestä, ainoastaan sisään päin käännetystä elämästään ja oli iloisena ja yksissä mielin Katin kanssa.

Kouluunkin pian levisi tämä opettajassa vasta herännyt uusi henki. Hän taitavasti liitti kertomuksiansa ja esimerkkiänsä lähimpään ympäristöön ja uutterasti keräili hän aineita pitäjän historiaan, käyttääksensä niitä vast'edes puheen perustuksena ja selittiminä isänmaan historiata esittäessään.

Moni viisastelija kyllä vakuuttaa, että opettajan into pian lannistuu, mutta me saatamme hyvällä uskalluksella toivoa parasta. Varma on, että viime talvena tehtiin kylässä vähemmän syntiä kuin ennen.

Pääsiäinen oli ollut ja mennyt ja hääpäivä oli tullut, sama päivä, jona opettaja vuosi takaperin oli tullut kylään. Edellisenä iltana meni Kati vanhan opettajan luo ja käski hänen huomenna tehdä oikein kaunista alkusoittelua, koska hänen tuli soittaa urkuja kirkossa. Vanha mies naurahti salaisesti ja sanoi:

"Hyvä, kyllä saat iloita."

Toisena päivänä ajettiin kelloissa, kulkusissa kirkolle. Kun kaikki olivat koossa kirkossa, alkoi vanha opettaja soittaa häämarssia. Jokaisen kasvoille lensi hymy; sillä vanha veitikka oli hyvin taitavasti siihen sovittanut Sysmän laulun. Kohta sen perästä aloitti lauluseura kaunista virttä:

"Tule Pyhä Henki, Luoja!"

Iloisella vakaisuudella solmittiin avioliitto. -- Olkoon se siunattu.