Chapter 5

Toisena iltana, niillä ajoilla kuin opettaja tavallisesti tuli, odotti Heli porstuassa; mutta kaikki aikomansa iloiset pilapuheet haihtuivat mielestä, kun hän Katia mainitessaan näki mitenkä opettajan kasvot tuskallisesti vavahtivat ja kun tämä sitten avomielisesti haasteli huoliansa. Tyttö nyt selitti hänelle seurakunnan eri puolueita: Aleksanteri, joka oli entisen koulun-johtokunnan esimiehen vävy, kuului tietysti hänen puolueesensa, joka piti kaikkia Hukkasen tuttavia julkisina vihollisinaan; sen lisäksi Aleksanterilla oli sappi liikkeellä siitäkin, kun Hukkasen toimesta Matti oli hänen sijassaan tullut kunnan hallitukseen valituksi.

"Se on suuri risti ja rasitus," sanoi Heli lopettaessaan selityksensä kyläpolitiikistä, "minä olen sitä niin ihanaksi ajatellut, kuinka Kekrinä menisimme yhdessä tanssiin. Mutta odottakaahan vaan! keksin minä keinot Aleksanterin juoniin, ja Tynin pitää kanssa auttaa ja neuvoa."

Opettaja ei sitä tahtonut, Heli katsoi häneen suurin silmin, mutta lupasi asettaa niin, että hän saisi tavata Katia heillä; hän lupasi teeskennellä itsensä sairaaksi ja pysyä kotona, vaikka olisi kuinka kaunis ilma tahansa.

Muistikirjaansa kirjoitti opettaja vielä myöhään iltasella: "Kuinka helppo on pysyä puhtaana hengen piirissä, rakentaa itselleen siinä maa ja taivas: mutta kun vaan lähenet todellista elämää, niin temmataan sinut päivän riitojen, vastaisten vihaisten virtojen pyörteesen. Minä tahdoin tunkeutua tämän kylän sopusointuiseen elämään, nytpä seison keskellä puolueitten vimmaa ja se nielee syvimmätkin sydämeni halut."

Heli piti sanansa. Niiden kahden rakastavaisen salainen yhtyminen avasi heidän sydämensä äkisti ja hillitsemättömästi. Siinä ei ollut enää vastustelemista, kun olivat salaisesti tavoittaneet ja tavanneet toisiaan.

Kun kumpikin oli purkanut sydämensä huolet ja murheet, heräsi Katissa vilpas eloisuus taas pikemmin kuin opettajassa.

"Onko se totta," kysyi hän, "että olette Sysmästä?"

"On kyllä."

"No miksi olette tahtoneet sitä kieltää? Eihän se ole mikään häpeä."

"En minä ole sitä milloinkaan kieltänyt."

"Mutta se on julmaa, mitenkä ihmiset voivat valehdella. Täällä ovat levittäneet sitä huhua, että te sentähden olette hypelleet yksin niinkuin hännätön harakka, kun luulitte itseänne pilkattavan siitä, että olette Sysmästä. Ja vaikkapa oisitte Hiitolasta kotoisin, niin oisitte kuitenkin --"

"No, mikä minä olisin?"

"Kultainen mies," sanoi Kati, peittäen hänen silmänsä, mutta hän kaappasi tytön syliinsä, suuteli ja likisti häntä ja sanoi viimein:

"Ole huoletta, armas, hyvä tyttö, kyllä kaikki vielä hyvin käypi."

Pyrkimättä hänen sylistään sanoi Kati kuitenkin: "Eikä nyt tuolla tavalla."

Mutta opettaja suuteli ja syleili häntä uudestaan ja hän sanoi taas:

"No, haastelkaa nyt, kertokaa minulle jotain; mikä teille tuli? Ettehän haastele yhtään mitään."

Opettaja otti hänen kätensä ja painoi sitä suutansa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut sillä sulkea tien jokaiselta sanalta; Kati ainakin selitti sitä tällä tavalla, sillä hän alkoi taas:

"Ei, teidän pitää haastella, minä kuuntelen teitä niin mielelläni, ja mummoni kanssa sanoo, jotta hänellä on niin herttaiset sanat, sanoo; mummo teitä oikein toden perästä rakastaa."

"Sano sinuksi toki!" olivat ainoat sanat, jotka opettaja sai suustansa.

"Sie sie sie, sie, sie," sanoi Kati kumartuen alas ia pudistellen päätään, ikäänkuin lapsen kanssa leikitellen; opettaja katseli häntä, ilokyynelet silmissä, ja sen huomattuaan sanoi tyttö:

"Ei ole tarvis vetistellä? Eihän vielä ole mitään kadotettu, ja Aleksanteri saapi pitää silmät auki, niin, mitä hän tuumakaan? Saammehan nähdä, kuka voittaa, minä en ole enää lapsi." --

Vaikka itse oli niin puhunut itkemistä vastaan, valui häneltäkin kyynelet silmistä, mutta hän ne pian pyyhkäisi pois ja jatkoi:

"Kas niin, heitetään huolet pois, mitä tässä onkaan suremista? Jos se on Jumalan tahto, mm saamme kuitenkin toinen toisemme. Minusta olisikin ollut liian suloista, jos kaikki olisi käynyt suoraa tietä ilman vastuksitta. Minä en tiedä, mitenkä se lienee ollut mutta samana pyhänä kun istuttiin mummon luona ja minä tulin nurkan takaa, niin minusta tuntui niinkuin joku olisi tulisella kädellä sivellyt kasvojani; ei, ihan toisella tavalla, mutta en saata yhtään selittää miltä se tuntui. Niin, siitä silmänräpäyksestä asti minä olen sinua rakastanut."

"Ei siitä tarvitse sanaakaan puhella," sanoi Kati, loistavilla silmillä katsoen rakastettunsa kasvoihin, ikäänkuin peljäten jokaista sanaa, sillä talonpojan tyttöjen tavalla hän sitä vähemmin tahtoi mainita rakkautta, mitä enemmän hän rakasti; "vaan jotain muuta," lausui hän siihen täytteeksi, mutta oli myös tyytyväinen, kun niinikään puhelematta istuivat vieretysten eikä kuulunut ääntäkään tuvassa paitsi sirkkojen sirinää ja seinäkellon yksitoikkoista rapsutusta.

Viimein Heli, joka viisaasti kyllä oli mennyt tiehensä, tuli takaisin sisään. Kati sanoi nousten:

"Saappas sinä hänet haastamaan, tuossa hän vaan istuu nököttää ja katsele minua."

Kun ohi mennessään sattumalta katsahti peiliin, kääntyi hän äkkiä pois, sillä hän näytti itsestään aivan toiselta ihmiseltä, niin oli näkönsä muuttunut.

Opettaja istui paikoillaan liikahtamatta, niinkuin avosilmin uneksuen.

Heli astui hänen luo, pudisteli häntä käsivarresta ja sanoi:

"Mitä? Kuinka? Silmät auk! Seisaalleen! Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin." Tanssien pyöritteli hän häntä tuvassa.

Nyt oli kaikki taas eloa ja iloa, ja Tyni tuli sinne lisäksi. Suuressa neuvoittelussa tehtiin nyt se valtioviisas päätös: että jos Aleksanterin konstit eivät lopu ennen Kekriä, niin menee Tyni Katin kanssa ja opettaja Helin kanssa kisaan.

Vielä kauan istuivat ystävällisesti yhdessä edeltäpäin maistellen tulevaisuuden iloja. Viimein Heli kehoitti opettajaa hänelle palkaksi kertomaan tarinan, johon pyyntöön toisetkin yhtyivät. Mutta opettaja ei ollut sillä päällä, hän tahtoi mennä kotiin kirjaa noutamaan; sitäpä ei sallittu, vaan hänen täytyi kertoa omasta muististaan, valmistelematta.

Väkisin koottuaan ajatuksensa aloitti hän viimein tarinaa Adalminan helmestä. Alusta hän lausui sanat äänettömästi, melkein tietämättä, että hän puhuikaan; hän piti Katin kättä omassaan. Vähitellen hän taas ummisti silmänsä ja puhui itsensä kokonaan satujen maahan, kuulijat ihastuneina pitivät loistavat katseensa hänen suuhunsa kiinnitettyinä ja Kati riemuitsi sydämessään.

Kun opettaja oli lopettanut, otti Heli hänen päänsä molempien käsiensä väliin, pudisti sitä ja sanoi:

"Aika poikahan tämä onkin," kääntyen taaksepäin kysyi hän sitten: "saanko hänelle nyt antaa suutelon, Kati?"

"Saat kernaasti."

Heli kohta käytti toisen antamaa lupaa, ja opettaja sitten sanoi:

"Ollaan ystävyksiä," ja ojensi kättä Tynille.

Kun hän läksi pois, seurasi Tyni häntä ja sanoi portailla:

"Kuulkaa, opettaja, minä pyytäisin teiltä yhtä asiata ja tahdon kernaasti tehdä teille hyvää vastaan: minä osaan siksi hyvästi lukea, etteköhän tahtoisi lainata minulle kanssa tuommoista tarinakirjaa?"

"Hyvin kernaasti," sanoi opettaja, puristaen ystävänsä kättä jäähyväisiksi. --

Paitsi sydämen muutosta, tai oikeammin sanoen sydämen onnellista kehkeämistä, oli Katin rakkaus vaikuttanut ystävämme opettajan-toimiinkin; sillä kaikki hänessä pyrki yhteyteen.

Hän oli niin suurella ilolla ottanut vastaan Katin suloisia sanoja, että hän melkein mieltyi niiden muotoonkin. Hän nyt päätti tutkia murretta ja opetuksessa käyttää sitä ajatus- ja puhetavan perustuksena. Hänen koko olentonsa oli juuriansa myöten liikahtanut.

Eräänä päivänä tuli Hukkanen hänen luokseen ja kehoitti häntä hakemaan kunnankirjurin virkaa, jota hän varmaan voisi saada. Opettaja tarttui iloisesti Hukkasen leveään käteen ja virkkoi:

"Nyt, nyt voitte tehdä rauhaa ja sovintoa koko kylässä, teidän täytyy auttaa minun lank -- mitä minun piti sanoakaan, tuota Aleksanteria siihen ammattiin, hän voipi sitä hyvästi hoitaa."

Hukkanen hymyili, mutta ei tahtonut siihen suostua; opettajan hartaasta pyynnöstä hän kuitenkin viimein lupasi olla kokonaan vaaliin vaikuttamatta.

Opettaja riensi Aleksanterille ilmoittamaan asian laidan, mutta tämä oli olevinaan ylpeä eikä sanonut vielä tietävänsä, ottaisiko semmoista paikkaa vastaan: kuitenkin kiitti hän opettajaa ystävällisyydestään, ja siis olivat tavallansa rauhan alku-ehdot heidän kesken päätetyt.

Kekri oli tullut, molemmat rakastavaiset parit menivät tanssiin, niinkuin oli sovittu.

Nyt opettaja ei enää seisonut ulkona kedolla, sill'aikaa kun kaikki kylässä iloitsivat ja tanssivat, vaan oli itse keskellä hurjaa hälinää, vaikk'ei hän kuitenkaan vielä ollut siihen aivan tottunut.

Kekrinä oli hän melkein aina kisapirtissä, ainoastaan silloin tällöin meni hän Katin ja Helin kanssa kedolle kävelemään, sitten taas palatakseen uusilla voimilla takaisin. Usein myös hänen sydäntään viilaisi syvä suru, kun täytyi kuulla jotain rivoa laulua: hän olisi silloin mielellään tukennut korvat itseltään ja Katilta. Se ajatus vahvistui hänessä, että ennen kaikkea piti kääntää huomionsa ja vaikutuksensa lauluihin; koska oli saanut nuorten poikien suosion ottamalla osaa heidän huvitukseensa, niin hän nyt tahtoi käyttää tätä suosiota hyväkseen.

Iloa ja surua vaihetteli pian Kekrin perästä Pekon talossa. Aleksanteri oli valittu kunnankirjuriksi ja opettaja oli julkisesti koonnut hänelle ääniä. Nyt oli rauha syntynyt puolueiden välille, ja Aleksanteri läheni opettajaa ystävyydellä; tämä sydämensä ilossa meni niin kauas, että käski häntä kutsumaan itseänsä "sinuksi." Vasta määrätty kunnankirjuri ei heittänyt vähemmällä, vaan täytyi paikalla mennä keskievariin ja ylioppilaan tavalla lasia kilistellen juoda veljenmalja.

Mutta Aleksanteri se sitten perheen neuvoittelussa puhuikin opettajan puolesta ja voimallisesti auttoi häntä, kun kosi Katia.

Sitten vietettiin kihlaus eli lujuut, joissa opettaja ja Kati panivat kätensä yhteen isän, veljen, vanhan kunnanesimiehen ja Hukkasen silmien edessä, jonka viimeksi mainitun opettaja oli kutsunut omasta puolestaan.

Kati pian läksi sulhasensa kanssa tuvasta, syleili häntä ulos tultua ja sanoi nyt ensi kerran:

"Minä sinua hyvin paljon rakastan."

Sitten menivät alakertaan mummon luo, joka sairaana makasi sängyssä, ja lankesivat polvilleen sängyn eteen.

"Hän on nyt minun omani ijänkaikkisesti," sanoi Kati, enempää ei voinut puhua. Mummo levitti kätensä kihlattujen yli ja luki hiljaa rukouksen, sitten sanoi hän:

"Nouskaa pois, ei pidä muiden kuin Jumalan edessä olla polvillaan. Sitähän minä olen sanonut, että minä olen sanansaattaja, jonka pitää viedä viesti taivaasen, että olette saaneet toinen toisenne. Opettaja, mikä sinun äitisi nimi on? Minä kohta menen hänen luo, kun pääsen tuonne ylös, ja myös isäsi luo, ja sitten otan Aatamivainajani, sisareni ja veljeni, vanhempani ja kolme vunukkaani, jotka ovat kuolleet, ja sitten käymme yhteen istumaan ja haastelemme teistä ja rukoilemme teidän edestänne ja silloin täytyy teille käydä hyvin. Kati, sinulle minä annan kaulavitjani, ne sinä löydät tuosta kaapista, ja siinä on morsiusruununikin, se tuottaa sinulle siunausta, ja anna lastesikin kasteen jälkeen haistella sitä. Ja vaikka pitäisittekin häät kohta minun kuoltuani, niin pitää niissä kuitenkin olla soittoa ja tanssia. Tietäkää se. Kauan ette saa minua surra, ja ristikisa teidän pitää tanssia minulle, minä tuolta yläältä katselen teitä ilolla ja siellä koko perekin viettää häitänne."

Kihlatut koettivat luovuttaa häntä kuoleman ajatuksista, mutta hän vastasi:

"Minusta yhä tuntuu niinkuin joku nykisi minua käsivarresta ja sanoisi: tule pois, jo on aika; mutta se käsky ei ole vielä oikein luja, täytyy tulla vielä kovemman käskyn. Ette saa tillittää, se ei kelpaa, eihän siihen ole syytäkään; minä olen hyvässä korjuussa. Minä kiitän Luojaa, että hän on antanut minun elää tähän asti, että näen Katini tulevan hyvän miehen turviin. Pysykää vaan kunniassa kiinni. Kati, sulhases on koulunkäynyt mies, ja niille usein pistää mitä mitäki päähän, sen minä tiedän sisareni miesvainajasta, sun täytyy olla kärsivällinen hänen kanssaan; opastuneilla pyörii kaikellaisia ajatuksia aivoloissa, ja ajatuksissaan sitten sanovat toista kuin tahtovat. Opettaja, ja sinun täytyy minun Katiani, Kati kultaani --" enempää ei hän voinut puhua, sillä tyttö heittäytyi itkien hänen kaulaansa.

Mummo oli puhunut aivan sujuvasti, ryvitys oli kokonaan kadonnut, mutta nyt vaipui hän väsyneenä vuoteelle takaisin; kihlatut seisoivat surullisina hänen edessään. Viimein kohotti hän taaskin itsensä ja sanoi:

"Kati, käske Kammosen Anni tänne; hän jääköön minun luokseni; minä en vielä tänä päivänä kuole. Tänään et saa enää koko päivässä tulla minun luo, vaan teidän pitää olla yhdessä ja oikein iloiset, luvatkaa se, että olette oikein iloiset."

Opettaja jätti Katin sinne ja nouti Kammosen Annin. Nyt heidän kumpaisenkin täytyi lähteä pois; mutta heidän sydämensä särähteli yhä surullisesti, kunnes olivat olleet Hukkasen Helin luona, joka kaikellaisilla leikkipuheilla ilahutti heidän mielensä.

Sitten menivät kedolle kävelemään; valkea kana seurasi heitä, sillä nyt oli syksy, eikä sitä tarvinnut enää sulkea sisään. Luonnon raitis, elähyttävä huoku herätti molemmissa korkean taivaallisen ilon, ja vaikka syksy heidän ympärillänsä karisteli kellastuneita lehtiä puista, oli heidän sydämissään uusi ennen aavistamon kevät.

Toisena päivänä tahtoi mummo pappia. Opettaja kävi häntä noutamassa ja oli sitten läsnä, kun hän ripitti mummoa. Ainoa ajatus, joka sill'aikaa vallitsi opettajassa oli: voivatkohan vapaa-uskoiset yhtä hyvällä uskalluksella muuttaa Tuonen majoille. Avonaisin, loistavin silmin otti mummo vastaan Herran ehtoollista, sitten hän kääntyi seinään päin eikä enää puhunut mitään; ja kun vähän ajan perästä katsottiin häntä, oli hän kuollut.

Hiljaisella, hartaalla surumielisyydellä, ilman äänellisettä itkutta ja valituksetta haudattiin vanha Anna. Kaikki kyläläiset surivat. Itse vanha Yrjö seppäkin sanoi tavattoman totisesti: "minä oikein sydämestä suren hänen kuolemaansa; no, nyt tulee minun vuoroni."

Kun opettaja tuli hautuumaalta kotiin, s.o. Katin luo, syleili tämä häntä itkien ja sanoi: "Nyt olet minulle kahta vertaa tarpeellisempi, kun minulla ei ole mummoa enää."

Opettajalle oli kylä siitä asti tullut kahta kalliimmaksi ja omaisemmaksi: hän oli siinä löytänyt uuden elämän ja saattanut rakkaan vainajan hautaan.

* * * * *

Siis olemme saattaneet hyvän vanhan Annan toiseen elämään asti ja opettajan uuteen elämään. Kosk'emme voi mummon kanssa astua taivaasen, katsokaamme vielä vähän aikaa, kuinka opettaja maan päällä elelee.

Koko kylässä oli hänen kihlauksensa synnyttänyt riemua ja suurta iloa. Lapsissakin, jotka leikittelivät palopaikalla, sai se vilkasta keskustelua aikaan, kun yksi ja toinen tahtoi selittää sukulaisuuttaan Katin kanssa ja sen kautta myös opettajan kanssa. Pekolla oli muuten vähä ystäviä kylässä, mutta tästä uudesta tapauksesta riemuitsivat kaikki. Jokainen, joka tuli opettajalle vastaan, antoi hänelle kättä ja sanoi: Toivotan onnea ja siunausta: jokainen tiesi kertoa jotain hyvää ja suloista Katista. Miehet ja vaimot, jotka muuten kenties eivät eläissään olisi tulleet niin tuttavasti puhuneeksi opettajan kanssa, seisoivat nyt hänen vieressään niinkuin vanhat tutut. Matti tuli hänen kotiinsa, pudisteli rohkeasti hänen kättänsä ja sanoi:

"Johan minä sen ennustin, että niin se käypi; vieläkö te muistatte? Vaikka olisitte minulle mitä antaneet, ette olisi voineet tuottaa minulle suurempaa iloa. Kun vanha opettaja kuolee, saatte tekin ne kaksi peltoa, jotka hänellä ovat käytettävänä; ne on aika hyviä peltoja, ja sanokaa vaan minulle, niin minä kernaasti panen niihin parin päivän työn."

Opettajalle oli tämä ihmisten läheneväisyys kahdesta puolesta mieleen: hän näki siitä heidän hyvän sydämensä ja tunsi myös nyt saaneensa paljoa vakavamman pohjan ryhtyäkseen vaikuttamaan näiden ihmisten elämään.

Ihmiset eivät ole enää siihen tottuneet, että yleisestä rakkaudesta lähenee heitä, katsoo heitä vapaasti ja iloisesti silmiin tahtoen virvoittaa, ilahuttaa ja jalostuttaa heitä. Heitä on niin usein petetty ja viekoiteltu, ja sen tähden arvelevat toisella olevan erityisiä salaisia tarkoituksia; siis eivät pelkäämättä salli sinun heitä rakastavan, jos et ole heille veriheimolainen tahi lanko.

Talvi tuli suurilla askelilla kylään, ihmiset olivat enimmiten kotoisella ja nautitsivat kesäisen työnsä koottuja hedelmiä; elon puiminen ja pellavan loukutus olivat ainoat raskaammat työt. Kun ne oli tehty, vallitsi hiljaisuus koko kylässä. Lumi pyrysi, kaikki mielellään pysyivät lämpimässä tuvassa. Silloin hiljaa hiipi paha olento keskellä päivää kylän läpi, se oli: ikävä. Ja ketä se olento katsoi, sen täytyi haukottaa tai riidellä ja toraa hakea. Levon aika ei ollut mikään virvoituksen aika, sillä ihmiset eivät tienneet, millä keinoin saisivat tuon rasittavan hirviön, ajan tapetuksi. Naineet miehet ja naimattomat istuivat usein päiväkaudet keskievarissa korttia lyöden ja kuitenkaan eivät näkyneet saavan tarpeekseen tuota liian pitkää aikaa, sillä sieltä ei lähdetty ennenkuin viimeisellä hetkellä, kun ajettiin ulos. Toiset panivat aikaisin maata ja menettivät siten makaamalla hyvän osan elämäänsä, toiset taas kulkivat huonoja teitä.

Sanotaan: jouten-olo on kaiken pahan alku; ensimmäinen, mikä siitä syntyy, on ikävä, kun ei tiedä mihin ruveta, mitä tehdä. Ainoastaan ahkerat ihmiset ovat itsessään iloiset, sopuisat ja hyvät, mutta joutilaita viehättää juoppous ja kortinlyönti, heistä tulee äkäisiä, riitaisia, juonikkaita ja pahoja ihmisiä. Sentähden kaikellaiset pahat tavat vallitsevat monessa ylhäisessä säädyssä.

Sill'aikaa kun siis enin osa kyläläisistä vietti vaan puolinaista elämää, oli opettajalle kaksinkertainen olemus koittanut.

Sitä on jo usein nähty, että ihminen on kovasta kuumetaudista noussut ruumiiltaankin muutamia tuumia pitempänä, ja niin oli ystävässämme, sill'aikaa kun hän polttavin suonin imi itseensä Katin elämää, myös kansallisuuden tunto nopeasti, melkein ihmeellisellä tavalla kypsynyt. Niinkuin hän kerran "imi kauneuden hengenhuokua", joka on levitetty ulkonaisen luonnon yli, ja jätti sen raa'an nautitsemisen muille, niin hän nyt havaitsi jokaisessa yksityisessä korkeamman olemuksen, joka hänestä oli pyhän, ikuisen kansanhengen edustaja! Jalommalta, kuin miksi hän katsoi itseään, näytti hänestä nyt jokainen yksityinen, sillä hän hänessä etsi, löysi ja rakasti puhtaampaa voimaa ja pyhyyttä. Hän asetti jokaisen korkeammalle kuin itsensä, sillä hän kunnioitti hänessä korkeampaa itselöä.

Hän seisoi siinä miehenä, joka käsitti kaikkein ympärillä olevien sisällisen olennon. Rohkealla päätöksellä ryhtyi hän nyt "antamaan heidän maistaa hengen puhtaita iloja," hän oli nyt kyllin kypsynyt voidaksensa tunkea läpi päällimmäisen kuoren.

Siis istui hän nyt usein keskievarin tuvassa ja luki sanomalehtiä toisten kuulla; ja paljo hänellä oli oikaisemista, sillä Aleksanteri, joka ennen oli lukenut, kertoi mielellään talonpojille kaikellaisia hullutuksia.

Pieni piiri oli kokoutunut opettajan ympärille, toiset istuivat pöytien ääressä korttia lyöden, mutta usein hekin höröstyivät kuulemaan mitä opettaja luki tai selitti, ja moni peli meni siten pilalle.

Miehet vähitellen alkoivat luottaa opettajaan ja lausua ajatuksiansa enemmin peittelemättä.

Mutta vaikka opettaja rakasti kansaa, oli hänen kuitenkin vaikea kokonaan perehtyä näiden ihmisten tapoihin.

Se on helposti sanottu: minä rakastan kansaa! mutta oleppas joka hetki itse valmis myöntymään kaikellaisiin kummallisuuksiin, loukkautumatta heidän usein rumista tottumuksistaan ja paatuneista tavoistaan, välistä ystävänä mennen mukiin mielivaltaisiin poikkeuksiin, välistä lempeän äidin tavalla kieltäen itseltäsi kaikkinaisen levon ja ilohymyllä kuunnellen jokaista uutta sanaa -- siihen tarvitaan semmoista itsensä kieltämistä, semmoista oman personallisuuden jakelemista, joka ainoastaan oikealle rakkaudelle on mahdollinen. Mutta tämä rakkaus löytyi ystävässämme.

Muutamana iltana alkoi Matti: "Ei tuo Uuden Suomentaarin toimittaja sentähen näy olevan mikään sivistymätön mies eikä toas mikään tuhma mies, vaikk'en minä ole hänen kaljastaan tätä ennen paljon huolinut. Mutta kuulkaa te, opettaja, vaikka tuhmahan tuo tulee kysyä, miksi se on pantu Suomen taariksi? parempihan olis ollut Suomen olut tahi vaikkapa renska?"

"Osasitpahan niinkuin kurikalla naulan päähän," sanoi Aleksanteri, "se on oikein, Matti, ja Helsingissä ei ymmärretä mitään. Sinuna minä kirjoittaisin sinne ja sanoisin mitenkä pitää olla, niin saisit varmaan metalin."

"Eihän siihen olekaan kirjoitettu Suomen taari, vaan Suometar, ja tottahan se tarkoittanee, että siinä on uutta Suomen tarua eli tarinaa, vai miten?" pisti Tyni väliin.

"Ei se ole Suomen taaria eikä tarinaa, vaan Suometar on yhtä kuin Suomen tytär, eli Suomen haltia, Suomen kansan henki, jota tämä aviisi tahtoo palvella ja edes auttaa," selitti opettaja. "Mutta mitä epäluuloa Matilla on sitä vastaan?"

"Epäluulo minussa oli jo ennen kuin tämä tyttölapsi syntyikään, ja siihen minut saattoi itse se Ilmoitus, jota silloin tuhansittain jaeltiin ympäri Suomen maan. Siinä toimitus lupasi 'Tyystin tähdelle panna kaikki tärkeämmät kotomaan ja ulkomaan tapaukset.' Tuota minä en ymmärtänyt: Tyystin tähteä minä en ole nähnyt en taivaalla enkä maalla, ja jos uutiset pannaan siihen eikä kasettiin, tahi mikä tuo on, sanomalehteen, niin minä en siitä paljon hyödy; ja ihan hulluahan se oli, kun toimitus lupasi 'voimiansa myöden tyydyttää yleisön vaatimuksia.' 'Vai niin,' arvelin minä, 'vai samanlaisia junkkariako te olette, kuin Venäjän vieraat miehet, että rahalla saapi teitä sanomaan ja kirjoittamaan mitä tahtoo, ettekä häpeekään. Ei, kiitoksia, myökää vaan muille voimianne, minä en osta.'"

"Tyystin tähdelle paneminen, se on Hämeen suomea ja merkitsee tarkkaa vaarinottoa," selitti opettaja, "ja mitä voimien myymiseen tulee, niin Hämeessä ja Länsi-Suomessa sanotaan tosin myören eli myölen eikä myöten, ja yksipuoliset kirjoittajat kirjoittavatkin myöden, vaikka kyllä eivät kirjoita muuden eikä siden eikä täden eikä kuidenkin."

"No on se Suomen haasti monenlaista," sanoi Matti, "moista minä en ole kuullut, vaikka onhan sitä outoa suomea nähty ja kuultu raamatussa ja pappien saarnoissa. Juontuu mieleen, miten maisteri kyynelet silmissä toissa pyhänä paukutti: syvästi sisälleotettuna kiitollisuudesta ulospuhkee kuningas David: Oo, kuinka viheliäisiä me emme ole! -- Mutta se kuului kauniilta, vaikk'ei sitä ymmärtänyt."

"Täytyy minunkin vielä vähän kysyä, kun sanotte Suometarta Suomen haltiaksi," virkkoi Tyni. "Olivathan haltiat pakanuuden aikana Suomalaisilla niinkuin jumalia, vai miten?"

"Ihan niin," vastasi Aleksanteri, "jumalia oli niillä miekkoisilla koko pataljoona, yksi sontaa veti, toinen kylvi, yksi vettä satoi, toinen jyrisi; joka lähteellä ja joka puullakin oli oma jumalansa: mutta ruotsalaiset, Eerikki ja Henrikki ja Pirkele Jaari eivät suvainneet näitä jumalallisia forstmestaria, vaan ajoivat heidät tiehensä. Ja mitäs siihen sanot, että Suomen ukot olivat antaneet jumalilleen luvan naidakin; monella oli akka ja lapsikakarat ja suuri pere".

"Se on mahdotonta, että kaikki olisivat olleet samanarvoisia jumalia," sanoi muurari Heikki, "pitihän heillä olla jonkunlainen päällysmies, eli yhteinen komentaja, eihän muuten olis tullut mitään tolkkua koko maailman hallituksesta."

"Etpähän ollut Paapelin tornia tekemässä, vaikka olet vanha: kuningasta ei ollut Suomalaisten jumalilla enemmän kuin itse Suomalaisillakaan, vaan he olivat itsenäisiä isäntiä perheineen, käskyläisineen. Ukkoa kyllä sanottiin ylijumalaksi, mutta se ei tarkoittanut muuta kuin hänen taivaallista asuntoansa. Sanoppas sinäkin, opettaja, eikö niin ole, muuten eivät taas usko minua."