Chapter 4

Katin kanssa hän ei puhunut moneen päivään; hän kyllä näki häntä muutamia kertoja ollessansa mummon luona, mutta tytöllä näytti olevan kova kiire, hän vaan aina muutamalla sanalla riensi ohitse, vieläpä näkyi karttavankin opettajaa; tämä kärsiväisyydellä odotti rauhallisempaa aikaa.

Kyllä rakkaus tyttöön mahtavasti liikutti hänen sydäntään, mutta myös kansallisuuden koko maailma, joka hänelle aukesi, paisutti hänen rintaansa. Hän usein kuljeskeli niinkuin unissaan, eikä kuitenkaan koskaan ennen ollut seisonut niin lujalla ja vakavalla kannalla kuin juuri nyt.

Monta harmia ja häiriötä sai opettaja kärsiä myös Aleksanterin kautta. Tämä oli utelias tietämään, mitä opettajalla oli hänen mummonsa kanssa "rupattamista;" hän siis useamman kerran yhtyi heihin. Jos kanssapuhe oli kääntynyt syvemmälle, totisemmalle suunnalle, pisti hän väliin naurettavia pilkkapuheitaan.

Kun opettaja kysyi: "Mummo, ettekö koskaan käy kirkossa?" jatkoi Aleksanteri sukkelaan: "Niin, mummo, te kenties vielä muistatte, kuka se rakensi kirkon; opettaja tahtoisi sitä kernaasti tietää, mutta aikoo kuitenkin jättää kirkon paikoilleen."

"Ole sinä äänettäs," vastasi mummo, "jos olisit johonkin kelvannut, niin olisit nyt pappina ja kirkkoherrana." Opettajaan kääntyen jatkoi hän: "Siitä on jo viisi vuotta, kun olin kirkossa, mutta kuulenhan minä sunnuntaisin tänne asti kun kelloja soitetaan, ja tiedän milloin jumalanpalvelus alkaa, silloin luen saarnan itsekseni. Ja kahdesti vuodessa tulee kirkkoherra minua ripittämään; se on herttainen mies tämä meidän kirkkoherra, hän käypi muutenkin minun luonani."

"Eikö se teidänkin mielestänne, opettaja, ole kova kohtalon ivaus, että mummoni ei sattunut olemaan _masculini generis_ [s.o. miespuolta], jotta olisi saattanut vetää mustan mekon selkäänsä?"

Mummo kummastuneena katsoi molempia silmiin, kuullessaan niin outoja sanoja itsestänsä, eikä tietänyt mitä se merkitsi.

"Minä luulen," vastasi opettaja, "että hän näinkin voipi olla yhtä jumalinen ja tulla yhtä autuaaksi."

"Kuulkaas sitä, mummo," virkkoi Aleksanteri riemuellen, "opettaja kanssa sanoo, ett'eivät papit ole hiuskarvaakaan paremmat muita ihmisiä."

"Onko se totta?" kysyi ämmä huolestuneen näköisenä.

"Minä tarkoitan," alkoi opettaja, "että kaikki ihmiset tietysti voivat tulla autuaiksi, vaan että oikea sielunpaimen, joka on hyvä ja hurskas ja joka harrastaa lampaittensa hengellistä terveyttä, pääsee korkeammalle autuuden portaalle."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo. Opettajalla oli tuskanhiki otsassa, mutta Aleksanteri kysyi taas:

"Eikö teidänkin mielestänne pitäisi päästää papit mammonan palveluksesta, puustellien hoitamisesta, ja maksaa heille koko palkka suoraan rahassa ja elossa. Sillä tavalla moni pappi parka, jolta nyt heinäsuovat, halkopinot ja sontatunkiot peittävät koko hengellisen näköalan, voisi pitää sielunsa puhtaana tämän maailman huolista."

"Minä puolestani luulen, ett'ei maanviljeleminen paaduta pappia enemmän kuin muitakaan ihmisiä. Päin vastoin tämä luonnon jalostuttaminen luullakseni virkistää hänen mieltään, enentää hänen hengellistäkin voimaansa ja, mikä on tärkeintä, saattaa hänet paremmin ymmärtämään seurakuntalaisiensa, talonpoikien kantaa ja katsantotapaa."

"Sitä minäkin meinaan," sanoi mummo hyvin kiivaasti, "kuka pappi pilautuu puustellinsa hoitamisesta, se muuttuis jo ensi vuonna alkärsäksi, jos leipä, suola lentäis hänelle suoraan suuhun. Mutta elkää te, opettaja enää vastatko tuolle mitään, elkääkä antako hänen saattaa teitä huonolle tuulelle, hänellä on tänään taas jumalaton päivänsä, mutta ei hän ole niin ilkeä, kuin miksi hän teeskentelee."

Aleksanteri näki, ett'ei hänellä ollut mummon luona mitään toimittamista, ja meni nurpeillaan tiehensä; opettaja myöskin pian läksi pois; taaskin oli häneltä yksi hellä, suloinen väli tullut häirityksi. Vasta kotonaan tuli hän taaskin tasapainoon ja karkaisi itseään pääsemättömiä ulkonaisia ryntäyksiä vastaan.

Vasta sunnuntaina onnistui ystävällemme taaskin saada rauhassa puhutella Katia; hän tapasi häntä vanhan opettajan luona puutarhassa istumassa tämän vieressä penkillä, he eivät näkyneet puhuneen mitään toistensa kanssa.

Muutamien tavallisten lauseitten perästä alkoi opettaja: "Se on kuitenkin ylevä, mieltä kohottava asia, että seitsemäs päivä on uskonnon kautta pyhitetty ja kaikesta työstä vapaa; jos ajattelemme, että niin ei olisi, niin ihmiset kuolisivat liiasta työstä. Jos esim. näin keskellä leikkuu-aikaa päivä päivältä lakkaamatta tehtäisiin työtä, kunnes kaikki olisi valmis, ei sitä voisi kukaan kestää."

Kati ja vanha opettaja näkyivät ensin kummastuvan tätä puhetta, sitten sanoi Kati:

"Johan te silloin lienette täällä olleet, kun sunnuntaina oltiin heiniä levittämässä, sentähden että oli niin kauan satanut, että kaikki olisi muuten pilalle mennyt. Minä olin myös nurmella, mutta minusta tuntui, niinkuin jokainen sylillinen heiniä olisi ollut kahta vertaa raskaampi kuin muutoin; minusta oli ihan kuin toinen olisi käs-vartta kiini pitänyt ja toisena päivänä ja koko viik-kauden tuntui niinkuin maailma olis ollut nurin narin, ja niinkuin koko vuos-kauteen ei olis ollut sunnuntakia."

Ilosta hehkuvin silmin katseli opettaja Katia, niin, tyttö oli aivan mummoonsa.

Ei kukaan näkynyt olevan taipuvainen puhetta jatkamaan. Kati kaiveli jalallaan kuoppaa hiekkaan, ja opettaja tässä ensi kerran sai tilaisuutta huomata hänen jalkansa pienuuden.

"Ettekö välistä luekin jotain sunnuntaina?" sanoi hän noin melkein itsekseen; ei kukaan vastannut; hän katsoi tarkkaan Katia, jolloin tämä vastasi:

"Emme, me lystäilemme."

"Niin millä sitten?"

"Voi, kuin te kyselettekin; juttelemme, laulelemme ja sen perästä käymme kävelemässä."

"No, mitä te juttelette?"

Tyttö naurahti ääneen ja sanoi sitten: "Sitä en ois eläissäni luullut, että näitä minulta kysyttäisiin. Emme me niitä asioita niin tarkalleen tahi kauan aprikoi, vaan juttelemme mitä mieleen juontuu. Mutta nyt tulee tänne pian minun ystäväni Hukkasen Heli, silloin teidän ei ole tarvis kysyä mitä jutellaan, hänellä piisaa puhetta Kekristä Juhannukseen."

"Ettekö siis vielä ole mitään kirjaa lukenut?"

"Olen kyllä, koko Katkesmuksen ja Piplian historian ja vähän Virsikirjaa ja Raamattuakin."

"Entäs muuta?"

"Ja Helmivyön ja Kenovevan."

"Ja vielä mitä?"

"Ja Kylän Heittiön. Siin' on kaikki tyynni," sanoi tyttö molemmilla käsillään pyyhkäisten esiliinaansa, ikäänkuin nyt olisi tyhjentänyt kaiken tietonsa opettajan eteen; tämäpä vielä jatkoi:

"No mikäs teitä enimmin miellytti?"

"Kylän Heittiö, se oli aika poika, mutta kieli siinä on niin kummallista, huonoa suomea, niinkuin ruotsalaisien hiuksenkauppiaiden metostamista, ett'ei sitä paikoin tahdo ymmärtääkään."

"Minä teille hankin kirjoja, joissa on paljon kauniimpia kertomuksia ja paljon parempaa suomea."

"Kertokaa ennen joku tarina, mutta tuommoinen oikein kauhistuttava, tahi paremmin, odottakaa, kunnes Helikin tulee, hän niitä kuuntelee oikein halusta."

Silloin tuli poika, joka sanoi vanhalle opettajalle, että hänen piti kohta tulla lukkariin ja tuoda viulunsa mukaan: lukkarin Kaapriel oli saanut uuden valssin nuotit; vanhus paikalla nousi, sanoen: "Jääkää terveeksi, täytyy siellä pistäytyä," ja meni tiehensä.

Kun opettaja nyt jäi kahden kesken Katin kanssa, sykähti hänen syämensä, eikä hän rohjennut katsoa ylös. Viimein sanoi hän noin itsekseen:

"Se on kuitenkin oikein hyväntahtoinen ukko."

"Niin," sanoi Kati, "ja teidän täytyy tulla häntä oikein tuntemaan. Sitä ette saa pahaksi panna, että hän on kaikkia opettajia vastaan vähän juro ja äreä; hän ei voi sitä vieläkään unohtaa, että hänet pantiin koulumestarin viralta pois, vaan meinaa, että jokainen, joka tulee tänne opettajaksi, on ikäänkuin tunkenut hänet pois, vaikka toinen tietysti ei mahda siihen mitään. Mutta hän on vanha mies, ja vanhojen ihmisten kanssa pitää olla kärsivällinen."

Opettaja tarttui tytön käteen ja katsoi häntä hellästi silmiin: tämä lempeä osanotto toisen kohtalosta ihastutti koko hänen sielunsa. Yht'äkkiä putosi kuollut lintu heidän eleensä, ja he säikähtivät molemmat: mutta Kati kohta kumartui alas ja nosti linnun maasta.

"Se on vielä aivan lämpimänä," sanoi hän, "Voi sinua eläin parkaa, sin' oot ollut sairaana, eikä kukaan ole voinut sinua auttaa; ei se ole muuta kuin kiuru, mutta se on kuitenkin ollut elävä olento."

"Mielellään tahtoisi ajatella," sanoi opettaja, "että tuommoinen lintu, joka laulellen kohoaa kohti taivasta, kuollessaan tulisi suoraan taivaasen, se liitelee niin vapaana korkealla maasta; mutta kun kuolema sen kohtaa, niin maan painovoima vetää sen alas: maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman."

Kati katsoi häneen suurin silmin, nämä sanat miellyttivät häntä, vaikk'ei hän niitä oikein ymmärtänyt; vähän ajan päästä virkkoi hän:

"Se on kuitenkin paha, ett'ei sen omaiset, sen vaimo tai lapset yhtään huoli siitä, vaan antavat hänen noin vaan pudota maahan ja siihen jäädä; mutta saattaahan olla, ett'eivät vielä tiedä hänen kuolleenkaan."

"Eläimet," sanoi opettaja, "niinkuin lapsetkin, eivät käsitä kuolemaa, sen tähden että elävät, elämää ajattelematta, siitä mitään tietämättäkään."

"Onko se varma!" kysyi Kati.

"Niin luulen," vastasi opettaja. Kati ei sitä asiaa sen enempää aprikoinut, niinkuin ei ylimalkaan ollut tottunut mitään perin juurin tutkimaan; mutta opettaja ajatteli: tässä tytössä on suuri taipumus sivistykseen, tässä on jo itsenäisen hengen alku. Ottaen linnun tytön kädestä sanoi hän sitten:

"Minä en tahtoisi maan mustaan poveen kätkeä tätä yläilmojen asukasta, vaan kiinnittäisin hänet tähän puuhun, että kuoltuaan hajoisi tuuleen."

"Ei, se ei ole minulle mieleen; Hukkasen tallinuksen peälle on huuhkaja naulittu, siivet hajallaan, mutta miun tekisi aina mieli ottoa se alas, kun mänen sivutse". Siis hiljaan hautasivat linnun. Opettaja, joka tänään oli niin onnellinen havainnoissaan, astui pian askeleen etemmäksi; hän tahtoi koettaa, kuinka suostuvainen Kati olisi hienompaa sivistystä vastaan ottamaan.

"Te puhutte niin viisaasti," alkoi hän, "että oikein mieltä karvastaa, kun kuulee teidän puhuvan tuommoista murteellista kieltä; te varmaan osaisitte paremmin puhua ja se sopisi teille paljoa paremmin.

"Mie häpiisin silmittömäks, jos rupiisin toisella tapoa hoastamaa, ja tolkuitsooha nytki jokahine, mitä mie sanon."

"Kyllä kai, mutta hyvä on hyvä, parempi sitä parempi. Milläs kielellä sitte rukoilette?"

"Ka, niinku on kirjutettu, se on ihan toista, se."

"Ei suinkaan, niinkuin Jumalan kanssa puhuu, niin pitäisi ihmisillekin puhua."

"Mutta sitä mie en osoa enkä sitä tahokkaa. Neättähä työ, opettaja, mie en eneä tietäs mitä hoastella, ku miun aina vain pitäs aitella, millä loatuu sanoja asetella; miun ois itsiini häpii. Ei, opettaja, olkoo teijän sana vaikka kuin viisas, vain ei siitä tule mitään."

"Elkää aina sanoko minua opettajaksi, kutsukaa minua nimellänikin."

"Se toas ei kelpoa, se ei käy loatuu."

"Miks'ei käy?"

"No kuhan ei käy."

"Vaan pitäähän olla syy, minkä tähden?"

"No enhä mie tiijjä teijän nimiikää."

"Vai niin? Minun nimeni on Aukusti Opattinen."

"Vai Opattinen, no se on melkeen yhtä jos sanoo Opattiseks tahi opettajaks."

"Ei, mutta sanokaa Aukustiksi."

"Voi, voi, elkeä työ tyhjeä ... mitä imeiset siitä sanoisi?"

"Että pidämme toisistamme," sanoi opettaja, painaen tytön kättä vasten rintaansa, "ettekö tekin rakasta minua?"

Kati kumartui alas ja taittoi neilikan. Samassa aukesi puutarhan portti.

"Jumalalle kiitos ja ylistys, että viimeisellä pääsin," huusi Hukkasen Heli. "Hyvä päivä opettajalle! Kati, ole sinä hyvilläsi, ett'ei sinun tarvitse käydä sunnuntaikoulussa. Semmoinen laki teidän pitäisi saada toimeen, opettaja, ett'ei näin suuria tyttöjä pantaisi enää kouluun, ainakin minulla on siitä hyvin vähä hyötyä."

"Antakaa mulle neilikka," sanoi opettaja hellästi rukoilevalla äänellä Katille; tämä punastuen antoi hänelle kukkasen, jota hän innokkaasti painoi huuliansa vastaan ikäänkuin vastarakkauden merkkinä.

"Aika saarnapa sinulle pidettäisiin, jos tuo vanha he, he näkisi, että olet taittanut kukan; mutta näin on hyvä, tuolla hän istuu lukkarissa ja soittelee uutta valssia. Sitäpä sitten oikein tanssitaankin ensi häissä. Tanssittehan tekin, opettaja?"

"Vähän, mutta en ole kaualla aikaa sitä harjoittanut."

"Mutta sopii koetella kuitenkin lalalalala," rallatti Heli hypellen puutarhassa, "mitä sinä siinä kainostelet, Kati? Tule pois!" Hän tempasi mukaansa Katin, joka ei voinut häntä vastustaa; mutta he olivat niin varomattomat, että polkivat kukkapenkkiin. Heli yhä laulellen taas tasoitti sen ja sanoi sitten:

"Tule nyt, lähetään pois tästä puutarhasta, jossa ei voi liikkuakaan, toiset tytöt ovat jo kaikki tuolla Kisamäellä, ja hän on varmaankin jo kauan odottanut meitä."

"Kuka?" kysyi opettaja.

"No hän," vastasi Heli, "jos tulette mukaan, niin saatte häntä nähdä ilman edestä; ettehän pidä meitä niin halpana, että häpeäisitte käydä meidän seurassamme."

Opettaja tarttui Helin käteen, ja pitäen sitä kiinni, niinkuin se olisi ollut Katin käsi, läksi hän molempien tyttöjen kanssa pois puutarhasta.

Tien vieressä, siinä jossa se poikkee Läävälahteen, istui kivellä voimakkaan näköinen mies, suora ja solakka kuin nuori petäjä, opettaja tunsi hänet Hukkasen isäntärengiksi; tämäpä kun näki heidän tuolla tavalla yhdessä tulevan, kavahti pystyyn ja jäi seisomaan niinkuin kiinni lumottuna: uhkaa ja surua ilmaisi koko hänen olentonsa. Mutta kasvonsa kirkastuivat, puristettu nyrkki laukesi taas, kun Heli iloisesti astui hänelle vastaan. Opettaja erittäin ystävällisesti tervehti Tyniä, se oli rengin nimi. Niin astuivat nyt molemmat pariskunnat tyytyväisinä vieretysten.

Ollakseen ystävyksin Tynin kanssa, puhui opettaja paljon Hiirakasta ja kyseli, kuinka sen opettaminen luonnistui.

Siis oli nyt tapahtunut, mitä opettaja ei olisi koskaan uskonut: hänellä oli talonpoikainen tyttö tiettona ja talonpojan renki kumppalina.

Pian meni Tyni Helin kanssa edelle ja opettaja astui Katin kanssa käsi kädessä jäljestä.

Tuttavasti puhellen kävivät tietä myöten. Nyt tuli opettaja kyllin ymmärtäneeksi, että voipi jutella paljonkin toistensa kanssa, vaikk'ei ole juuri kirjoja lukenut. Likellä Halinojaa, josta kansan tarinan mukaan Vetehinen nousee joka yö, istautuivat penkerelle tien viereen ja nyt aljettiin laulaa. Opettaja oli sydämessään ihastunut Katin kauniista altti-äänestä, Tynin ääni soveltui hyvästi tyttöjen lauluun ja opettaja huomasi surulla, kuinka vähän kansanlauluja hän tunsi; musiikillisella aistillaan hän kuitenkin pian oppi nuo yksinkertaiset nuotit ja säisti syvällä baassilla. Loistavin silmin Kati päätään nyykyttäen osoitti hänelle hyväksymistään. Mutta usein täytyi hänen vaieta jossain arvaamattomassa nuotin käänteessä, jolla oli tarkoituksena tasoittaa liian jyrkkiä ajatuksen hyppäyksiä tahi runomitan epäsäännöllisyyksiä; silloin Kati häntä kehoitti katseillaan, jotka sanoivat niin paljon kuin: laula vaan kanssa, vaikk'ei kävisikään niin erinomaisen hyvin. Siten opettaja yhdisti äänensä kyläisten laulajien äänten kanssa.

Nyt oli niin pitkälle tultu, ett'ei hän tietänyt muuta kuin nuotin, mutta oppimattomilla kyläläisillä oli sanat ja sisällys.

Siinä laulettiin paljo enimmäkseen surullisia lauluja, vaikka laulajat olivat iloiset ja hyvällä mielellä. Niinkuin joki heidän allansa juoksi eteenpäin hiljaa liristen peltojen välitse, niin näkyi heidän laulujensakin virta olevan loppumaton.

Opettaja oli niinkuin toiseen maailmaan muutettu. Hän kyllä oli jo ennenkin tullut tuntemaan kansanlaulussa ilmautuvan lapsellisen tuntemis- ja ajatustavan, vaan oli niitä ainoastaan sillä tavalla maistellut, niinkuin herkkupöydissä pidetään aholla kypsyneitä mansikoita erinomaisen raittiin tuoksunsa vuoksi parempina kuin ryytimaassa huolellisen hoidon alla kasvaneita, vaikka edellisiä kuitenkin syödään sokerin ja maidon kanssa; mutta tässä hän oli itse osannut mansikistoon ja nyt marjat, nautittuina yksitellen suoraan varresta eikä vadilta joukottain, maistoivat aivan toisella lailla.

Kansanlaulun syvä alkuvoima aukesi koko ihanuudessaan ystävällemme, hän näki itsensä suljetun Suomen jalon, majesteetillisen kansallishengen syliin, ja tämän hengen suloinen edustaja istui hartaana, tuttavana hänen vieressään. Hän päätti ruveta papiksi tämän pyhän kansallishengen palvelukseen.

Kun hän iltasella palasi kotiin Katin kanssa ja molemmat seisoivat mummon edessä, tarttui hän tämän käteen, painallutti sen rintaansa vasten ja sanoi:

"Rasittavaan työhön ette saa käyttää käsiänne minun hyväkseni, Van siihen johon ne on luotu: siunaamiseen."

Enempää ei hän voinut puhua, vaan läksi nopeasti sieltä pois.

Koko kylässä ei sinä iltana puhuttu muusta mistään kuin siitä, että opettaja piti tuttavuutta Pekon Katin kanssa.

Ystävämme, joka ennen niin kernaasti ja melkein aina oli ollut yksin, ei nyt enää lopetettuaan koulu-tunnit viihtynyt neljännestuntiakaan yksinänsä, ei kotonaan eikä ulkona. Kaikista kirjoista, jotka hänellä oli, ei yksikään sopinut hänen nykyiseen mielialaansa, ja kun tahtoi jotain kirjoittaa muistikirjaansa, niin se näytti hänestä niin tyhjältä ja mitättömältä, että hän sen heti taas pyyhkäisi pois.

Ulkona kävellessään ei hän enää saanut mitään oikeata mietettä eikä mitään piirustusta aikaan, hän puhui kaikkien kanssa, jotka vastaan tulivat, tai jotka tekivät työtä tien vieressä, ja ihmiset olivat ystävälliset hänelle, sillä hänen avonainen sielunsa oli tullut näkyviin hänen kasvoilleen. Mutta usein seisoi hän myös heidän vieressään uneksivana hymyillen ja sanaakaan virkkamatta; hänestä tuntui niinkuin olisi mahdotonta lähteä pois, niinkuin pelkäisi tulevansa taas pois sysätyksi yksinäisyyteen ja ikävyyteen, niinkuin hänen pitäisi tarttua lujasti kiinni jokaiseen, olkoonpa se kuka tahansa.

Kerran näki hän Katin leikkaavan pellolla ja riensi hänen luo, mutta läksi taas heti pois; hänestä tuntui sanomattoman vaikealta olla yksin joutilaana ahkerain keskellä, eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään talon töistä, vaan tiesi kuinka taitamattomasti käyttäisi itseään niissä. Katin jalous ei hänestä näyttänyt alenevan, vaan päin vastoin ylenevän tämän työn kautta. Pois mennessään sanoi hän itsekseen: ainoastaan öylättejä, ainoastaan rippileipiä pitäisi tehtämän siitä viljasta, jonka hän on leikannut.

Mummon luona istuessaan oli hän usein hajamielinen, ainoastaan kun tämä kertoi vanhemmistaan ja esivanhemmistaan saattoi hän vetää hänen huomionsa kokonaan puoleensa; hänestä oli niin suloista kapuilla tätä sukupuuta myöten kauas muinaisten aikojen historiaan. Mummon isänisä oli sotinut Venäläisiä vastaan Kustaa III:nnen johdon alla, ja hänestä oli mummolla vielä paljo kertomista. Useasti hän myös, vaikka valittamatta, sanoi tuntevansa, että vielä tänä talvena oli taaskin näkevä kaikki esivanhempansa. Opettaja koki hänestä häätää näitä ajatuksia, joka ei ollutkaan vaikeata, ja tahtoi saada hänet kertomaan Katin lapsuudesta: kuinka tämä jo pikkulapsena paheksi sitä, että nuken täytyi maata avosilmin ja sentähden yöllä peitti sen silmiä paperipalasella, ynnä monta muuta tarinaa. Näitä juteltaessa loisti sama pyhä tuli nuoren miehen ja vanhan vaimon silmistä, niinkuin sama kuunsäde valaisee kaksi vieretysten vierivää aaltoa.

Katista ei ole mitään muistikirjassa, mutta mummon tarinoiden ja muiden kokemusten synnyttämiä ovat luultavasti seuraavat sanat:

"Kernaasti luulet voivasi astua kansan keskeen, jonkunlainen selvän järjen katkismus kädessäsi ja sillä kääntää kansan heti paikalla; mutta tässä on kaikkialla historian pyhää maata, meidän täytyy etsiä muinaisuuden jälkiä. Sääli, että historiamme on niin hajanainen ja rikki revitty ... mistä voipi aloittaa..." Myöskin Hukkasen luona opettaja nyt kävi usein, hän innokkaasti opetteli maanviljelystä ja iloitsi Hukkasen mietteistä ja lauseista, jotka aina olivat ytimekkäitä, vaikka vähän raakoja; mitä enemmän hän perehtyi Hukkasen taloon, sitä enemmän näkyi hän vierautuvan Pekon talosta; itse hän kyllä oli niinkuin ennenkin, mutta Kati nähtävästi kartti häntä ja vastaan sattuessa aina tervehti vaan arasti ja epäilevästi.

Muutamana iltana tuli Kati itkien Helin luo ja sanoi:

"Aitteleppas, hurja velimies ei kärsi sitä."

"Mitä?"

"No, että opettaja käypi minun luona. Aleksanteri sanoo, jotta jos heä vielä kerran näköö miun yhessä Sysmäläisen kanssa, sanoo, ni heä, sanoo, lyöp miun sekä hänen vaivaseks, sanoo; tiijjäthä sie, jotta heä on sen takee vihoissaa, ku opettaja on siun toattos kansa hyvä tuttava."

"Sepä on aika risti. Mitäs siihen nyt mahtaa?"

"Sano opettajalle, jos hän tänne tulee, jotta elkään pahaksi panko, mutta käykään vielä harvemmin meillä, minä en tohdi hänen kanssaan haastella. Minä en omasta puolestani äijää siitä huolisi, jos veljeni olisikin törkeä, mutta jos hän häntä loukkaa, ja sen hän kyllä saattaa tehdä rahvaan aikanakin, niin minä kuolemakseni paheksisin sitä."

"Ole jo surematta," vastasi Heli, "en minä kuitenkaan sano hänelle sanaakaan."

"Miksi?"

"Siksi, voi sinua rakastunutta narria! Luuletko minun rupeevan hänelle semmoista kertomaan, josta hän arvelis, että meille Jalonvaaran tyttölöille ei tarvitse muuta kuin viheltää, niin tulemme perästä juosten niinkuin koirat."

"Sitä hän ei suinkaan luule."

"Mutta minä en anna hänelle tilaisuuttakaan siihen, sitä minä vaan en tee, että sanoisin hänelle jotain sinusta; hänen täytyy aloittaa. Anna minun vaan ajaa sitä asiaa, kyllä minä saan hänet siihen. Ja sitte kun häneltä sydän oikein kuohahtaa, niin minä sanon: 'saattaa olla, kukaties voipi olla mahdollista, minä koetan Katia siihen yllyttää, että saatte kenties ensi pyhänä yhtyä minun luonani; kyllä minä silloin näen, onko lemmen lehti puhjennut ja kuinka pitkälle hänen kanssaan on päästy.'"

"Niin no, tee sinä kuin tahdot, enhän minä voi sinua pakoittaa, mutta sen minä sanon, että piinata häntä et saa; hän on näet niitä ihmisiä, jotka kaikkia asioita niin paljon ajattelevat, sitä minä kyllä olen huomannut, ja silloin hän voisi tulla pahalle mielelle, kenties ei voisi nukkuakaan."

"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?"

"Mistäkö?" sanoi Kati, "minä vaan luulen, sillä hänelle juontuu kaikellaiset ajatukset päähän, ja niin käypi minullekin usein."

"Voi sinua taivaan vasikkaa. Ole huoletta, en minä häneltä ruumista riko, enkä henkeä vie; tuommoinen opettaja pitää niin monta tutkintoa kaiken ikänsä, että tekee mieli kerta tutkia häntäkin; saapi nähdä, juokseeko pää-nyörit hänellä hyvästi."

"Sen ne tekevät."

"No jos hyvästi käypi, saanko antaa hänelle suutelon?"

"Anna minusta nähden."

"Elä nyt näytä tuommoista näköä, rakkauden pitää olla iloisen eikä vääräsuisen. Ajatteleppas, kun kirkherra mennä pyhänä kysyi: kuinka meidän tulee rakastaa Jumalaa? niin minä kauan arvelematta vastasin: iloisesti, niin hän muhahti ja otti nuuskaa näpillisen ja sanoi: se on oikein -- tiedäthän sinä, miten hän tekee, sanoo kaikesta, jos se ei ole ihan päin männikköön: se on oikein, mutta jäljestäpäin selittää sitä sinulle, niin että siitä tulee ihan toista -- niin hän silloinkin sanoi: Jumalaa pitää rakastaa niinkuin isäänsä, nöyryydellä, niin minä taas virkoin: voipihan isäänsäkin rakastaa iloisesti; niin hän naurahti ääneen, käänsi nuuskatuusansa alassuin, niin että kaikki nuuskat meni maahan ja sitte nauroimme kaikki yhdessä;

"En mie huoli ikävöijä, enkä huoli surra, Tuulia illan lailailaila tuulia illan laila,"

niin lopetti Heli laulaen ja veti Katin ulos pihamaalle, josta hän kokosi levitetyt palttinakankaat kantaaksensa ne sisään, ja sitä tehdessään selitti, että ne olivat hänen myötäjäisiänsä.