Chapter 3

Iltasella kertoi Pekko kaikille ihmisille, ett'ei opettaja ollut niinkään hullu; kieli vaan ei tahtonut sujua, ei ollut hänellä muka oikein hyvä supliiki.

Mutta opettaja kotiin tultuaan kirjoitti muistikirjaansa: "hurskaus yksin pysyttää ihmisen vanhoillakin päivillään rakastettavana, vieläpä tekee hänet kunnian-arvoiseksi ja pyhäksi; hurskaus on sielun lapsuus; vaikka ihminen nähtävästi taaskin muuttuu lapseksi, niin tämä muutos kuitenkin levittää suloisen sädekehän-tapaisen lempeyden koko olennon yli. Kuinka kovia, raakoja ja rumia ovat nautinnonhimoiset, itsekkäät ihmiset vanhuudessaan, kuinka ylevä oli tämä vaimo taikauskossansakin?"

Vielä muutakin kirjoitti opettaja muistikirjaansa, mutta pyyhkäisi sen taas paikalla pois. Katkerasti itseään syytellen istui hän kauan yksin; viimein läksi hän ulos kadulle, hänen sydämensä oli niin täynnä; hänen täytyi päästä ihmisten seuraan; poikien laulanta, joka kajahteli kauas ympärille, vapisutti hänen rintaansa, ja hän sanoi: "Onnellinen minä, se hetki on minulle tullut, että ihmisten laulu minua syvemmälti liikuttaa, kuin lintujen; minä kuulen veljellisen huudon. Oi Jumala! minä rakastan heitä kaikkia!"

Niin käveli hän vielä kauan pitkin kylää, sydämessään tuttavasti puhutellen kaikkia, mutta ei sanaakaan suusta saanut, Tietämättä, kuin se oli tapahtunut, seisoi hän äkkiä Pekon talon kohdalla: kaikki oli hiljaista ympärillä, ainoastaan alatuvasta, jossa mummo eli muonamuorina, kuului rukousten yksitoikkoista hörpötystä.

Vasta myöhään yöllä palasi opettaja kotiin, kaikki oli ääneti, ainoastaan siellä täällä kuului kahden rakastavan hiljaista sopotusta. Kun hän viimein tuli kammariinsa, jossa ei ollut ketään, joka olisi vastannut hänen puheesensa, joka olisi katsahtanut ylös häneen ja hänelle sanonut: iloitse, sinä elät ja minä elän kanssasi -- silloin rukoili hän ääneen Jumalata: "Herra! anna minun löytää se sydän, joka minun sydäntäni ymmärtää."

Toisena päivänä eivät lapset voineet ymmärtää mitenkä opettaja tänään oli niin mahdottoman iloisen näköinen. Välitunnilla lähetti hän Matin Jussin keskievariin sanomaan, ett'ei tänä päivänä tarvinnut lähettää ruokaa hänelle kotiin, sillä hän tahtoi itse sinne tulla.

Se ei tahtonut oikein soveltua, että opettaja niin korkealle lentävillä ajatuksilla läheni sitä elämää, joka liikkui hänen ympärillään; hän kyllä saattoi pidättyä omia tunteitaan muille julkaisemasta, mutta sitä ei voinut estää, että moni ruma ja ilkeä asia tuli hänen näkyviinsä ja kuuluviinsa.

Isossa tuvassa, jossa hänelle syödä annettiin, tapasi hän keskievarin emännän vilkkaasti puhelemassa toisen vaimon kanssa.

"No," sanoi emäntä, "eilis-iltana siulle tuotii ukkos kotii hyvin kylläsenä; se olj aika hutikassa; ku mie oisin nähnyt, jotta toiset koatoat hänelle viinoa oluen keskee, ni oisin mie heitä opettanut."

"Nii," sanoi toinen vaimo, "heä olj aika lastissa, ihan niinku täpötäys säkki."

"Nii, ja vielähä sie niitä toisii kiitit niin kauniisti, mitäs sie heille sanot? Hyö niin nakrettii, jott' ei tahtonut loppuu tulla."

"Mie heille sanon, jotta suur kiitosta, paljo kiitoksii teille, miehet; kost' Jumala. Ni hyö miulta kysy tää, jotta mistä sie kiität? Ni mie toas virkan, jotta kiitetäähä sitä, jos toine tuop pikkaraisen potsinki, ammunka aika siasta pitää tuojalle kost' Jumala sanuu."

Opettaja pani kahvelin pois, kuullessaan tämän törkeyden; mutta pian taas rupesi edelleen syömään, ja ajatteli hymyillen, kuinka onnettomuus ja kiivastus usein tekevät ihmisen sukkelaksi.

Mutta aina kun talonpoikain raa'at tavat ja puheet loukkasivat opettajan tunnetta, ei hän kuitenkaan enää kääntynyt luonnon, kaikkien äidin puoleen, vaan uuden isoäitinsä Annan puoleen, jolta hän sai monta selitystä sikäläisten ihmisten elämästä ja tavoista. Moni sanoi sentähden, että vanha mummo oli hänet lumonnut. Niin ei kuitenkaan ollut. Sillä vaikka hän kyllä kernaasti haki virvoitusta tämän lempeästä sydämestä, niin saattoi kuitenkin pikemmin sanoa, että Kati oli sen hänelle tehnyt, vaikk'ei opettaja ollut häntä nähnyt kuin kerran, eikä vielä sanaakaan puhunut hänen kanssaan. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" Näitä sanoja hän usein kertoeli itsekseen, ne hänestä kaikuivat niin lempeästi, niin soinnullisesti, vaikka olivat lausutut raa'alla murteella, vieläpä itse murrekin oli niiden kautta saanut erinäisen vienouden ja suloisuuden.

Entisten päätöksiensä koko voimalla vastusti tuttavamme taipumustansa talonpoikaistyttöön, mutta niinkuin aina käypi, keksii rakkaus monta keinoa; niin sanoi opettajakin itsekseen: "Hän on nähtävästi hyvän mummonsa kuva, ainoastaan tuoreempi, uudemman ajan valaisema kuva. Onko teillä hyvä olla, mummo?"

Muutamana iltana opettaja taas istui mummon luona, niin tuli tyttö hehkuvilla poskilla, sirppi kädessä pellolta, pitäen esiliinaansa varovasti koossa; hän astui nyt mummonsa luo ja tarjosi hänelle esiliinastaan kypsiä vaaramia.

"Tiedäthän sinä, Kati, että on tapana ensiksi tarjota vieraille," sanoi isoäiti.

"Nakoa tästä, opettaja," sanoi tyttö vilkkaasti katsahtaen häneen; opettaja otti punastuen yhden marjan.

"Syö sinä itsekin," sanoi mummo.

"Kiitoksii, syökeä vai työ kahen kesken."

"Mistäkäs sinä nämä sait?"

"Toalta alaalta meijän pellon pientarelta, tijjättähä työ sen voapukiston," vastasi tyttö ja meni sisään.

Opettajan mielestä oli aivan omituista, että samasta paikasta, jossa hän ensi päivänä täällä ollessaan oli piirustanut puun, sieltä toi nyt tyttö kypsiä marjoja.

Kati tuli pian taas sisästä, valkea kana aivan hänen jäljissään.

"Minnekäs taas niin pian, Katri neiti?" kysyi opettaja, "ettekö tahdo vähän istua meidän kanssamme?"

"Kiitoksii vain, mut mie tahon vielä ennen iltasta pistäytyy vanhan opettajan luona." [Kati tosin aina puhui aivan murteen mukaan, mutta me muutamme sen niin paljon kuin mahdollista kirjakielen mukaan, että sitä paremmin ymmärrettäisiin.]

"Jos suvaitsette niin minä seuraan teitä," sanoi ystävämme, ja läksi mukaan, vastausta odottamatta.

"Käyttekö usein vanhan opettajan luona?"

"Se on tietty, heän on näet miulle sukuu, hänen eukko vainoa olj miun mummonj sisar."

"Voi niin, no sepä oli oikein iloista kuulla."

"Mitenkäs niin? Tunsittako työ miun tätii."

"En, minä muuten vaan."

Nyt olivat tulleet vanhan opettajan puutarhaan, Kati sulki sukkelaan puutarhan portin, jättäen kanan ulkopuolelle seisomaan ikäänkuin vahdiksi.

"Mistä se tulee," kysyi opettaja, "että kana noin aina juoksee teidän perästä? Hyvin harvoinhan semmoista näkee?"

Kati seisoi hämillään huiviansa näpelöiden.

"Ettekö tohdi sitä minulle sanoa," kysyi opettaja taas.

"Kyllä tohdin, kyllä voisin, mutta -- ette saa minua nauraa, ja teidän täytyy luvata, ett'ette sano sitä muille; he muuten rupeisivat minusta pilkkaa tekemään."

Opettaja tarttui nopeasti tytön käteen ja sanoi: "sen lupaan niinkuin valan vannomalla." Hän ei enää päästänytkään kättä irti, ja kainosti katsoen alas sanoi tyttö:

"Minä, minä oon, minä olen hautonut tämän kanan povessani; hautojakana säikäytettiin pois, se juoksi tiehensä ja jätti munat silleen, mutta minä kun yhtä munaa katselin kynttilää vasten, niin näin että siinä on pikkarainen pää, ja silloin minä sen otin omakseni... Te ette saa mua nauraa, mutta kun poikanen sitten tuli ulos munasta, niin minä ilosta en voinut itseäni hillitä; minä sille tein pienen höyhentilasen, purin sille leipää, syötin sitä, ja toisena päivänä se jo juoksenteli pöydällä. Siitä ei tiedä kukaan mitään, paitsi mummoni. Sen tähden kana on minulle niin uskollinen, että kun lähden pellolle, niin täytyy se salvata kotiin, ett'ei juoksentelis minun jäljissäni. Ettehän minua naura?"

"En suinkaan," sanoi opettaja ja kävi vielä jonkun matkaa käsi kädessä Katin kanssa, mutta sitten kirosi itsekseen vanhan opettajan järjestystä ja säästäväisyyttä, joka oli tehnyt tien niin kapeaksi, ett'ei kaksi mahtunut vieretysten käymään.

Ystävämme hyvin suuttui, kun vanha opettaja tavattoman pikaisella naurulla huusi tulijoille vastaan:

"Joko tunnette toinen toisenne? Enkö sitä sinulle jo aikoja sanonut, Kati, että sinun pitää saaman kouluopettaja?"

Tämä liian aikainen kajoominen vasta puhkeamassa olevaan kukkaan, koski kipeästi opettajaan, kuitenkin hillitsi hän närkästymistään ja oli vaiti; mutta hän ihmetteli, että Kati, ikäänkuin ei olisi mitään sanottu, alkoi puhua:

"Eno, teidän pitää huomispäivänä leikkauttaa otranne alapellosta, muuten alkavat jyvät karista tähkistä, ne on jo liian tuleentuneet."

Siellä puheltiin vähä, Kati näytti kovin väsyneeltä, hän istausi penkille puun eteen. Molemmat opettajat puhuivat kyllä keskenään, mutta sill'aikaa nuori ystävämme yhä katseli tyttöä niin terävästi, että tämä monta kertaa pyyhkäisi kasvojaan esiliinalla, luullen tulleensa nokeen kyökissä, kun pani potaatit tulelle. Mutta ystävämme huomio oli aivan toisiin asioihin kiintynyt. Hän nyt vasta ensi kerran havaitsi, että Kati vasemmalla silmällä katsoi hiukan kieroon; mutta tämä ei ollut suinkaan rumaa, vaan antoi päin vastoin tytölle vienon ja ujon näön, joka hyvin sopi yhteen kasvojen muun muodon kanssa: hienon, hoikan nenän, aivan pienen punahuulisen suun, pyöreiden, vienosti rusottavien poskien kanssa -- nuoren miehen silmät pysyivät mielihyvällä tätä kaikkea katselemassa. Viimein kun oli virkaveljelleen antanut monta hullua vastausta, huomasi hän, että oli aika lähteä pois; hän jätti hyvästi, ja Kati sanoi:

"Hyvää yötä, opettaja."

"Eikö mulle anneta kättä jäähyväisiksi?"

Kati pisti sukkelaan molemmat kädet selän taakse.

"Meillä ei kysytä, vaan otetaan kättä, he, he," sanoi vanha opettaja.

Ystävällemme ei tarvinnut kahdesti tätä neuvoa antaa, vaan hän hyppäsi puun taakse tarttuakseen Katin käteen, tämäpä taas pani kätensä sukkelaan syliinsä.

Opettaja ei uskaltanut ruveta hänen kanssaan sylipainiin, vaan hyppeli vielä useamman kerran edes taas, kunnes viimein kompastui ja lankesi Katin eteen, niin että päänsä sattui tytön syliin, tämän käden päälle; kauan arvelematta painoi hän tulisen suutelon tälle kädelle, sanoen sitä mielessään omakseen. Siinä asemassa hän pysyi jonkun aikaa nousematta, kunnes viimein Kati, molemmilla käsillään peittäen hänen kasvonsa, nosti hänet ylös; hämmentyneenä ympärillensä katsellen sanoi tyttö:

"Nouskaa ylös, ettehän lie loukanneet itseänne? Näetten, mitä semmoisesta leikinteosta tulee; elkää vaan antako tuon enoni opettaa teille mitään liikaa."

Opettaja nousi seisaalleen ja Kati kumartui nopeasti alas, esiliinansa sisäpuolella pyyhkiäkseen hänen likautuneita polviaan; mutta opettaja ei sitä sallinut, hänen sydämensä tykytti pikemmin, kun hän näki tätä nöyrää itsensä-alentamista. Pian seisoi hän taas puhtaana siinä ja sanoi Katille uudestaan hyvää yötä; tämä katsoi maahan, mutta ei kieltänyt häneltä enää kättänsä.

Lentävillä askelilla meni opettaja sieltä; näytti siltä kuin hänen jalkansa tuskin olisivat maahan koskeneet, niinkuin joku korkeampi valta olisi häntä kantanut; sanomaton voiman tunne täytti hänen sisimmän ytimensä, hänestä tuntui niin helpolta ja huokealta, kaikki ihmiset katselivat häntä kummastellen, sillä hän hymyili heille aivan peittelemättä.

Mutta niin äkkiä vaihtelee ihmisen mieli, että opettaja kohta tämän ensimmäisen riemun perästä kotonaan istuen surkeasti syytteli itseään: "Sinä olet liian pian antautunut himon valtaan," sanoi hän itsekseen. "Onko tämä lujuutta? Sivistymättömälle talonpojan tyttärelle olet antautunut, olet menettänyt itsesi. -- Ei, ei, nämä kasvot ilmaisevat hienon, hellän sielun." Monenlaisia muita ajatuksia syntyi hänessä; hän nyt tunsi talonpojan-elämän, ja vielä myöhään kirjoitti hän muistikirjaansa: "Hopearisti joka hänellä on rintansa päällä, minun mielestäni kauniisti kuvaa hänen pyhyyttään, lähenemättömyyttään ja koskemattomuuttaan."

Kati taas kotonaan ei syönyt yhtä palaa iltaiseksi, ja omaiset toruivat häntä, että hän oli liian paljon päivällä muokkautunut ja varmaankin vielä auttanut vanhaa opettajaa puutarhantyössä; hän vaan kielsi ja siirtyi pian mummonsa luo, jonka kanssa hän makasi samassa huoneessa.

Kauan iltarukouksen perästä, kun kuuli mummon yskivän ja siis tiesi hänenkin olevan vielä valveella, sanoi tyttö:

"Mummo, mitä se merkitsee, kuin kättä suudellaan?"

"Että kättä armaana pidetään."

"Eikö muuta mitään?"

"Ei."

Taas vähän ajan päästä sanoi Kati: "Mummo."

"Mitä, kultaseni?"

"Oli mieli kysyä teiltä jotain, mut enpä sitä muistakaan."

"Niin makaa siis, sinä olet väsyksissä; jos se oli jotain hyvää, niin on siihen aikaa huomisaamunakin, kyllä se taas juohtuu sinulle mieleen."

Kati kääntelihe unetonna vuoteellaan. Hän uskotti itselleen, ett'ei voinut sentähden nukkua, kun oli muka antanut nälän mennä ohitse; hän siis väkisen nieli leipäpalasen, jonka oli ottanut mukaansa kaikkia vaaroja varten.

Opettaja oli myös sill'aikaa saanut oman asiansa selville. Ensin hän oli päättänyt koettaa itseään ja taipumustansa, olla jonkun aikaa Katia näkemättä; mutta viimeisellä tuli hän kuitenkin siihen viisaampaan ja ilahuttavampaan päätökseen, että päin vastoin hyvin usein tapaisi Katia ja kaikella tavoin tutkisi hänen mielenlaatuaan ja sivistyksen kantaansa. Toisena päivänä hän siis meni vanhan virkaveljensä luo ja pyritti häntä kävelykselle lähtemään; hän hyvin ymmärsi, että hänen täytyi Katinkin vuoksi ruveta likempään tuttavuuteen tämän kanssa. Vanhus oikeastaan ei käynyt koskaan kävelemässä, sillä puutarhatyössään oli hänellä liikettä kyllin; kuitenkin piti hän ystävämme kehoitusta kunnianosoituksena, ja läksi siis mukaan.

Se oli kummallista, kuinka harva puheen aine sytytti vanhuksessa puhelemisen halua; se meni aina taas yhtä pian sammuksiin kuin hänen piippunsa, jota hän aina viiden minuutin perästä viritteli. Katista nuori opettaja ei tahtonut kohdastaan puhua, vaan toivoi saavansa paljonkin johdatusta vanhuksen pyrinnöistä.

"Vieläkö välistä luette jotain," kysyi hän siis.

"En juuri mitään, eihän siitä kuitenkaan lähde minulle mitään hyötyä; vaikkapa osaisin kaikki kirjat ulkoa, mitä minä sillä voittaisin? Minulla on pensioni."

"Niin," vastasi nuori mies, "mutta eihän ihminen kehkeytä, jalostuta henkeänsä ainoastaan ulkonaisen hyödyn tähden, vaan saavuttaaksensa yhä korkeampaa, sisällistä elämää, tullaksensa näkemään yhä syvemmälle ja yhä selvemmin. Kaiken, mikä maan päällä on, ja etenkin korkeamman hengenelämän tulee ensiksi olla itsenäisenä tarkoituksena --"

Vanhus veti itselleen tulta hyvin tyynellä mielellä, ja ystävältämme keskeytyi pitkä selitys, joka vasta äskettäin oli hänelle itselleen tullut selväksi. Jonkun aikaa kävivät molemmat ääneti vieretysten, sitten kysyi nuorempi taas:

"Mutta soitattehan aina mielellänne?"

"No se on tietty, usein istun puoliyöhön asti ja vetelen viulua, siihen en tarvitse kynttilää, en tärvele silmiäni, huvitusta on kyllin, enkä kaipaa muita ihmisiä ollenkaan."

"Ja harjoitatte itseänne siihen yhä eteenpäin, niin paljon kuin voitte?"

"Miks'ei? Kyllä kai."

"Mutta eihän teillä siitäkään ole mitään hyötyä," sanoi nuori mies. Vanhus katsoi häneen kummastuneena; mutta toinen jatkoi: "Niinkuin musiikki ja sen harjoitteleminen tuottaa teille iloa, ettekä siitä hae mitään hyötyä, niin voisi ja pitäisi myöskin olla lukemisen ja hengen vaurastuttamisen laita; mutta tässä tapahtuu usein aivan niinkuin monelle ihmiselle, joka ei enää pukeudu tarpeellisella huolella, sen tähden että ei ole ketään, jolle etenkin tahtoisi olla mieliksi. Minä kuulin toissa päivänä, kuinka nuorukainen moitti erästä nuorta vaimoa hänen huolimattomasta puvustaan. 'Kah,' sanoi tämä, 'mitä siitä nyt enää? Minä olen jo kaupattu kananen, täytyyhän ukkoni tyytyä minuun semmoisena kuin olen.' Ikäänkuin pukeutuisimme huolellisesti ulkonaisen tarkoituksen vuoksi, ainoastaan toisia varten, eikä sen tähden, että oma luonto, oma kunnioitus sen vaatii. Samoin käypi monelle myös henkensä vaurastuttamisessa; koska sitä harrastavat ainoastaan ulkonaisella tarkoituksella, niin herkeävätkin siitä, niin pian kuin lähin tarkoitus on saavutettu tai kadonnut. Mutta kuka hengellistä luontoaan, hengellistä ruumistaan, jos niin sopii sanoa, arvossa pitää ja kunnioittaa, hän myös aina pitää sitä kauniina ja puhtaana, kokee kartuttaa sille yhä enemmän voimaa."

Nuori mies nyt vasta huomasi oikeastaan puhuneensa ääneen vaan oman itsensä kanssa; ei hän kuitenkaan pelännyt loukanneensa vanhusta, sillä hän näki kuinka täydellisesti välinpitämätön tämä oli. Raskaalla sydämellä huomasi hän taaskin, kuinka yleisten, ylevien ajatuksien ja katsantotapojen tyrkytteleminen jokaiseen yksityiseen on työlästä. "Jos vanha opettaja jo on niin kovapintainen, mitenkä sitten menestyt talonpoikien luona?" ajatteli hän. Niin astuivat äänettöminä jonkun aikaa, kunnes nuorempi taas alkoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ihmiset ole nykyaikana paljon hurskaampia tai ainakin yhtä hurskaita kuin entisinä aikoina?"

"Hurskaampiako? Ei, hitto vieköön vanhoinakaan aikoina oltu pakanoita, mutta silloin siitä ei niin ylpeilty, ei niin paljon turhaa lapetta laskettu; liian vähä ja liian paljo on yhtä hullu, he, he."

Taas oltiin vaiti.

Viimein osasi nuori mies oikeaan asiaan, kun kysäsi:

"Kuinkas entisinä aikoina oli soitannon laita?"

Silloin vanhus kokonaan virkosi uuteen elämään, piti tikkuloutaa kädessä tulta virittämättä ja sanoi:

"Nykyajan musiiki on siihen verraten paljasta remputusta. Minä olen puolen kolmatta vuotta ollut ala-urkunistina Wiipurissa, kas siinä on vasta urut, minä kuulin Lagi vainajan niitä kerran soittavan, eikä taivaassa ole kauniimpaa musiikia, kuin se oli. Sittemmin olen usein soittanut häissä. Ennen soitettiin vaan kannelta tai viulua, mutta nyt pitää olla klaneetit ja harmonikat ja sen seitsemän konstia, paljasta ähkämistä ja puhkamista ja suurta älinää. Ja mitä tuommoinen musikantti nykyaikoina häissä tienaa. Ennen oli pari miestä tarpeeksi, nyt täytyy niitä olla nelin, viisin; ennen oli pienet tuvat, hienot sävelet ja suuret rahat, nyt on suuret tuvat, suuret sävelet ja palkka pieni."

"No eikö teidän arvonne opettajana siitä alennut, että soititte häissä?" kysyi nuori mies.

"Päin vastoin; minä olen tässä kylässä soittanut enemmän kuin viisikymmentä kertaa, mutta ette näe ketään, joka ei kohottaisi lakkiaan minun edessäni."

Vanhuksen puhe nyt virtasi tulvanaan, kunnes taaskin olivat puutarhaan palanneet; mutta ystävämme turhaan odotti Katin tuloa: tämä ei tullut. Siis tuli kuitenkin alkunainen päätös täytetyksi, hän oli kauan, kauan aikaa Katia näkemättä, nimittäin kokonaisen päivän.

Toisena päivänä meni ystävämme taas yksin vainiolle ja näki Hukkasen tekevän työtä hevosella, joka oli valjastettu jonkunlaisen vierun eteen.

"Jumal' avuksi!" sanoi opettaja; hän oli jo pannut muistiin tavalliset puheen-alut.

"Hyvä on Jumalan apu," vastasi Hukkanen ja ajoi hevosensa pellon päähän, tien viereen asti, sitten vasta seisatti.

"Onko tuo se hiirakka, jota totutitte aatraa vetämään samana päivänä kuin minä tänne tulin?"

"On, ihan samanen, lysti kuulla, että te semmoistakin muistelette; minä kun luulin, että te yhtä vaan kirjojanne ajattelette. Näetten, tämän hevosen laita on ollut aivan omituinen. Minä annoin isäntärenkini tehdä oman päänsä mukaan ja totutella sitä kohta alusta käymään toisen rinnalla, mutta siitä ei tullut mitään. Tuommoinen sälkö, joka eläissään ei ole ollut minkäänlaisissa valjaissa, nykii ja keikelehtää ja muokkautuu kaikella laatua, eikä saa kuitenkaan mitään kunnollista aikaan; kun vetäisee junnittaa aika tavalla ja pääsee hiukan edelle, niin siitä toinen hämmentyy niin, ett'ei toimita mitään, mutta löhäjää vaan toisen muassa; jos sälkö on yksin valjaissa, niin se tottuu tasaisesti vetämään eikä noin uuvuta itseään tyhjän takeen. Jos hevonen kerran on hyvästi oppinut yksin vetämään, niin käypi se toisenkin rinnalla hyvin ja silloin voipi jo edeltäkäsin arvata, kuinka väkevä toisen pitää olla."

Niistä monenlaisista vertauksista, jotka opettaja teki tästä puheesta, sanoi hän vaan tämän ääneen:

"Sama on ihmistenkin laita: ensin pitää olla itsessään jonkin arvoinen, ennenkuin voipi yhdyskunnassa olla kunnollinen ja hyödyllinen."

"Sitä minä en ennen ole tullut ajatelleeksi, mutta se on totta."

"Tuo taitaa olla uusi kylvykone, joka teillä on tuossa."

"Niin on."

"No, onko teidän mielestänne parempi kylvää massinalla, kuin entisellä tavalla?"

"On kyllä, tulee tasaisemmin kylvetyksi, mutta se kelpaa vaan suurilla peltoloilla; ne talonpojat, joilla on vaan muutama pieni kapale, jonka yli ylettää yhdellä viskaamalla laidasta laitaan, niiden on parempi kylvää kädellä."

"Minun täytyy tunnustaa, että minusta on kädellä kylvämisessä jotain miellyttävää; siinä on syvällinen merkitys, että jyvä ensin on välittömästi ihmisen kädessä, sitten lennätetään hetkiseksi ilmaan, kunnes maa sen vetää tykönsä ja se lankee maahan mädätäkseen ja uudestaan taas noustakseen. Ettekö tekin sitä huomaa?"

"Saattaa olla, mutta minä nyt vasta huomaan, ett'ei enää oikein sovi kylväjän sanoja lukea massinalla kylväessä, vaan sopiihan niitä kumminkin ajatella."

"Mitä kylväjän sanoja?"

"Ennen aina kylvettäessä luettiin:

"Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan Tälle maalle kasvavalle, Ahollen ylenevälle," j.n.e.

"Mutta ei pitäisi antaa noiden joutua unhotuksiin."

"Niinkuin sanottu, sopiihan niitä ajatella tahi vaikkapa lukeakin. Joutuisampi on massinalla kylväminen?

"Taipuuko täkäläinen kansa helposti uusiin keksintöihin?"

"Ei. Kun minä ensi kerran rupesin kyntämään Skottilaisella auralla ja pistin kaksi hevosta eteen, niin juoksi koko kylänväki perässäni; ja kun toin tuon massinan maanviljelyskokouksesta ja aloin sitä ensimmäistä kertaa koettaa, niin pidettiin minua hupsuna."

"Se on sentään surkeata, että yhteinen kansa on niin vastahakoinen parannuksille."

"Ptruu, Hiirakka, ptruu!" huusi Hukkanen hevoselleen, joka levottomasti kaapi maata; sitten pitäen sitä kovemmalla, jatkoi hän: "ei se ole yhtään surkeeta, päin vastoin se on oikein hyvä. Uskokaa pois, opettaja, että jos talonpojat eivät olisi niin vastahakoiset, vaan joka vuosi koettaisivat niitä uusia konstia, joita oppineet herrat keksivät, niin olisi jo monta vuotta oltu nälässä. Ptruu, Hiirakka. Teidän pitää vähän tutustua maanviljelyksen kanssa, minä lainaan teille pari kirjaa."

"Minä tulen teille käymään, hevonen ei näy tahtovan enää seisoa paikoillaan: toivon siunausta työllenne."

"Jumalan haltuun," vastasi Hukkanen hymyillen viimeisiä tervehdyssanoja.

Opettaja kulki tietään eteenpäin, Hukkanen taas jatkoi työtään. Mutta tuskin oli edellinen astunut muutamia askelia, ennenkuin kuuli Hukkasen viheltelevän Sysmän laulua: hän sitä vähän säpsähti, sillä hän ei ollut vielä päässyt herkkätuntoisuudestaan ja oli taipuvainen pitämään tätä pilkkana; mutta pian lausui hän itsekseen: luultavasti hän ei tarkoita sillä mitään pahaa -- ja siinä hän oli oikeassa, sillä Hukkanen ei ainoastaan ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, vaan ei mitään ollenkaan, tuo lystikäs nuotti oli vast'ikään hänelle suuhun sujahtanut.

Laaksossa katseltuaan ensin ympärilleen, ett'ei kukaan huomaisi, kirjoitti opettaja muistikirjaansa:

"Kansallisuuden, kansanhengen pysyväinen ja melkein liikkumaton valta on pyhä luounonvalta; se on maallisen elämän painokeski, se on, niin sanoakseni, hitausvoima ihmiskunnan elämässä.

"Kuinka onnettomiin horjumisiin joutuisi ihmiskunta, jos yht'äkkiä jokainen siveydellinen, uskonnollinen ja taloudellinen liike tulisi yleiseksi, kaikkia käsittäväksi! Se vasta, joka on horjumasta herjennyt, joka on tullut pysyväiseksi, paremmin sanoakseni, tasaisesti liikkuvaksi, se vasta voipi laskeutua tähän; tässä on suuri valtameri, joka itsessään liikkuu...

"Minä tahdon pyhänä pitää näiden ihmisten elämää ja ajatustapaa, mutta tahdon myös koettaa..."

Mitä opettaja aikoi koettaa, ei tullut tässä mainituksi, mutta hän oli onnellisella tavalla löytänyt monen langanpään kylä-elämän vyyhdistä.