Chapter 2

"Te voitte varmaan antaa mulle hyviä neuvoja, miten olla, kuin eleä; minä olen täällä niin peräti äkkinäinen."

"Sen minä voin hyvin arvata," virkkoi kreikan-uskoisten opettaja, "minäkin saavuin tänne vaan pyhän sinodan määräyksestä, enkä tuntenut yhtään sielua. Usein toivoin, että olisin saanut jonkun aikaa olla täällä tuntemattomana tullakseni tarkalleen tuntemaan vanhempien luonteet, sillä ilman vanhempien avutta ei voi lapsiin mitään vaikuttaa, sen tiedätte hyvinkin. Minulla oli senkin puolesta hankalampi, kun minun täytyi alusta alkain perustaa säännöllistä koulua, josta venäjän-uskoisilla siihen aikaan ei vielä ollut aavistustakaan. Minusta tuntui ensi aikoina, niinkuin olisin ollut toiseen maailmaan lumottuna."

"Niin, pian annoitkin lumota itsesi ja nait koko paikkakunnan kauniimman tytön, he, he, ja se, se olikin oikein," vastasi vanhus. Kääntyn meidän tuttuumme jatkoi hän: "Pitääpä teidänkin naida tyttönen meidän pitäjästä."

Ystävämme kavahti niin säikähtyneenä taaksepäin, että polki hyvin silitettyyn kukkaispenkkiin: hänestä tuntui ikäänkuin kaikki olisi ruvennut yhteen liittoon häntä parittaakseen. Pyydettyään anteeksi tekemästänsä vahingosta, virkkoi hän:

"Minä tarkoitin neuvoa pyytää, mitenkä käyttäytyä vanhempia ja lapsia kohtaan."

"Hyvin ankarasti vaan," sanoi vanhus, taaskin tasoittaen tallattua paikkaa. "Uudesta koulumeiningistä minä en ymmärrä mitään, siinä kysytään lapsilta: kuka on tuolin tehnyt? niinkuin sitä ei jo tietäis itsestään; siinä äännetään änkytetään p. k. l. m. niinkuin mykät, aapista ei enää olekaan."

"Oikein ankarastiko siis?" vastasi ystävämme kääntäen puheen toisaanne.

"Niin, jok'ainoa mies, joka kylässä liikkuu, on minun makeitani maistanut, ja sanoppas sinä, eivätkö vielä tänäkin päivänä pidä minua kunniassa?"

"Kyllä kai," sanoi kreikkalainen opettaja hymyillen. Vanhus jatkoi:

"Ja jos kylässä on kemut, niin ei pidä herrastella, noin vähän aikaa katsella, kuinka tuhma kansakin osaa huvitteleita; ei, siinä pitää olla itsen muassa. Hitto vieköön! Hulluimmissa tempuissa minä olen osallisna ollut, tolppatanssin ovat minulta oppineet, ja ristikisassa minä aina olin Kerttuni kanssa lökittämässä: vieläkin hypittää kun sitä ajattelen.

"Te olitte täkäläinen, saatoitte siis ennemmin olla semmoisissa osallisna."

"En minä ole täkäläinen: minä olen Wiipurin tienoilta syntyisin."

"Varmaan olette eläissänne paljon kokeneet?"

"Senpä luulen. Ne ihmiset, joilla nyt on noin kolmekymmentä vuotta ikää, eivät tiedä maailmasta niin mitään, nyt kaikki menee niin tasaista kulkua, kuin suksen latua myöten. Tuommoinen opettaja, minä en teitä sillä tarkoita, mutta mitä tietää nyt tuommoinen? Mitenkä paljon hän on maailmasta nähnyt? Kirjoissaan hän on nuhjaellut. Nyt kaikki sujuu siloista tietään, yks, kaks, kolm, koulupojasta seminaristiksi, seminaristista opettajaks. Minä olen ollut sotamiehenä, minä musikanttina, minä keräjäsihteerinä sen seitsemässä kihlakunnassa. Minä olen tullut tuntemaan Venäläiset, Ruotsalaiset, Saksalaiset ja muut pirulaiset"

Kello 11 lähdettiin puutarhasta; ystävämme kulki vielä venäläisen virkaveljensä seurassa keskievariin asti, joka oli hänen ruokapaikkansa.

Toisena aamuna sai opettaja paljon kiitosta urunsoittamisestaan. Yksityisistä joukoista, jotka kirkosta päästyä olivat kokoutuneet, kuuli hän useamman kerran lauseen: "hän sitä taitaa melkein niinkuin vanha opettaja." Hän meni nyt tämän luo ja tarjosi hänelle urkujen soittamista puolipäiväsaarnan ajaksi.

Vanhus nauroi aivan autuaana ja sanoi viimein, puhuen niinkuin aina lyhyissä poikkinaisissa lauseissa. "Niin, siitä voivat nuoret ihmiset jotain oppia, jos tahtovat. Minä olin puolen kolmatta vuotta ala-urkunistina Wiipurissa, he, he. Entinen, ylpeä tirehtööri karkoitti minut pois koko kirkosta, niin että koko vuodessa en käynyt ovesta sisään, sillä minä en voinut kuulla hänen rämpytystään, ja sen perästä minä vaan saarnan aikana olin kirkossa; kun ruvettiin virsiä laulamaan, niin minun täytyi mennä pakoon."

Vanha opettaja siis puolipäiväsaarnassa soitti urkuja, mutta teki pyhällä soitolla niin lystikkäitä hyppäyksiä, että nuori mies usein pudisteli päätään; mutta kaikkein muiden läsnäolevien kasvoilla loisti tyytyväisyyttä ja iloa.

Tästä ystävällisyydestä vanhaa opettajaa kohtaan kiiteltiin nuorta suuresti: mutta siitä, että hän oli arkipäivänä käynyt johtokunnan jäsenten luona, jolloin eivät kuitenkaan olleet kotona, siitä tuli hänelle yhtä paljo moitetta. Ei tuo eikä tämä kuitenkaan tullut hänen korviinsa.

Maanantaina alkoi koulu. Kirkkoherra, hyvätahtoinen ja jalomielinen mies, asetti paljon sisältävällä puheella uuden opettajan virkaansa koko koulun johtokunnan ja kunnallislautakunnan läsnä ollessa.

Siitä päivästä asti, kun koulu oli alkanut, söi opettaja kotonaan; keskievarin hälinä häiritsi häntä, sillä hän tahtoi olla aivan yksinänsä päästettyään lapsijoukon pois luotaan. Ylimalkaan hän vetäytyi kokonaan itseensä, toimitti virkaansa tunnollisesti, mutta ei pitänyt kanssakäymistä kenenkään kanssa; jonkun kerran vaan meni kävelemään venäjän-uskoisen tahi vanhan opettajan kanssa. Muiden kyläläisten, myöskin Hukkasen kanssa, oli opettaja yhtä vähän tuttu kuin tulopäivänä. -- Hän ei käynyt koskaan keskievarissa eikä niissä seuroissa jotka iltaisin kokoutuivat pitäjäntuvalle. Kun koulutunnit olivat lopussa, kuljeskeli hän yksinänsä metsiä ja niittyjä myöten piirustellen tai kirjoitellen muistikirjaansa, ja pimeän tultua soitti tahi luki.

Kosk' emme saata piirustuksia tähän nähtäväksi panna emmekä taida musiikkikappaleita uudestaan soittaa, saakoot muistoonpanot tässä paikkansa sillä päällekirjoituksella, jonka opettaja itse oli niille pannut:

* * * * *

Kesämietteitä, mietiskellyt

Aukusti Opattinen.

(Heinikossa pitkällään.) Kaikessa elpymisessä, jokaisessa uudessa olemuksessa on jäännöksiä entisestä kesken sekoitettuina. Jos tarkkaan katselee nurmikkoa keväällä, niin huomaa paljon kuivaa kuloheinää vihannan ruohon välissä ja alla; sen täytyy ensin mädätä, tullaksensa höysteeksi uudelle elämälle. Mutta tässä mielettömät huutavat: ei tämä ole mikään kevät, eikä kevättä voi tullakaan, katsokaa näitä kuivia korsia tässä! Eikö ole myös koko hengen elämän laita sama? ... eikö vanha opettaja ole myöskin tuommoinen tukku kuloa?...

* * * * *

Minusta on koko luonto kuvaus hengestä: minä ajattelen aina, että luonto on vaan naamus, jonka takana hengen kasvot piilevät. Noita talonpoika raukkoja! he elävät keskellä vapaata luontoa niinkuin kuoleman kodissa, eivät pelloissaan eivätkä metsissään näe muuta kuin mahdollista voittoa, kuinka monta lyhdettä viljaa, potaattisäkkiä, halkosyltä j.n.e. niistä tulee, mutta minä imen sitä kauneuden hengenhuokua, joka niiden yli heiluu. Minä tahdon jättää oleville onnillensa ne ihmiset, jotka keskellä tätä valoisata elämää vaeltavat pimeydessä, minä tahdon kohotaita kaikkien alhaisten, kurjain pyrintöjen yli, ja niinkuin mehiläinen tässä imee mettä ohdakkeesta, josta raavas vaan saapi raa'an ravintonsa, niin tahdon minäkin kaikesta imeä hengen hunajata. Auta minua, ijänkaikkinen Henki, eläkä anna minun tulla niiden kaltaiseksi, jotka ovat maassa kiinni, kunnes maa vieree heidän ruumiin-arkkunsa yli: ja te! te minun kansani suuret henget, joiden teokset ovat minua tänne seuranneet, vahvistakaa minua ja sallikaa minun aina istua teidän jalkainne juuressa.

* * * * *

Jokaisella pellolla on oma historiansa. Jos tietäisi ne muutokset, jotka ovat saattaneet pellon yhden omistajan kädestä toisen käteen, ja niiden ihmisten elämänvaiheet ja tunteet, jotka ovat sitä viljelleet, niin se olisi ihmiskunnan historia: samoin kuin pellon geologillinen muodostus, jos se olisi tutkittu syvälle aina maan keskukseen asti, toisi maanpallon historian ilmi.

* * * * *

Kaikki mitä maan päällä on, tulee jollekulle toiselle ravinnoksi, tai muuten käytettäväksi ja nautittavaksi: ihminen yksin omistaa itsellensä kaikki, mutta seisoo itse vapaana maan päällä, kunnes se avaa suunsa ja nielee hänen ruumiinsa. Minä olen siis omituisella tavalla tullut siihen jokapäiväiseen ajatukseen, että ihminen on maan herra; mutta se vaan onkin totta, omaa havaintoa, jonka omituisella tavalla havaitsemme.

Minä olen kerran kuullut ja lukenut, että ainoasti siinä, missä hyödyllisten koti-eläinten luku on suurempi kuin ihmisten, olisi yleinen varallisuus hyvällä ja onnellisella kannalla.

Onkohan hengenkin alalla sama laita, että mielettömiä täytyy olla enämpi kuin mieleviä?

Se olisi kauheata, jos niin olisi, ja kuitenkin...

* * * * *

Se on todistettu, että ihmiskunnan sivistys alkoi vasta maanviljelyksen kanssa ja sen kautta. Niin kauan kuin ihmiset vaan hankkivat ravintoansa metsästyksellä, kalastuksella y.m. semmoisella, olivat he melkein samalla kannalla kuin eläimet. Vasta aljettuansa ennakolta varustaa itselleen ravintoansa, siten että vaarinottivat ja johdattivat kasvien luonnollista kehkeämistä, siten että niitä istuttivat ja hoitivat, vasta silloin alkoivat pysyä yhdessä paikassa, rupesivat tutkimaan ja keksimään luonnon lakeja, vaikuttamaan sekä ulkonaiseen maailmaan että sen sisälliseen elämään.

Maanviljelys on kaiken sivistyksen juuri tässä maailmassa, mutta maanviljelijät itse saavat siitä vähimmän hyödyn. Pitääkö niin olla?

* * * * *

Uutterasti hunajata imeskellen pitäytyy mehiläinen kiinni kukkasessa, jota tuuli heiluttaa: niin ihminenkin nautitsee horjuvata maallista elämää, ja maa vapisee hänen allansa.

* * * * *

(Lammen rannalla.) Vesipisara, joka taivaasta putoo liikkumattomaan veteen, synnyttää hetkeksi poreen, joka sitten halkeaa ja sekaantuu lampiveden kanssa; vilkkaasen virtaan pudoten muuttuu se itse liikkuvan, elävän laineen osaksi. Onko minun olemukseni semmoinen pisara? Minä tahdon yhdistyä vilkkaasen virtaan, niin, niin...

* * * * *

Kaikki linnut pakenevat sadetta, pääskyset vaan iloisesti siinä lentelevät.

* * * * *

Se minussa usein vaikuttaa erinomaista tunnetta, että, kun lähden ulos kedolle hankkiakseni itselleni ruumiillisesti virkistävää väsymystä, ihmiset tulevat väsyneinä kotiin työstänsä; minusta on silloin usein ikäänkuin minun pitäisi hävetä, että silloin lähden kävelykselle.

Ainoastaan illoin ja aamuin huomataan valon sukkelat muutokset; kuitenkin se kaiken päivää on enenemässä puolipäivään asti ja siitä saakka samaten vähenemässä.

Eikö ihmishengen kehkeämisen ole sama laita?

Vaikka jo usein olen päivänlaskua katsellut, ei se ole koskaan ollut samallainen; tässä näytäksen luonnon ääretön moninaisuus, jonka vuoksi se onkin ijäti ihana ja uusi.

Auringon lasketessa luulet aina iltaruskon ulottuvan lännestä siihen paikkaan asti, jossa seisot; siihen asti näyttää vielä valoisalta, mutta jos käännyt taaksepäin näyttää kaikki pimeältä; ne taas, jotka seisovat takana päin, luulevat sen ulottuvan ainoastaan heihin asti. Niin jokainen määrää näköalansa oman kantansa mukaan, ja joka katoovaa valkeutta katsoo, arvaa sen ulottuvan vaan itseensä asti.

Minkä vuoksi on auringon lasku useimmista ihmisistä miellyttävämpi kuin nousu?

Senkö tähden, että harvat näkevät nousua usein, vaiko siitä syystä, että mikä on katoova, kuoleva likemmin koskee meihin? En sitä luule. Päivän laskussa tulee tämän näytelmän vienoksi salaiseksi päätökseksi yö ja sen rauha; mutta auringon nousulla ei ole mitään oikeata päätöstä, sen jälkeen tulee kirkas valo, päivän rauhattomuus ja hääriväinen hälinä. Kaunis on kuolema! ah kuin halajan...

* * * * *

(Hovinha'an takana.) Kun vaaja juntataan maahan, täytyy hiillyttää sen päätä, ett'ei se lahoisi; kehen hengen liekki käypi, se ei voi kuolla.

* * * * *

Yhden eläimen nahasta leikataan hihnat, joista toiselle tehdään ohjat, suitset ja ikeenjutta. Vertaus helppo.

* * * * *

Jos jollekulle ilmoittaa jonkun matkan liian lyhyeksi, niin hän väsyy kahta vertaa enemmän; tämä luultavasti tulee siitä, että yhä levottomasti toivoo pääsevänsä perille.

Minä olen myös liian lyhyeksi ajatellut sen tien, jolla elämäni tarkoitus on saavutettava.

* * * * *

Niittäessä täytyy vaan ottaa lyhyitä askeleita ja suoraan eteenpäin. Mitä harvempi apilas on, sitä enemmän väsyy niittäjä; silloin viikate vaan vuorotellen kolajaa kovaa maata vasten ja viilee tyhjää ilmaa, ja lopulla ei ole mitään aikaan saanut. Kuinka monta vertausta tästä saapi!!

* * * * *

Elon leikkuussa täytyy aina panna leikattu vilja taakseen, jossa sillä on kyllin tilaa; edessäpäin ovat uudet korret, jotka vasta ovat leikattavat; niin on meidän myös meneteltävä tehtyjen tekojemme kanssa: ne täytyy siirtää pois näkö-alaltamme ja käydä käsin uusiin tehtäviin.

* * * * *

Kun kaukaa katselen leikkaajia, mitenkä välistä ojentavat itseään, välistä taas kyyristyvät alas, näyttää minusta usein, niinkuin pitäisivät monimenollista rukousta.

* * * * *

Tuolla hovin puutarhan säle-aitaa maalataan viheriäisellä öljymaalilla. Kuiva puu lahoo tuulessa ja sateessa, jos ei sitä maalilla suojele. Luoja on kaikkien luomiensa päälle levittänyt varjelevaisen kuoren; mutta ihmiset repivät sen luonnollisen pinnan pois ja sitten täytyy hankkia keinotekoinen sijaan.

* * * * *

Ehkä sivistys ei ole muuta mitään kuin öljymaali, joka korvaa luonnollisen sulavuuden? Ei, se on jalostutettu, todellinen luonto; nämä tämmöiset ihmiset kuin täällä on...

* * * * *

Vanha salvomies Niskanen on niin hajamielinen, kulkee piiska kädessä vaan tietään eteenpäin ja sanoo aina itsekseen: naa, ruuna! huomaamatta, että ruuna on jo kolmekymmentä askelta taempana mennyt toista tietä. Eikö monelle hallitsijalle käy aivan samalla lailla?

* * * * *

Vastapäätä minun taloani on niin kutsuttu tulipalon paikka; siinä oli talo, johon kokonainen perhekunta, mummo, miniä ja viisi vunukkaa paloi; nyt lapset kernaimmin leikittelevät siinä, semmoisissa raunioissa on muuten harvinaisia piilopaikkoja. Mustia seiniä myöten kapuilevat punaposkiset pojat, peuhaten ja iloa pitäen. Niin nousee joka paikassa pian uusi elämä entisen sijaan; missä liekki ennen on raivonnut, siinä nuori sukupolvi huoletonna lyöpi leikkiä. Samaten on myös maailmanhistoriassa.

* * * * *

Nämä lehdet ovat kolmen kuukauden hedelmiä, joina kuukausina opettaja maleksi kedoilla ja metsissä. Ne olivat hänelle tuottaneet monta salaista moitetta, sillä kansa ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä kummia hänellä aina oli kirjaan pistettävää, vaan vaivasivat päitään kaikellaisilla arvauksilla. Luultavasti olette huomanneet, että hän pani kirjaansa monta havaintoa aivan tavallisista asioista, jotka olivat hänelle vielä uusia; ihmiset katselivat häntä suurilla silmillä ja pudestivat päitään, sillä he eivät ollenkaan voineet käsittää, kuinka semmoisissa asioissa voipi olla tietämätön.

Luultavasti on monellekin tapahtunut, kun on maalaiselta kysynyt tietä lähimpään kylään, että tämä ensin hämmästyy luullen itseänsä pilkattavan, mutta sitten neuvoo tietä sillä tavalla, kuin jos toinen tuntisi likiseudun. Mutta samoin käypi monelle sivistyneellekin: koska heillä itsellään on hengellinen eli aatteellinen piirinsä selvänä, niin luulevat, että jokainen sen käsittää, ja siis ilmaisevat ajatuksensa vaan puoleksi.

Opettaja oli vielä niin tuntematon kylässä, ett'ei kukaan tietänyt hänen nimeänsä. Yhden asian vaan oli jokainen kuullut, sen, että hän oli Sysmästä kotoisin, ja siihen nyt tarttui pilkkaamisen halu kiinni: tahdottiin häntä rangaista siitä, että hän oli niin ylpeä ja rahvasta karttavainen. Iltaisin kun kylän pojat tiesivät opettajan olevan kotona, tunkeutuivat he yhteen joukkoon hänen ikkunainsa eteen ja lauloivat lakkaamatta Sysmän virttä. Ja kun myös tiedettiin, että hän oli eläinten suojelusyhteyden ankara puolustaja, niin veisasivat tavallisesti päälliseksi toista laulua, joka kuului näin:

Jop' on laulu loppununna, Virsi vieno vierähtännä: Tuolla hiironen hitserti, Sen on näppihin nipistin.

Veiin veihen, riisun rauan, Päästän hiireltä hipiän; Kaivan silmän, kaivan toisen: Siin' on silmitön sikiö.

Tämä "ilkeys" suututti opettajaa. Mutta ei hän vieläkään tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin entinen lukiolainen Aleksanteri liittyi poikaparveen; sillä vaikka tämä oli jo nainut mies, oli hän kuitenkin ensimmäisenä kaikissa vallattomissa kepposissa. Hän lisäsi nyt uuden värsyn, jota usein kerrottiin:

Sy sy Sysmässä siinnyt ja syntynyt oon, Sisus siitä mull' ylpeä on; Voi voi voisinko kääntyä takaisin, Oisin omalla oksallain.

Nyt huomasi opettaja, mitä nämä yhteenliittäytymiset merkitsivät, ja hän suri syvimmässä sydämessään sitä, että nämä ihmiset, joille hän soi ainoastaan hyvää, kohtelivat häntä niin pahalla tavalla. Sisässä opettaja oli suruissaan, mutta ulkona karttui ilo karttumistaan. Silloin hän kavahti pystyyn, tahtoi astua ikkunan luo ja puhua muutamia viisaita sanoja: mutta onneksi sattui hänen silmänsä viuluun, hän otti sen seinältä ja soitti höläytti Sysmän laulun nuottia suoraa päätä. Alaalla kuunneltiin ääneti, ei kuulunut sieltä muuta kuin estettyä naurunhikerrystä; mutta pian alkoi laulu uudestaan ja opettaja soitti viulullaan sen mukaan, vaikka kuinka usein olisi aloitettu.

Viimein astui hän ikkunan tykö ja sanoi ulospäin:

"Kas niin, oikeinko minä tämän tein?"

"Oikein," kaikui yleinen vastaus, ja siitä illasta asti pääsi opettaja tätä laulua kuulemasta, sillä nyt tiedettiin, ett'ei se häntä enää harmittanut.

Siitä ajasta asti alkoi myös opettaja olla ystävällisempi ja puheliaampi käytöksessään kansaa kohtaan; hän huomasi itsellään olevan ei ainoastaan koulussa, vaan myös sen ulkopuolella velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän eli yhdessä.

Tämän päätöksen täyttäminen tuli hänelle piankin palkituksi runsaassa määrässä.

Muutamana sunnuntaina kirkosta päästyä näki hän, kylän kautta astuessaan, erään talon edustalla istuvan vanhan vaimon, jonka kädet olivat ristissä ja jonka pää vapisi; hän sanoi ystävällisesti:

"Hyvää päivää! Auringon paisteessa on teidän hyvä istua, eikö niin?"

"Jumal' antakoon, on kyllä, vieras kulta," vastasi tämä, päätänsä nykytellen. Opettaja jäi seisomaan.

"Te olette jo monta kesää nähneet," sanoi hän.

"Kahdeksan kahdeksatta, on sitä hyvä kappale aikaa eletty; seitsemänkymmentä ajastaikaa on ihmisen ikä, sanotaan raamatussa. Usein minusta tuntuu niinkuin kuolema olisi minut unohtanut; vaan kyllä Luoja minut korjaa, kun aika tulee; hän kyllä tietää, ett'en minä häntä pakene."

"Te kuitenkin yhä vielä näytte olevan hyvissä voimissa".

"En suinkaan -- rintaani ahdistaa -- mutta tämä tekee hyvää," vastasi hän näyttäen harmaita lankoja, jotka hänellä olivat sidottuna kumpaisenkin käsivarren ympäri, niin että suonet olivat pullistuksissa.

"Mitäs nuo sitten ovat?"

"Ka, nämä on puhdas neitsyt punonut aamulla varhain, syömättömällä suulla ja on sitä tehdessään lukenut kolme isämeitää. Jos ne sitoo käsivarren ympäri ja silloin lukee Herran rukousta yhdeksän kertaa, niin heittää ahdistamisen, -- minua niin kovasti ryvittää," sanoi hän rintaansa osoittaen, ikäänkuin sillä selittäen syyn katkonaiseen puheesensa.

"Kuka sitte on langat punonut?" kysyi opettaja.

"Kah, minun poikani tytär, Katri, ettekö häntä tunne? Ketä te sitte olette?"

"Minä olen uusi opettaja."

"Ettekä tunne Katistani, vaikka hän on kirkonparvessa laulamassa. Mitkä ihmeen ajat nämä ovat, kun opettaja ei enää tunne parvilaulajoita. Minä olen myös ollut parvilaulajana, vaikk'ei sitä enää voi kuulla ryvitykseltäni: ja pulska tyttö minä olin: ei minun tarvinnut hävetä näköäni. Mutta 'Ei ole ajat niinkuin oli ennen, Entiset ajat on olleet ja menneet.'"

"Te kai hyvin rakastatte poikanne tytärtä?"

"Kuinkas muuten: hän on kaikista nuorin. Ohho! Kati kultani on niinkuin vanhan ajan ihmiset; hän nostattaa ja makauttaa minua eikä päästä pahaa sanaakaan: kernaasti soisin hänelle, että pian kuolisin, sillä hänen täytyy olla niin paljo kotona minun tähden; ja kun olen kuollut, niin tahdon vasta oikein rukoilla hänen puolestaan taivaassa."

"Taidatte paljon rukoilla?" kysyi opettaja, istuen penkille mummon viereen.

"Niin, mitä minä parempaa voin tehdä? Työstä ja puuhasta ei tule enää mitään."

"Onko teillä enemmän lapsenlapsia?" kysyi opettaja.

"On vielä viisi ja neljätoista lapsenlapsen lasta, ja Aleksanterille tulee pian viidestoista. Ettekö tunne häntä. Hän on myös kouluja käynyt, mutta on aika rasavilli; vaikk'ei mulla ole mitään valittamista, sillä minulle hän on aina hyvä."

Yht'äkkiä tuli talon takaa näkyviin tyttö, jota lumivalkoinen kana seurasi aivan likeltä. "Onko teillä hyvä olla, mummo?" kysäsi tyttö ohi mennessään, ja tuskin ylös katsahtaenkaan. Opettaja niin hämmästyi tytön ilmautumista, että hän kavahti seisaalleen ja tarttui lakkiinsa.

"Oliko se teidän poikanne tytär?"

"Oli kyllä."

"Sepä pulska neitonen," sanoi opettaja.

"Eikö se ole siivo tyttö? Vanha Yrjö seppä sanoo hänelle aina, kun tulee kylällä vastaan, että tyttö on aivan mummonsa näköinen. Yrjö seppä on ainoa niistä nuorukaisista, joiden kanssa minä olen tanssinut, joka vielä on elossa; mutta nyt on niinkuin olisimme tuhat virstaa toisistamme, hän istuu tuolla keskellä kylää eikä voi tulla minun luokseni, enkä minäkään pääse hänen tykönsä; totta meidän täytyy odottaa, kunnes tulemme yhteen hautausmaalla ja siellä saan tavata kaikki vanhan ajan ihmiset, ja taivaassa sitä vasta oikein aletaan elää. Aatami vainajani saapi kauan odottaa, ennenkuin tulen hänen luoksensa, taitaa aika käydä hänestä pitkäksi."

"Teitä kaikki kylän ihmiset varmaankin rakastavat," sanoi opettaja.

"Miten metsään huutaa, siten metsä vastaa. Nuorena tahtoisi kernaasti purra kaikki ihmiset kuoliaksi, muutamia rakkaudesta, toisia vihasta; mutta vanhaksi tultua jättää jokaisen rauhaan. Te ette voi uskoa, kuinka hyviä ihmiset täällä ovat; kyllä sen saatte vielä kokea. Joko olette paljon maailmassa liikkuneet?"

"En juuri ollenkaan. Isäni oli myös opettaja, hän kuoli kun minä olin kuusivuotiaana, ja pian sen perästä kuoli äitinikin; sitten tulin seminaarin normaalikouluun, siitä seminaariin ja tänä keväänä määrättiin minut tähän. Niin, hyvä emäntä, se on kovan onnen mies, joka tuskin muistaa, miltä äidin käden silitys tuntuu."

Vanhan emännän käsi pyyhkäisi äkkiä hänen kasvojensa yli, hänestä tuntui todellakin niinkuin korkeampi valta olisi häneen koskenut; hän istui siinä silmät ummessa, silmät vapisivat, posket hehkuivat: ikäänkuin heräten tarttui hän vanhan emännän käteen ja virkkoi:

"Saanhan minäkin luvan kutsua teitä mummoksi?"

"Aivan kernaasti, hyvä, armas mies, yksi vunukka enemmän tai vähemmän on minulle yhden tekevä: olkoon siis niin, minä rupean sukkiasi neulomaan, ja saat tuoda rikkinäisetkin parsittavaksi."

Ylevällä nautinnolla istui opettaja nyt vanhan vaimon luona eikä tahtonut ollenkaan lähteä pois. Ohitse kulkijat ihmettelivät, kuinka tuo ylpeä mies niin tuttavasti puheli vanhan Annan kanssa.

Viimein tuli mies ulos tuvasta, hieroen silmiään ja itseänsä ojennellen ja kiskotellen.

"Saitko levänneeksi, Pekkoseni?" kysyi mummo.

"Sain, mutta sivuja vielä riivatusti kivistää tuosta leikkaamisesta."

"Kyllä se taas paranee, ei Luoja anna kellenkään vahinkoa tulla työnteosta," vastasi äiti.

Opettajalle juohtui mieleen, kuinka ihmisten kyyristeleiminen oli hänestä näyttänyt monimenolliselta rukoilemiselta. Kun olivat toisiansa tervehtineet, seurasi hän Pekkoa pelloille.

Pekko rakasti semmoista kanssakäymistä, jossa ei tarvinnut mitään tarjota, joka siis ei tullut mitään maksamaan; hän oli sentähden ihastuksissaan opettajan herttaisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, sillä tämä kuunteli häntä tarkkaan, kuinka hän selitti talouttaan, Aleksanterin elämäkertaa ja monta muuta asiaa.