Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

SYSMÄLÄINEN

Kyläinen tarina

Kirj.

BERTHOLD AUERBACH

Saksankielestä ["Der Lauterbacher"] mukaillen suomentanut Kustaa Karjalainen [A. O. G. Genetz]

K. E. Holm, Helsinki, 1877.

Venäjän kirkonkellot soivat heleästi [kylässä oli sekä venäläinen että luterilainen kirkko]; niiden sävelet kaikuivat yhä kauemmaksi keskipäivän valaisemaan seutuun; ihmiset palasivat työstään kotiin päivälliselle. Nuori, solakka mies oli tullut kaupungilta päin tietä myöten. Hän oli kaupunkilaisen tavalla puettu ja kädessään oli hänellä mustankirjava pahkakeppi, johon monta nimeä oli piirretty. Nähdessään kirkonkylän levenevän edessään seisattui hän, kuunteli kellon soitantoa ja katsoi ympärilleen niihin kukoistaviin tuomistoihin, jotka olivat kylän kummallakin puolen. Hän tervehti kansaa, joka tuli hänelle vastaan vainiolta, erinomaisella ystävyydellä, aivan niinkuin olisi heidät tuntenut. Ihmiset kiittivät iloisesti ja katsahtivat kaikki vielä kerran taakseen hänen jälkeensä, arvellen, että se on varmaan joku kyläläinen, joka kaukaisilta matkoilta kotiin palajaa; hän oli muka heitä niin tarkkaan silmäillyt, eivätkä häntä kuitenkaan tunteneet.

Kun kellon viimeiset sävelet olivat vaienneet, kun pellolla kaikki oli äänettä, ei yhtään ihmistä enää näkyvissä ja ainoastaan leivot riemuilivat korkealla ilmassa, silloin vieras istuihe tienvarrelle, katseli vielä kauan kylään päin, otti viimein muistikirjan esille ja taaskin katsahdellen ympärilleen kirjoitti siihen:

"Kreikan ja Rooman kansat! Kyllä korkealle kajahtelivat voittoriemunne ja raikahtelivat sotatorvenne, mutta kristinusko yksin kaivoi malmin syvältä maan povesta ja kohotti sen korkealle ilmaan heilumaan ja kaikuansa kauas levittämään, hartautta, iloa ja surua herättämään. Kyllä ihanasti lienevät kanteleet ja rummut Jerusalemin temppelissä soineet; mutta nyt ei ole enää vaan yksi temppeli maan päällä, tuhansittain on kristinusko niitä pystyttänyt kaikkialle... Minusta oli taannoin, niinkuin kellot olisivat kaiullaan ilmoittaneet minun tuloni uuteen määräpaikkaani, niinkuin Jumalan ääni olisi minulle huutanut: terve tultuasi! Kyllä ihmetellen loitte katseenne taaksenne, te hyvät ihmiset, ettekä tietäneet, mikä meidän keskinäinen välimme tulee olemaan. Oi, voisinko saada näiden ihmisten sielut kokonaan valtaani, niin tahtoisin päästää heidät sitkeästä taikauskostaan ja antaa heidän maistaa hengen puhtaita iloja. -- Mutta tuolla he käydä köntivät, ja samoin kuin eläin, joka kulkee heidän edellänsä, eivät halua muuta mitään kuin ravintoa ruumiillensa... Tämä siis on se paikka, jossa uusi elämä minulle alkaa: nämä notkot ja peltomaat, millä ajatuksillahan minä niitä vielä kerran silmäilen! Ah, maa on kaikkialla ihana ja iloa tuottava, missä kukkasia on. Ja vaikk'eivät ihmiset minua ymmärtäisi, ymmärrät sinä minut kumminkin, sinä ijänkaikkinen Luoja, ja hymyilet minulle lempeästi kun kuuntelen hiljaisia ilmaisemias... Tuolla seisovat puut soreasti kukkien, ja kylästä kuulen lasten iloa, lasten, joiden sydämiin minun tulee heittää sivistyksen valon säteitä..."

Hän herkesi kirjoittamasta; sauvaansa katsellen sanoi hän hiljaa itsekseen: "Joka haaralle olette hajonneet, te nuoruuteni kumppalit, muuta ei ole minulle teistä jäänyt, kuin tähän piirretyt nimenne, ja niiden kanssa minä nyt astun uuden elämäni kynnykselle, te kaikki minua seuraatte näkymättöminä. Minä lähetän teille sydämestäni tervehdyksen kevätilmaan, kaikukoon se teille vastaan lintuisten suusta ja virvoittakoon mieltänne!"

Äkkiä nousi hän seisaalleen ja kulki kylään.

Nyt tiedämme, että nuori tuttavamme on uusi kansakoulunopettaja. Hän kysyi koulun johtokunnan esimiestä ja häntä neuvottiin Hukkasen taloon.

Hukkanen istui pöydässä lukuisan perhekuntansa kanssa, kun vieras astui sisään. Kun oli ystävällisesti tervehditty, pyydettiin häntä pöytään käymään; opettaja vaan kiitti.

"Mitä nyt?" sanoi Hukkanen, joka kohta taas oli istautunut, kun ei antanut minkään häiritä itseään syömisessä, "tehkeä työ tiloa vieraalle. Tuo sie Heli lautane sukkelaa. Käykää istumaan tähän, opettaja. Meillä ei ole sama muoti kuin Inkeriläisillä, jotka sanovat: oisitta ennen tulleet; kuka meille sattuu tulemaan syöntaikana, se pöytään. Vaikka mihin muualle menisitte, ette enää saa niin mitään, ja tässä on keittoruokaa; täytyyhän teidän hyvänä pitää mitä talossa on. Sattuipa olemaankin oikein Karjalan ruokia: lammaskoalii ja keitinpiiraita."

Heli oli tuonut lautasen ja opettaja istunut pöytään, ett'ei näyttäisi epäkohteliaalta.

"Tuon minun Helini saatte sunnuntaikouluun oppilaaksi," sanoi Hukkanen tyhjennettyään kukkurapäisen lautasen.

"Noo, teillä ei mahda enää olla paljoa oppimista," virkkoi opettaja, edes jotain sanoakseen. Tyttö ujosti vaan katsoi lautaseen alas.

"Mitä! Heli, puhu sinäkin, ethän muulloin ole mykkä ollut, sanoppas, osaatko kaiken?"

"Ka lukiiha mie siks osoasin kutakuinki, vain kirjuttoa miun ei soa putillee, sormet on jäykällaiset ku kaiken viikkautta täytyy roatoa mitä mitäki."

Kaikki tytön sulous katosi yht'äkkiä opettajan mielestä, kun kuuli nämä murteelliset, raa'alla tavalla äännetyt sanat.

Kun oli syömästä päästy, tuli yksi renki, joka pöydässä oli istunut jotenkin likellä Hukkasta, isäntänsä eteen ja sanoi veistään tuppeen pistäessänsä:

"Tullooko miun lähtii yksin heposiin kansa pellolle?"

"Mene vaan, minä kohta tulen jälestä. Ota poika mukaasi Hiirakkaa taluttamaan, se ei taho oikein taipua."

"Elkeä työ hoppuilko, soan mie sen hallituks," sanoi renki ja meni raskailla askelilla tuvasta. Opettaja pudisti päätään.

Heli raivasi pöydän sukkelaan, sillä hänellä oli kiire päästä kyökkiin piikojen kanssa haastelemaan, mitä kullakin oli vastatulleesta muistuttamista.

"Potra poika," virkkoi Varpu, joka oli piioista vanhin ja Helin uskottu, "se sinuu silmäili niin jott' en mie tietänyt, kätöistäkö vai suukkoista heän siulle ojentaa. Mitäs sanot, eikö siin' ois siulle mies? Heän on vielä naimatta."

"Kernaammin mie jeän naimattomaks kunnes kivi vein peällä pyörii, ennenku hänelle mänisin."

"Oikeen sanot," virkkoi toinen piika, "heän vielä kahella kopralla pistäs siunki suuhuse; et sie nähnyt miten heä otti veihen oikiise ja kahvelin vasempaa käteese ja sitte kahella käillä syyvvä ahmasi, sitä mie en oo eläissän' nähnyt kenenkää tolkullisen ihmisen tekevän."

"Nii," sanoi kolmas, "ja sitte heä vielä veihellää leikkel piiraita palasiks."

Sill'aikaa kun tytöt kyökissä astioita pestessään opettajaakin vähän huuhtelivat, ei juuri pahasta sydämestä, mutta sentähden, että kerran oli niin aljettu, oli tuvassakin Hukkasen puhe jotenkin vähän ilahuttava.

"Kielestä päättäen," alkoi hän, "tuntuu kuin olisitte Mikkelin puolelta kotoisin."

"En juuri sieltä, minä olen Päijänteen rannoilta."

"No, niitä eroituksia me emme niin tarkkaan tiedä; mikä sitte pitäjän nimi on?"

Opettaja joutui vähän hämille, pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi viimein maahan katsoen: "Sysmä."

Hukkanen purskahti kaikuvaan naurunhohotukseen, opettaja vaan katsoi totisesti eteensä; viimein virkkoi edellinen:

"Elkää pahaksi panko, mutta Sysmän tietää jok'ainoa lapsenkakara, onhan se laulussakin. Miksikä ette sitä paikalla suoraan sanoneet? Eihän se mikään häpeä ole. No te varmaan tiedätte sanoa oikean syyn, miksi juuri Sysmä on lauluun pantu?"

"Kuka sen voi tietää? luultavasti siinä ei ole mitään perää, sellaisia lauluja tekevät yksinkertaiset ihmiset, jotka valitsevat tämän tai tuon paikan nimen sen tähden, että se juuri sopii heille runomittaan."

"Ei se laulu ole niinkään tuhma, ja sill' on vielä hyvin lysti nuotti, sitä minä oikein kernaasti kuulen laulettavan."

"Sallikaa minun olla toista mieltä."

"Mitä siitä sallimisesta? vaikk'en sallisikaan, olisitte te kuitenkin toista mieltä, mutta virkkakaa vaan vapaasti: miksi?"

"Minä en voi ymmärtää, mitä tarkoitusta, mitä tolkkuakaan tuossa laulussa on:

"Sy sy Sysmässä sukkani hukkasin; Susi sukitta suikkikoon! Minä Sysmähän taas menen takaisin Sukan uutosen osteloon.

"Se ei ole muuta kuin paljasta lorua, ja sitäkö te sanotte lystiksi. Kuinka voipi laulu olla lysti, kun ei siinä ole tuon taivaallista tolkkua? Tolkuttomuusko se onkin se hauskuus."

"Niin, olkoon se nyt miten tahansa, mutta lystiä se on kuitenkin; se sopii niin aivan tesmälleen, kun sitä" -- Hukkanen ei tässä enää voinut ajatuksiansa oikein selittää, hän vain löi näppiä molemmilla käsillään, ja jatkoi sitten: "niin tuota, kun sen perille oikein pääsee. Täällä on meillä eräs mies, Yrjö, siltä teidän pitää saada se kerran kuulla, niin sitten tekin sanotte, ett'ei sen lystimpää ole. Muutama irvihammas mulle kerran sanoi, että pitäisi laulaa 'kengästä' eikä 'sukasta' ja että sentähden Sysmä on pilkan alaisena, kun siellä kenkirajat vetelehtävät joka paikassa. Mutta mitä laulu nyt meihin koskee? Puhutaan jotain muuta. Onko teillä näillä tienoin tuttavia?"

"Ei ketään."

"No, kyllä täällä meillä löydätte hyviä ystäviä, vaikka ihmiset näillä seuduilla ovat vähän raakamaisia; eivät ne sitä oikeastaan ole, mutta siltä näyttävät kumminkin. Pikkusen pilkkaa mielellään laskevat, se on totta, mutta ei siinä ole pahaa tarkoitusta, täytyy vaan antaa takaisin aika tavalla; ja kun vaan ymmärtänet heitä oikein kohdella, niin saatat kääriä vaikka sormesi ympäri."

"Minä kyllä tahdon kaikkia ihmisiä rakkaudella kohdella."

"Niin, mitä minä olinkaan sanomassa, nyt teidän tulee tervehtiä koulun johtokunnan ja kunnan lautakunnan jäseniä, käydä heidän luonansa; ja vielä yksi asia, menkää myös vanhan opettajan luo, jolla jo on 25 vuotta ollut ero virastaan: hän on kunnon mies ja se olisi hänelle hyvin mieleen. Hän on vielä vanhan ajan ihmisiä, mutta myös kerrassaan kelpo mies. Minäkin vielä kävin koulua hänen luonansa, vaikka vähän minä kyllä tiedän. Edellinen opettaja tuli hänen kanssaan huonoon sopuun, sen vuoksi kun ei käynyt hänen luonansa; ja jos te tahdotte oikein tehdä hänelle mieliksi, niin antakaa hänen jonkun kerran sunnuntaina soittaa urkuja. [Kansakoulunopettajalla oli myös urkunistan ammatti.] Nyt näytän teille asuntonne, teidän kapineenne tulivat jo eilen."

Alakuloisen näköisenä kulki opettaja Hukkasen rinnalla kylän kautta. Hän oli tullut tänne niin jaloilla, ylevillä ajatuksilla, ja oli kolahtanut niin kovaa, kivistä todellisuutta vastaan. Usein kuuli hän takanaan sanottavan: toa on varmaan veres opettaja. Keskievarin kohdalla tuli heille vastaan Matti Väistö, joka oli lautamiehenä kunnallishallituksessa. Hukkanen esitti hänelle uuden opettajan. Muutamat olivat sen kuulleet ja nyt levisi siitä tieto kulovalkean nopeudella. Matti rupesi käymään heidän molempien kanssa.

Niin paljo rakkautta ja taipumusta opettajaan oli lapsissa, joiden sydämiin hän aikoi tunkeutua, että kiitivät tiehensä niin pian kun vaan kaukaa saivat häntä nähdä. Siellä täällä jäi kuitenkin joku rohkeampi poika seisomaan ja nyykäytti ystävällisesti päätään, eikä kohottanut lakkiansakaan, siitä luonnollisesta systä, ett'ei hänellä sitä päässä ollut.

Likellä koulukartanoa seisoi soma kuusi- tai seitsenvuotinen poika. "Tule tänne, Jussiseni," huusi Matti, katsokaas, opettaja, tuo on minun. Pitäkää häntä vaan kovalla, kyllä hän on hyväoppinen, mutta monesti huolimaton. Anna kättä opettajallesi, häntä sinun pitää rakastaa. Mitenkäs vieraille sanotaan?"

"Hyvä päivä," sanoi poika, rohkeasti kättä tarjoten.

Opettajan kasvot olivat ikäänkuin kirkastuneet, tämä tervehdys lapsen suusta ilahutti häntä suuresti. Hän oli taas omassa paratiisissaan, kun lapsen viaton mieli kääntyi häneen. Hän kyyristyi alas lapsen eteen ja suuteli sitä.

"Tahdotko mua rakastaa?" kysyi hän sitten. Jussi katsoi isäänsä.

"Rupiit sie opettajoa armaana pitämää?" kysyi Matti.

Poika nyykäytti päätään vastaukseksi, hän ei voinut enää puhua, sillä kyynelet olivat hänellä silmissä.

Ne kolme miestä menivät eteenpäin, poika juoksi kiireesti kotia, taakseen katsahtamattakaan.

Hukkanen ja Väistö näyttivät nyt opettajalle hänen asuntonsa.

"Tämä koti on vielä emäntää vailla," sanoi Matti, "kouluopettajalla pitää olla vaimo. Meillä nyt on ensi kertaa naimaton opettaja, mutta on täällä pulskia tyttöjä, katsokaa vaan ympärillenne. Parasta olisi naida täkäläinen; jos et itse ole paikkakunnasta kotoisin etkä siitä naikaan, niin jäätkin kokonaan vennon vieraaksi. Olenko oikeassa, vai en, lanko?"

"Kenties on opettaja jo valinnut jonkun itselleen," vastasi Hukkanen, "ja olkoon se kotoisin mistä hyvänsä, niin kyllä se täällä hyvästi vastaan otetaan."

"Niin, me pidämme hänelle tulijaiset," sanoi Matti, ajatellen: kyllä Hukkanen on minua viisaampi. Opettaja virkkoi:

"Minä olen ihan irtonainen, ja voin vielä hyvän aikaa katsella kassapäitä." Mutta itsekseen ajatteli hän: parempi apina kuin tuommoinen talonpoikaistallukka vaimona.

"Nyt elkää pahaksi panko," sanoi Hukkanen, mun täytyy lähteä pellolle. Minä olen heposen kaupassa ja täytyy katsoa minkälainen se on vetämään. No, näämmehän tän'iltana tosiamme. Jääkää hyvästi siks'aikaa. Lähetkö mukaan, Matti?"

"Lähen, hyvästi, opettaja, ja jos teillä aika pitkäksi käypi, niin pankaa kaksin kerroin."

Opettaja ei oikein ymmärtänyt tätä Matin vähän epäselvää kuvallista puheenpartta, joka oli tehty vertaamalla liian pitkään lankaan.

Kun miesten lähdettyä ovi jo oli kiinni, vetäisi opettaja sitä vielä kerran ikäänkuin vakuutukseksi itselleen, että hän nyt oli yksin. Hänestä tuntui mielensä hyvin raskaalta, eikä oikein tietänyt sanoa minkä vuoksi. Viimein johtui hänelle Sysmän juttu taas mieleen. Hän katsoi sitä raa'aksi ja törkeäksi kohteluksi, eikä muistanut koko sitä hyväntahtoisuutta, jota hänelle muuten oli osoitettu.

Semmoisia ihmiset ovat! Kun ovat suutuksissaan, niin pitävät aina vaan sitä yhtä mielessään, joka heitä loukkasi, ja unohtavat kaiken muun, vaikka se olisi kuinka lempeätä. Ensin opettaja istui kauan alallaan, sitten nousi kapineitansa purkamaan. Hänelle muistuivat koti-olot mieleen, kun näki tutut esineet ympärillään. Mutta pian hän taas vaipui ajatuksiinsa ja mietti itsekseen: tässä nyt olet, niinkuin erämaahan joutunut; mikä sinua ilahuttaa ja surettaa, sitä nämä ihmiset eivät tiedä olevankaan; esimiehesi ei ole muuta mitään kuin talonpojan tolvana, vielä päälliseksi ylpeä raakuudestaan. Saattaa näissäkin ihmisissä piillä henkistä voimaa, mutta sen päälle on kaikenlaista rikkaa karttunut, Tahdon kaikki voimani ponnistaa, vastustaakseni talonpoikaistumista. Jok'ikinen päivä tahdon perkaa koko olentoni, minä tahdon pysyä vapaana seuralaisteni vaikutuksesta. Minä olen nähnyt opettajia, jotka astuivat virkaan täynnä ajan vapaata henkeä, ja muutaman vuoden kuluttua ovat he kokonaan vaipuneet vanhan tavan orjiksi, muuttuneet talonpojiksi, ja heidän ulkomuotonsakin on tullut huolimattomaksi ja veltoksi. -- Hän kirjoitti paperilipulle: _muista!_ ja pisti sen peiliin.

Viimein hän kavahti seisaalleen ja läksi ulos kävelemään sitä tietä, jota oli tullut. Talonpojat jotka tekivät työtä pelloilla maantien vieressä, sanoivat: "No, mitä kuuluu, opettaja? joko alkaa kylä tuttavalta tuntua?" Opettaja vastasi lyhyesti mutta ystävällisesti; tämä heidän kainostelematon käytöksensä oudostutti ja melkein loukkasi häntä. Hän ei tietänyt, että nämä ihmiset luulivat itsellänsä olevan oikeutta siihen, koska olivat häntä ensin nähneet, hän heitä ensimmäiseksi tervehtinyt.

Kauan kuljettuansa sinne tänne vainioita myöten huomasi hän yksinäinen, sorean pihlajan. Hän katseli sitä joka puolelta, kunnes löysi oikean paikan. Silloin istuihe rajapyykille ja alkoi piirustaa.

Useammat talonpojat tulivat uteliaina sinne katsomaan. Pian levisi suusta suuhun sanoma: veres opastaja kirjuttaa kai puutki kirjaa.

Päivä painui illemmalle. Tyyntyneellä mielellä kääntyi opettaja kotiin päin. Matkalla yhtyi hänen seuraansa useampia talonpoikia; kursailematta astuivat rinnatusten hänen kanssaan ja paljo oli heillä kyselemistä. Vaikka tämä oli vieraasta hyvin rasittavaa, suostui hän siihen kuitenkin. Mutta se oli hyvin sopimatonta, että hän heidän kysymykseensä: eikö tämä ole kaunis seutu? vastasi: "no, käypihän tuo laatuun." Hän ajatteli, että täällä ei näkynyt olevan paljo kuvattavaa kaunista, mutta ei saattanut sitä kuitenkaan sanoa. Kun kirkontornin rumuus oli hänelle silmään pistänyt, kysyi hän: "Kuka on kirkon rakentanut?"

Ihmiset katselivat häntä ällistellen; he eivät voineet ajatellakaan semmoista aikaa, jolloin koko kirkkoa ei vielä ollut olemassa.

Kotonaan odotti opettaja Hukkasta, jonka luuli tulevan itseänsä noutamaan. Jo alkoi hämärtää, tiellä oli vilkas liike: opettaja yksin istui ääneti avatun ikkunan vieressä. Elävämmin kuin ennen juontui hänelle nyt mieleen, kuinka tarpeellinen ikuinen kumppali olisi, joka hänet oikein ymmärtäisi, niin ett'ei hän olisi ainoa hehkuva rinta kylmien aaltojen kesken.

Oli perjantai-ilta; nuoret pojat kulkivat laulellen kylän läpi. Kun tultiin opettajan asunnon kohdalle, oli juuri aloitettu kaunista laulua:

Mitä sinä itket ja mitä sinä suret Kultani kaunokainen? Elä sinä sentähen kantele murett' Ett' olet kulkevainen!

Vähitellen kuului laulu soinnahtuvan yläkylään päin. Opettaja tunsi olevansa syvimmässä sydämessään liikutettu. Hän tempasi viulunsa ja soitti kaipausvalssia; niitä säveliä ei oltu kylässä koskaan kuultu. Pian huomasi hän, että oli useampia ihmisiä kokoutunut huoneen edustalle; ilahuttaakseen itseänsä ja toisia soitti hän sitten vielä uuden lystikkään valssin. Naurua ja riemuhuutoja kaikui kadulta hänelle palkinnoksi.

Viimein kuitenkin kävi hänestä aika liian pitkäksi; hän läksi ulos ja kysyi vastaan tulevalta Matilta Hukkasta.

"Tulkaa mukaan," sanoi Matti, "keskievarissa hän käy mielellään, etenkin perjantai-iltoina."

Opettajan mielestä se tosin ei ollut paikoillaan, että johtokunnan esimies istui muiden talonpoikain kanssa keskievarissa, mutta hän meni kuitenkin mukaan.

Siellä saapui hän suureen seuraan ja vilkkaasen keskusteluun. Venäjänuskoisia istui tässä suomenuskoisten kansalaistensa keskellä.

Vähä aikaa oltiin ääneti sen perästä, kun opettaja oli tupaan tullut: mutta kohta kun oli tervehditty ja Hukkanen tehnyt viereensä tilaa, alkoi hän taas:

"Mitä te, opettaja, sanotte eläintenrääkkäys-yhtiöistä? Voipiko kukaan määrätä minulle, kuinka minun pitää menetellä oman omaisuuteni kanssa? Saapiko minua siitä sakoittaa?"

Opettaja siinä taas ei nähnyt muuta mitään kuin näiden ihmisten raakuutta; sen tähden hän suurella innolla puolusti poliisisääntöjä, jotka koskevat eläinten rääkkäystä; mutta Hukkanen vastasi:

"Kaupungissa olkoon minusta nähden tarpeellista, että kehoitetaan ihmisiä elukoitansa säästämään, mutta sakoittaa heitä siitä ei saa. Tuommoisella vossikalla eli vossikan rengillä tahi herraskutsarilla ei ole mitään oikeata rakkautta eläintä kohtaan, usein se ei ole hänen omansakaan, ja siitä ei puhumistakaan, että hän olisi sen itse kasvattanut. Mutta meillä, sen olen kyllä nähnyt, enemmän älistään jos lehmä kylmäksi kellehtää, kuin jos lapsi kuolee."

"Herrojen pitäisi ensin kohdella talonpoikia paremmin," sanoi Matti. "Entinen vallesmanni esimerkiksi sanoi koiralleen sulimmat sanat, mutta talonpojille vaan tiuskasi. Heidän pitäisi ensin perustaa semmoinen yhteys, ett'ei kukaan enää saisi sanoa talonpoikaa sinuksi."

"Niin," sanoi Hukkanen, "siinä se puntti seisookin, että virkamiehet nyt kernaasti tahtoisivat hallita eläimienkin yli. Saattehan nähdä, jos sillä tavalla jatketaan, niin kymmenen vuoden perästä vielä säädetään, mitä sinun pitää peltoosi kylvää ja milloin se pitää kesannoksi jättää; voipihan peltojaankin piinata ja niiden voimia liian paljon koettaa."

"Jos ihmiset eivät ole niin viisaat," sanoi opettaja, "että joka asiassa tietävät pitää määränsä, niin valtion velvollisuus on pitää kohtuuden puolta sakoittamalla."

"Ei, sata seitsemän kertaa ei, ei!" huusi Hukkanen, mutta vaikeni taas heti: joko lienee tahtonut hillitä kiihkoansa, vai eikö lienekään ollut hänellä mitään vastaan sanottavaa.

"No luuletteko, että valtiolla on oikeus sakoilla pakoittaa ihmisiä lapsiansa kouluun lähettämään?" kysyi opettaja.

"Kyllä, tiettävästi."

"Niin, mutta mistä syystä?"

"Sen tähden, että se on oikein."

"Mutta eihän muka ole valta pakoittaa ihmisiä olemaan hyviä."

"Ei, vaan rangaista heitä saapi, jos ovat pahoja, ja kuka ei laita lastansa kouluun, se tekee pahoin. Eikö niin?" lopetti Hukkanen kääntyen toiseen, joka äsken oli puhunut samaan suuntaan kuin hän.

"Se on tietty," vastasi tämä, joka oli kreikan-uskoisten opettaja. "Valtio on niiden holhoja, jotka eivät voi itsestään huolta pitää eikä itseään puolustaa. Niinkuin valtiolla on velvollisuus ottaa huomaansa lapsi, jos vanhemmat kuolevat, ett'eivät voi sitä hoitaa, niin pitää valtion myöskin sakoilla pakoittaa niitä vanhempia velvollisuuksiansa täyttämään, jotka joko tuhmuudesta tai pahuudesta laimin lyövät lapsiansa."

"Se on oikein, ihan tismalleen sanottu," virkkoi Hukkanen riemuiten.

Kääntymättä tähän muka kutsumattomaan puhujaan, mutta myöskin häntä karttamatta, sanoi opettaja:

"Jos valtio on alaikäisten holhoja, niiden, jotka eivät voi itseänsä auttaa eikä puolustaa, niin on sillä myös valta eläinten yli, jotka ovat samassa tilassa kuin lapset."

"Se vertaus ei pidä ryhtiään," sanoi Hukkanen nauraen. "Elkää, opettaja, pahaksi panko, mutta siinä ajoitte päin männikköön. Minulla on kotona orpovasikka, sillä eläinrukalla ei ole isää eikä äitiä enää elossa, täytyy, totta Jumala, saada kihlakunnanoikeus määräämään hänelle vörmyntärin."

Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian totinen puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän vaan sai lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia nautojen kanssa samalle tasalle.

"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo kanoilta pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta." Lystillisyys karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka haaralta lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä tuulella, että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän sydämensä pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.

Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta. Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa kohottaen:

"Saisinko tavata koulumestaria?"

"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies, joka paitahihasillaan piti lapiota kädessä.

"Minä tarkoitan entistä opettajaa."

"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he," vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.

"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme nähneet?"

"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"

Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.

"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä puutarha on?"

"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne Karjalaan," jatkoi hän, antaen tulijalle kättä; tämän mielestä oli niinkuin olisi tarttunut oven rautaiseen ripaan, niin kovalta se tuntui.

Venäjän-uskoinen opettaja seisoi siinä neuvotonna, hieroen käsiänsä, eikä tietänyt, pitikö antaa vasta tulleelle kättä vai ei. Viimein hän kuitenkin astui esille, ojensi kättä ja sanoi erittäin ystävällisesti: "tulkaa terveenä." Vieras sanoi: