Part 7

-- Sitten lähdet jo tänään, sillä hän tulee tänään iltapäivällä ja me menemme häntä vastaan.

Hankku katseli hetkisen Britaa ja näytti miettivän, puhuiko tuo hänelle totta vai ei.

-- Kyllä minä haistan, että tämän alle on koira haudattuna. Kuinka sinä voit tietää, että hän tulee, sinä joka olet tänne tullut palvelukseen?

-- Minä olen hänen veljensä.

-- Tuonko rouvan veli?

-- Niin.

-- Tietääkö herra siitä?

-- Ei vielä. Minä tulin tänne salaa, jotta tutkisin, miten sisareni otetaan vastaan. Ja että hän on minun sisareni, sen huomaat, kun näet hänet, hän on niin minun näköiseni, että melkein joka pilkku on samanlainen.

-- Kyllä sinä koetat nyt minua petkuttaa, sanoi Hankku. Sinun äänesi on niin epävarma. Sinä et ole tottunut valehtelemaan.

Brita huomasi, että hän helposti voisi joutua kiinni, ja päätti sen vuoksi päästä vapaaksi Hankusta. Hän teeskenteli suuttumusta ja sanoi:

-- Sittenhän näet, kun se hetki tulee. Minä en aio enää tämän kauemmin jatkaa puhetta sinun kanssasi.

Brita juoksi tupaan, jossa Arvid ja haavuri olivat.

-- Nyt on Hankku tullut takaisin! huusi hän.

-- Onko se nainen oikea iilimato? sanoi Arvid. Annahan kun minä menen uudestaan näyttämään hänelle, kuinka tästä talosta lähdetään.

-- Ei, ei, sanoi Brita. Meidän täytyy toisin menetellä. Minä sanoin hänelle yhtä ja toista, koettaessani saada hänet menemään. Minä kerroin, että talon rouva tulee tänään iltapäivällä, että minä olen tuon rouvan veli, että hän on minun näköiseni niinkuin kaksi marjaa ovat toistensa näköisiä. Nyt ei ole muuta neuvoa kuin että tuo eilinen tuuma pannaan täytäntöön. Minä panen tytön puvun ylleni ja sitten tulen tänne. Ja jotta Hankku uskoisi meidän vehkeemme tosiksi, niin me ratsastamme ensin kaikin kolmisin muka häntä vastaan. Metsässä muutan sitten naisen puvun ylleni ja tulen taloon. Sinä, Arvid, saat sanoa kaikille täällä talossa, että rouva on tulossa, jotta ei sitten kukaan Hankulle ilmaise totuutta.

Arvid nauroi sydämestään tälle tuumalle.

-- Tästäpä iloa syntyy, kun me petkutamme koko joukkoa, sanoi hän. Mutta mistä kummasta me hankimme sopivan puvun? Tuolla aitassa on kyllä äitivainajan hameita ja muita koreuksia, mutta hän oli sellainen romuluinen ihminen kuin minäkin, ja sinä olet pieni ja hentoinen.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi haavuri. Tässä minä taas olen tarpeen. Minähän olen räätälikin. Minä menen aittaan ja kokoan sieltä vaatteita, joista sitten ompelen sopivan puvun hänelle.

Brita vilkaisi haavuriin, ja hänen suupielissään nyki niin omituisesti. Hän oli ymmärtänyt, että haavuri täten tahtoi salata Arvidilta, että Britalla kyllä oli oma naisen pukunsa matkassaan.

-- Minä menen heti ilmoittamaan väelle, että talon rouva tulee iltapäivällä kotiin, sanoi Arvid ja meni tuvasta pihalle. Nythän on vasta päivä alkanut, ja illaksi he ennättävät siistiä talon.

Hänen mentyään purskahtivat haavuri ja Brita heleään nauruun.

-- Jollei hän olisi niin perin yksinkertaisesti kokoonpantu, niin ei häntä olisi niin helppo pettää, sanoi haavuri.

-- Minä olen jo saanut kyllikseni tästä housuissa kävelemisestä ja tahdon jo päästä vähäksi aikaa hameisiin taas, sanoi Brita.

-- Minä olen halukas näkemään, mitä tuo mies sanoo, kun näkee teidät naisen puvussa ja huomaa, kuinka te olette sen naisen näköinen, jota hän rakastaa.

-- Meillä ei nyt ole aikaa tällaiseen. Mene aittaan, jotta hän luulee sinun siellä hommailevan minun pukuni kimpussa. Mene sitten edeltäpäin minun vaatteitteni kanssa, jotta Hankku ei ennätä mitään tarkastaa. Me tulemme jälestä.

Haavuri riensi aittaan. Kun Arvid palasi tupaan, sanoi hän:

-- Minä luulen, että sinä saat oikein juhlallisen vastaanoton. Isäntärenki komensi heti kaikki rengit rakentamaan suurta kunniaporttia tuonne kujan suuhun. Ja kohta kai täällä tulee sellainen siivous ja puhdistus talossa, että ei tiedä, missä saamme enää ollakaan.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo joukko piikoja tuli tupaan ja vanha Leena huusi:

-- Pois nyt tuvasta, täällä siivotaan!

Kun Brita ja Arvid olivat tulleet pihalle, niin jo kuului tuvasta vimmattua lakaisemista ja sinne kannettiin suuria korvollisia vettä, jotta kaikki, seinät, katot ja permanto pestäisiin puhtaaksi.

-- Eiköhän tässä olisi ollut jotain muuta keinoa, jolla olisimme tuon naisen saaneet talosta pois karkoitetuksi? Nyt me käännämme hänen tähtensä koko talon ylösalaisin. Semmoinen niskasta roikottaminen olisi varmasti ollut yhtä hyvä temppu.

-- Eihän se auttanut, sen huomasit eilen, sanoi Brita. Pidetään mekin kerran oikein hauskaa, kun kerran sen osaamme tehdä. Sittenhän me kaikin yhdessä saamme oikein makeasti nauraa. Eihän sitä hauskuutta maailmassa muuten saa kuin itse hankkimalla sitä.

-- Kyllä sinä olet ihmeellinen otus yhtäkaikki, sanoi Arvid. Sinä saisit varmaankin kuolleetkin nauramaan.

-- Sen minäkin uskon, vastasi Brita. Minä olen aivan varma siitä, että isä- ja äitivainajasi tällä hetkellä todellakin nauravat niin, että se taivaan penkki, jolla he istuvat, oikein hytkyy. He katselevat poikaansa ja hänen vaimoaan ja sanovat toisilleen kutkutellen toisiaan: Katsohan, millaisen oivallisen vaimon meidän poikamme tuo kotiinsa! Ja minä niiaan heille syvään ja vastaan: Herra lainlukija ja tuomari, kyllä me koetamme parhaamme mukaan hauskaa pitää Rapalassa.

* * * * *

Iltapäivä oli jo käsissä, kun Arvid paras puku yllään ja Brita hänen rinnallaan ratsastivat kujaa pitkin. Haavuri oli kaikessa hiljaisuudessa ratsastanut edeltäpäin vieden Britan naisvaatteet mukanaan.

He saivat ajaa jokseenkin kauas talosta ennenkuin kohtasivat haavurin, joka tien vieressä odotteli heitä Britan vaatteet nyyttiin sidottuina vieressään.

-- Riisu nyt yltäsi, sanoi Arvid, niin me autamme tässä yhdessä haavurin kanssa naisen tamineet sinun päällesi. En minä ennen ole naista pukemassa ollut enkä tiedä, mitenpäin jokainen vaatekappale päälle puetaan, mutta hyvähän on kaikkeen harjoitella. Heitä vain kaikki pois yltäsi.

Britalle tuli hätä käteen. Hän katsoi haavuriin. Tämä ei ollut ymmärtävinään, nauroi vain hissukseen ja vilkutti silmää. Eihän Brita siinä maantiellä näiden molempien miesten nähden mitenkään voinut ruveta itseään riisumaan.

-- Minä menen tuonne pensaitten taakse, sanoi hän.

-- Mitä sinä nyt siinä meitä häpeät? sanoi Arvid.

-- En minä toki miehiä häpeä, vastasi Brita, joka jo oli saavuttanut mielenmalttinsa, mutta tahdon sinua hämmästyttää oikein tuntuvasti yksintein.

Hän pujahti pensaikkoon, ja oksien liikahtelemisesta huomasi, että hän siellä kiireimmän kautta vaihtoi pukua.

-- No, miltä alkavat tuntua naisen vehkeet ja tamineet? huusi Arvid.

-- Eiväthän nämä niinkään kummat ole, vastasi Brita. Siltä se tuntuu kuin olisi näissä ennenkin liikkunut.

-- Tarvitaanko apua? sanoi nauraen Arvid. Kyllä minä tulen vyötäröistä pingottamaan.

-- Odotahan siellä vain kiltisti, niin kohta saat rouvaasi vyötäisiltä pidellä, vastasi Brita.

-- Kun tulet, niin kyllä minä sinua niin likistelen, että olet huutavassa hukassa, sinä senkin velikulta, joka tässä panet koko Rapalan ylösalaisin noilla vehkeilläsi, sanoi Arvid. Olenpa utelias näkemään, millainen naikkonen sieltä pensaan takaa...

Sanat kuolivat hänen huulillaan, ja hän jäi silmät selällään tuijottamaan siihen nuoreen naiseen, joka pensaan takaa astui esiin ja hymyillen häntä lähestyi. Naisen puvussa ja jännityksen aikaansaaman punan rusottaessa poskilla oli Brita kauniimpi kuin silloin kun Arvid hänet oli nähnyt Turussa ajaessaan häntä kadulla takaa.

-- Tässä nyt on sinun rouvasi, sanoi Brita. Enkö olekin aivan sellainen kuin miksi rouvasi toivoisit? Mutta mitä sinä, mies, siinä seisot silmät selällään kuin narratulla sammakolla?

-- Kuka, kuka, taivaan ja helvetin ja kaikkien luonnon voimien nimessä, kuka sinä olet?

-- Minä olen sinun palkollisesi ja toverisi Adolf Henrikinpoika, kuten varsin hyvin tiedät.

Kalpeana seisoi Arvid Britan edessä, niin kalpeana, että Britan jo melkein tuli häntä sääli.

-- Sehän olet sinä, sinä, se sama, änkytti hän.

-- Niin, minä olen se sama, sanoi Brita.

Sitten Arvid äkkiä alkoi nauraa ja sanoi:

-- Hyvä jumala kuitenkin, kuinka minä pelästyin! Minä luulin näkeväni tyttöni aivan ilmielävänä. Hän on aivan tuon näköinen, aivan pilkusta pilkkuun. Mutta kun nyt tarkastan sinua lähemmin, niin huomaankin sentään suuren joukon kaikenlaisia eroavaisuuksia. Hänen kaikki kasvonviivansa olivat sentään pehmeämmät ja, kuinka sanoisin, naisellisemmat.

-- Arvaahan sen, erotus se sentään on aina miehellä ja naisella, sanoi Brita. Mutta katsokaahan, miten minä itseäni käytän! Katsokaa, pojat, kelpaako tämä?

Ja hän alkoi kävellä ja tepastella maantiellä Arvidin ja haavurin edessä.

-- No, niin olet aivan kuin nainen, sanoi Arvid. Ei uskoisi sinua muuksi, kun sinut näin äkkiä näkee. Kyllä se sentään on merkillistä, kuinka muutamien luonto sopii vaikka mihin. Jos minä panisin hameet ylleni, niin eipä kukaan minua pimeässäkään naiseksi luulisi, ei edes sokeakaan. Mutta katsoppas tuota tuossa, kuinka hän kauniisti itseänsä kuljettaa ja hameen lievettä viskoo jalallaan, kun ympäri kääntyy. Aivan on kuin nainen, kun hän on tärkeillään ja miestä ruumiin keikuttamisella ja muulla kaikella ilveellä koettaa puoleensa vetää. Tulehan tänne ja katso minuun oikein veikeästi, kuten naisilla on tapana, pane pääsi hiukan kallelleen ja luo minuun hempeä katse! Noin, ihan noin! Ei, vaikeaksi tässä tulee sinua katsella ja kummalliselta se ruumiissa yhtäkaikki tuntuu. Mutta mitä me tässä tiellä kukuskelemme ja keikottelemme, kun meitä kartanossa odotetaan ilolla ja riemulla juhlaporttien ja kaikenlaisten koristusten kanssa.

He nousivat hevostensa selkään ja läksivät ajamaan Rapalaan päin, Arvid ja Brita edellä ja haavuri heidän takanaan. Matkalla kääntyi Arvid taaksensa katsomaan ja sanoi haavurille:

-- Mitä sinä siellä takana virskut ja vikiset? Pilaat tässä vielä meidän hupimme. Koeta vetää se venyvä naamasi hiukan soveliaaseen järjestykseen, kuten tulee silloin, kun taloon rouvaa tuodaan.

-- Antakaa minun toki nauraa niin kauan kuin ei taloa vielä näy, sillä minun sieluni kutiaa niin jumalattomasti, sanoi haavuri.

-- No, naura sitten, mutta muistakin asettua ajoissa, sillä emmehän me ole mitään markkinaväkeä, joka tulee ajatus kallellaan ja pää täynnä kaikenlaista moskaa, vaan meillä täytyy olla aivan kuin tosi mielessä.

-- Minä ajattelen Hankkua, ja miten hänen naamansa venyy sinne ja tänne, sanoi haavuri, kun hän tämän meidän joukkomme näkee.

Arvid vilkaisi sivulta päin Britaan ja pudisti päätään.

-- Kyllä olisi ollut viisaampaa, että äitisi olisi sinut naiseksi laittanut eikä olisi sinusta koettanut miestä tekaista, sillä olet sinä koko lailla enemmän eduksesi tässä muodossa, sen minä sanon.

-- Ehkä ajattelikin niin, mutta sattuikin aineissa hiukan sekaantumaan, sanoi Brita.

-- Elä luule tällä, että minä sinua loukata tai muuten häväistä tahdon, sanoi Arvid, sillä tiedänhän minä, että sinä menet aivan täydestä miehestä niin pian kuin sinun kanssasi joutuu oikein tekemisiin, kuten minä niin hyvästi muistan siitä rökityksestä, minkä minulle annoit, mutta jos sinulla naisena olisi kaikki se järki, joka sinulla on miehenä, ja se ei olekaan niin vähäinen, niin, herra kuitenkin varjele, miten sinä vääntäisit miesten päät nurin. Niin ne menisivät vain että naksis, ja sitten olisi järki jossain pakoteillä, menisi ulos siitä reijästä, mistä kiireimmin pääsisi.

-- Mutta etkö luule, että sillä miehellä, jota minä rakastaisin, olisi elämä kuin silkkiä vain? sanoi Brita.

-- Silkkiä ja samettia oikein kultausten kera kuin milläkin suurella herralla ainakin, sanoi Arvid.

Näin he matkaa lyhensivät kaikenlaisilla puheluilla. Mutta kun Rapala alkoi näkyä niemen päässä, niin Arvid sanoi:

-- Nyt meidän tulee ottaa oikein juhlallinen muoto päällemme ja olla niinkuin onnelliset ainakin. Kunhan en vain kesken kaikkea alkaisi nauraa hohottaa.

-- Ei siitä vaaraa olisi, sanoi haavuri. Onnellisiksi teitä kaikki silloin luulisivat.

-- Mutta mitä kansaa siellä kartanolla on niinkuin Juhannuksena kirkolla? sanoi Arvid.

-- Totta totisesti, siellä on kansaa kuin kirjavia kissoja, sanoi haavuri. Onkohan koko Sysmä tullut tänne iloa katsomaan?

-- Siltä melkein näyttää, sanoi Arvid. Taidamme tässä vielä saada aikaan sellaisen mellakan, että koko maa siitä puhuu pitkät ajat.

-- Antaa tulla vain, sanoi Brita. Kyllä minä osaan olla naisena, sen minä takaan.

-- Ratsasta sinä edeltä, sanoi Arvid haavurille, kuten tapana on suurien vieraitten saapuessa, ja ilmoita, että nyt se tulee emäntä Rapalaan.

Haavuri ajoi edeltä, ja kun Arvid ja Brita saapuivat pihamaalle, niin menivät heidän silmänsä aivan selälleen, sillä siellä he näkivät kaikenlaista väkeä suuren määrän. Siellä oli Sysmän kirkkoherrakin koko perheensä kanssa, ja siellä oli kaikkien kirkonkylän talojen herrasväkeä.

-- Kuka kumma tämän väen tänne on haalinut? huusi Arvid.

-- Isäntärenki sanan on aamulla varhain lähettänyt kaikille, että illalla tulee emäntä taloon, sanoi kirkkoherra. Ja kun minä olen kirkon palvelija, niin läksin tässä katsomaan ja onnea toivottamaan.

Ja kaikki vieraat tulivat kättelemään ja tervehtimään Britaa ja Arvidia. Arvid ei osannut sanoa mitään. Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Hänen teki jo mielensä lähteä karkuun kaikkea tätä sekamelskaa, jonka hän oli saanut aikaan. Mutta Brita oli kuin kotonaan ainakin. Hän oli jokaiselle ystävällinen ja herttainen.

-- Mutta miksi me nuorta rouvaa tässä kartanolla pidätämme? sanoi kirkkoherra. Tuleehan nuoren emännän mennä jo katonkin alle, jotta hän näkisi millaisessa talossa hän saa asua.

Brita tarttui Arvidin käteen ja sanoi:

-- Tule, rakas mieheni, tule näyttämään minulle meidän taloamme sisältäkin päin!

Arvid totteli. Hänen päässään ei ollut yhtään ajatusta, kaikki oli siellä aivan seisahtunut. Ovella kuiskasi Brita Arvidille:

-- Suutele minua, kuten on tapana, kun nuori vaimo tuodaan taloon.

-- En minä poikia muiskaile! sanoi Arvid.

-- Saat tehdä sen nyt ensi kertaa sitten, sanoi Brita. Ja tee se sukkelaan, jotta ei mitään huomata.

Arvid otti kömpelösti Britan syliinsä ja suuteli häntä. Silloin hän katsoi syvälle Britan silmiin ja unohti kokonaan sen, että hänellä olikin mielestään poika edessään, ja suuteli kiihkeästi häntä toisen kerran. Sitten hän vetäytyi pois ja punastui aivan tukan rajaa myöten, aivan kuin pahanteosta kiinni saatu nulikka.

XIII

Tupaan tultua kirkkoherra alkoi kysellä Arvidilta, miten hän näin äkkiä antoi rouvansa tulla luokseen ja miksi ei hänellä ollut sen suurempaa saattojoukkoa. Brita sattui kuulemaan tämän kysymyksen ja riensi heti Arvidille avuksi.

-- Minulla oli kyllä saattojoukkoa tänne Nikkaroisiin asti, mutta minä lähetin saattajat kotia ja jatkoin yksinäni matkaani eteenpäin. Ja kun mieheni tiesi tulostani, niin hän tuli minua vastaan.

-- Mutta kuitenkin täytyy minun sanoa, jatkoi kirkkoherra, että tämä on kovin kummallista. Minun nuoruudessani saatettiin aina morsianta taloon suuren joukon kera, ja olisihan Ekestubbea sillä tavoin saatettava.

-- Mutta, hyvä herra kirkkoherra! sanoi Brita. Eihän tässä olekaan kysymyksessä mikään morsiamen tulo. Mehän olemme jo, mieheni ja minä, vihityt aikoja sitten, jo viisitoista vuotta takaperin. Me olemme vanhoja aviollisia jo.

Arvid kuunteli tätä ja sanoi itsekseen:

-- Kyllä tuo nulikka valehtelee niin, että en ole ennen mokomaa kuullut. Eivät sille riittäisi paavit eikä piispatkaan.

-- Me olemme jo tavanneet toisemme ennenkuin mieheni tuli tänne ja päätimme viettää tämän tänne-tuloni niin hiljaisesti kuin mahdollista. Eihän muu sovikaan, kun mieheni isä vasta äskettäin on kuollut.

-- Niin, niin, sehän on totta, ja te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, vastasi kirkkoherra.

-- Mutta elkää luulko, sanoi Brita, että me täällä aiomme olla viettämättä tulojuhlaamme aivan itseksemme. Ei, viikon päästä olen aikonut kutsua kaikki seudun tunnetuimmat asukkaat luokseni pitoihin.

-- No, nyt se poika jo alkaa mennä liian pitkälle, ajatteli Arvid. Nyt se jo kutsuu tänne koko pitäjän ilveilemään.

Hän päätti sen estää ja sanoi:

-- Kuulehan nyt, elä mene sen pitemmälle, minä varoitan sinua!

Kirkkoherra loi ankaran katseen Arvidiin ja sanoi:

-- Sysmässä ovat aina naiset päättäneet pidoista eivätkä miehet. Ja kun tällainen suloinen rouva, josta te joka päivä saatte kiittää herraa polvillanne, sellaiset pitää, niin tulen minäkin. Ja minä lupaan ainakin kaksi päivää edeltäpäin olla syömättä, jotta tekisin kaiken kunnian niille laitoksille, joilla hän aikoo meitä kestitä.

Suu ammollaan kuunteli Arvid kirkkoherran puhetta. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi sanonut, sillä nyt meni jo tämä leikinlasku liian pitkälle.

-- Te ymmärrätte minun mieheni lauseet aivan väärin, sanoi Brita. Minun mieheni on niin kauan saanut minua odottaa, että hän nyt tahtoisi viettää kaiken aikansa minun seurassani.

-- Ei tuo poika ainakaan taivaaseen pääse, se on niin varmaa kuin varma on tässä maailmassa, sanoi Arvid itsekseen. Hän valehtelee sellaisella sujuvuudella, että hiukset nousevat päässä pystyyn sitä kuunnellessa.

Mutta kauan oli Britan lähettyvillä hyörinyt kaksi vanhaapoikaa, joista toinen oli Erik Stjernhök ja toinen Aksel Ringius. Molemmilla oli heillä talot Sysmässä ja molemmat he olivat olleet sodassa ja sieltä palanneet tavalla tai toisella silvottuina. He nyt veikeinä ja hymyhuulisina ja silmät kiiluen päässä kieppuivat Britan lähettyvillä ja koettivat yhtyä puheeseen.

-- Me emme anna Arvidin sillä tavoin riistää meiltä ainoata hienoa naisseuraa, mikä meillä voi olla täällä Sysmässä, sanoi Erik.

-- Ei, ei, sanoi Aksel. Me tulemme usein tänne tästälähin, siitä voit olla varma!

-- Tulkaa milloin tahdotte, sanoi Arvid. Samapa se minusta.

-- Elkää välittäkö mitään hänen puheistaan, sanoi Brita hiljaa Erikille. Mieheni on hyvin mustasukkainen. Hän oikein puhisee joka kerta, kun vain joku lähenee minua.

Arvid oli katsellut, miten kaikki hyörivät Britan ympärillä, ja äkkiä sai hänessä tavaton raivo vallan. Hän hyppäsi korkealle ilmaan ja huusi:

-- Ulos joka sorkka minun talostani! Nyt suorinta tietä pellolle tai näette, kuinka mennään ovesta ilman jalkojakin!

Kaikki tuvassa-olijat katsoivat ällistyneinä Arvidiin ikäänkuin siihen, joka äkkiä saa raivokohtauksen.

-- Nyt tämä leikki saa jo loppua, sillä jos tätä jatkuu vielä vähänkään aikaa, niin saan hakea järkeni palasia jostain tuolta lantatunkiolta. Ettekö te näe, ettei hän ole mikään nainen? Oletteko niin perin hassuja, ettette näe, miten teitä petkutetaan!

Pelästyneinä pakenivat kaikki pois tuvasta, ja hölmistyen omaa kiukkuaan seisoi Arvid keskellä tuvan permantoa. Mutta Brita juoksi ovelle ja huusi pihalla oleville:

-- Tervetuloa viikon päästä taloon. Elkää säikähtykö, kyllä se menee ohitse. Minun mieheni on toisinaan raju.

Brita palasi tupaan, jossa Arvid seisoi keskellä permantoa töllistellen eteensä.

-- No, onko mielesi nyt hyvä, kun olet tällaisen mellakan saanut aikaan? sanoi Brita.

-- Minä en tiedä, mikä minua vaivaa, sanoi Arvid. Olenko minä hullu, vai ovatko sitten kaikki muut hulluja? Oletko sinä nainen, vai oletko sinä mies?

-- Kai sinä sen yhtä hyvin tiedät kuin minäkin, sanoi Brita.

-- Minä en tiedä enää, tiedänkö minä mitään. Kyllähän minä tiedän, että sinä olet mies, mutta kun näen sinut tuossa naisen puvussa ja niin minun tyttöni näköisenä ja näen noiden kaikkien kieppuvan sinun ympärilläsi aivan kuin nuolaisemaan menossa, niin silloin minä tunnen sellaista vimmattua halua heittää heidät kaikki ulos ovesta niin pitkälle kuin maata ja maan äärtä piisaa. Voi, hyvät ihmiset kuitenkin, kuinka minun on tuota tyttöäni nyt ikävä! Ei paljoa puutu, etten tässä istu itkeä köllöttämään kuin kissa maaliskuulla.

Arvid heittäytyi rahille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Brita istui hänen viereensä ja siveli hiljaa hänen tukkaansa.

-- Ja sitten minä tiedän, etten minä koskaan tuota tyttöä omakseni saa, sanoi Arvid hiljaa.

-- Kukapa sen niin varmasti tietää, sanoi Brita ja hymyili. Olethan sinä ennen ollut siitä aivan varma.

-- Kuinka hän voisikaan minua rakastaa, kun minä olen tällainen karhu, joka en osaa pysyä hetkeäkään ihmisten tavalla, vaan riehun aivan kuin olisin tappelussa joka ikinen päivä. Sano, poika, jos sinä olisit nainen, voisitko minua rakastaa? Minä tarkoitan, oikea nainen, ei tuollainen naisen hameissa kulkeva mies. Sinä olet niin viisas, että sinä voit siihen vastata. Sano, voisitko, jos olisit nainen, minua rakastaa?

-- Jos olisin nainen? sanoi Brita. Minä tiedän, mitä silloin tuntisin. Minusta sinä olisit paras ja oivallisin mies maailmassa, mies sellainen, jota nainen tahtoisi palvella elämänsä ehtooseen asti. Mutta minä tahtoisin sinut ensin tehdä hiukan toisenlaiseksi, ei paljoa, mutta vain hiukan. Sellaisena kuin sinä nyt olet voisit joka päivä panna onnemme vaaraan. Sinä et osaisi sitä oikealla tavalla hoitaa. Ja jos minä olisin nainen, niin minä rakastaisin sinua niin paljon, etten voisi sinua enää hallita.

-- Olenko minä todellakin sellainen hirviö ja sellainen kummitus, että minun kanssani ei voisi tulla toimeen?

-- Näithän, miten äskenkin menettelit.

-- Niin kyllä, eihän se ollut soveliasta, se sellainen. Mutta minä menen huomenna jokaisen luo ja selitän, miten täällä oikeastaan asiat ovat, ja silloin he nauravat kaikelle.

-- Naurakaamme me heille ensiksi.

-- Mitä sillä tarkoitat?

-- Minä olen vielä viikon päivät naisen vaatteissa, ja sitten pidoissa me ilmaisemme kaikki. Silloin se vasta ilo alkaakin.

-- Millaiseksihan se maailma muuttuisikaan, jos kaikki olisivat sellaisia kuin sinä? huudahti Arvid.

-- Ei se siitä sen kummemmaksi tulisi, vastasi Brita. Iloisia ihmisiä varten maailma onkin. Ei suinkaan niitä varten, jotka istua kököttävät nurkassaan ja huokaavat niin, että leuat ovat mennä sijoiltaan. Onhan sekin paras ajokoira, joka toisinaan omaksi ilokseen koettaa saada häntänsä suuhunsa. Kaikki, mikä luonnossa on tervettä, leikkii iloissaan. Miksi emme mekin silloin saisi leikkiä?

-- Niin, mutta luonnossa on leikin takana aina halu saada toinen omakseen, vastasi Arvid.

-- Ehkäpä sinäkin tämän leikin kautta omasi omaksesi saat, sanoi Brita.

-- Minä huomaan, että minä olen niin tottumaton olemaan iloinen, siksi minä nitisen ja natisenkin tällä tavoin ensi alussa, enkä oikein tiedä, miten olla ja elää. Mutta odotahan, kun minäkin totun tähän! Silloin maailma ja kaikki sen ihmiset saavat nähdä sellaisen olennon, jota ei mikään suru paina. Ja nyt me tanssimme sen asian alotteeksi.

Ja Arvid otti Britan syliinsä ja tanssi hänen kanssaan tuvan permannolla, pyöri kuin hyrrä, joka on kovaan vireeseen pantu ja äkkiä on heitetty permannolle.

Vanha Leena, joka kartanolla oli kuullut, miten talon herra oli raivoissaan ajanut kaikki vieraat pois, kuuli tuvasta rytinää ja kovaa poljentaa. Hän sanoi toisille palvelijoille, jotka peloissaan seinän takana kuuntelivat:

-- Ei siellä voi sen pahempaa olla kuin se suuri sielun vihollinen, ja kyllä minä aina sitä vastaan uskallan mennä!

Hän avasi oven ja kiljaisi nähdessään keskellä tupaa tanssivan parin. Mutta pian oli Arvid siepannut hänetkin kädestä kiinni, ja sitten sitä mentiin kolmisin piirissä, jotta töminä kuului, ja Leena parkui kimeästi tuontuostakin.

Kartanolla sanoi haavuri lähdössä olevalle Hankulle:

-- Kuuletko, mikä ilo siellä tuvassa käy? Nyt ei sinulla ole enää mitään virkaa tässä talossa.

-- En minä tuon suuren roikaleen päälle enää mitään rakenna. Sitä nuorta poikaa minä ajattelen, sanoi Hankku.

-- Jos hänet tahdot saada kiinni, niin saat kiiruhtaa, sillä hän on tästä talosta kadonnut. Hän seurasi niitä, jotka tänne nuoren rouvan saattoivat.

-- Minne?

-- Turkuun.

-- No, sitten menen minäkin sinne, sanoi Hankku.

Hän nousi hevosen selkään kimpsuineen ja kampsuineen ja läksi ajamaan talosta.

XIV

Seuraavana päivänä, kun vanha Leena siivosi tupaa ja Arvid istui oven kynnyksellä katsellen, miten Brita kartanolla liikkui, puheli tuo vanha palvelija herralleen:

-- Kyllä meidän uusi rouvamme on niinkuin taivaan lähettämä, niin kaunis ja hyvä hän on. Ja iloinen hän on, aivan kuin veljensäkin.