Part 6

-- Siksi, että minä olen ollut aina onnellinen, ja siksi, että minä aina olen keskellä luontoa kuten kotonani. Minä rakastan luontoa enemmän kuin ihmisiä. Tai oikeammin sanoen, minä rakastan ihmisiä siksi, että minä ymmärrän niin hyvin luontoa.

-- Mutta kuinka sinä sitten tulet sellaisen miehen luo kuin minä olen? Etkö sinä näe, että minä, tällainen jörö ja raaka mies, en ole sinulle sopiva seura?

Brita naurahti, katsoi Arvidiin ja sanoi:

-- Oletko sinä niin varma siitä, että olet sellainen kuin mitä itse luulet?

-- Mitä, herran nimessä, minä sitten olisin? En kai minä mikään lintukaan ole? Totta kai minä olen se, mikä olen omasta mielestäni!

Keskustelun katkaisi haavuri, joka alkoi selittää:

-- Ei kukaan ole sitä, miksi hän itseään luulee. Jos niin olisi asian laita, niin olisinhan minä silloin jotain kerrassaan ihmeellistä ja kummallista, sellainen olento, ettei jumalakaan omaa käsityötään tuntisi. Kai se niin on kuin tämä nuori mies sanoo, jolle on annettu sellainen ajatuksen juoksu, että oikein päätä huimaisee sitä ajatellessa.

-- Elä siinä viisastele, huusi Arvid, vaan anna meidän tässä puhua asioista vakavasti. Kuulehan, poika, minä olen aina toivonut, että minun elämääni tulisi sellainen, joka pitäisi hiukan holttia minun suhteeni, joka istuen minun elämäni kelkassa jalallaan haraisi, jotta kelkka mäessä menisi oikeaan suuntaan eikä vikuroisi sinne ja tänne ja lopulta kaatuisi hankeen. Tuollaista minä olen toivonut. Kun sinä nyt olet tullut tänne, niin etkö voisi sinä ottaa tuota tointa vastaan? Jos minä vikuroin, enkä aina tee niinkuin sinä oikeaksi katsot, niin anna vain minulle oikein tuntuvasti sanasaunaa, niin kyllä minä taas tottelen. Minä olen ajatellessani ja oikein perinpohjin punnitessani tullut siihen huomioon, että on niitä minua tyhmempiäkin maailmassa, ja että kyllä minusta kalu tulee, kun minua vain oikeassa kurissa pitää. Oppiihan se hevonenkin kahdella jalalla kävelemään, kun sitä vain oikein hyvästi piiskalla komentaa. Eiköhän silloin ihminen opi tästä hengen konttaamisesta toisen avulla vihdoin kävelemäänkin.

-- Herra, herra, huusi haavuri, aivanhan te puhutte ihmeellisiä asioita! Kuinka tämä tällainen on mahdollista?

-- En minä mielestäni mitään ihmeellisiä asioita puhu, vastasi Arvid. Minä olen vain alkanut ajatella, ja minä sanon kaiken mitä ajattelen. Se on kai samanlaista kuin lukemisenkin oppiminen. Ensin ihminen tavaa ääneen ja sitten vasta, kun hän on lukutaidon itselleen hankkinut, hän osaa lukea hiljaa. Niin minäkin nyt, kun ajatuksia tavailen, kaiken puhun ääneen. Sinä, poika, et taida uskoa, että minä totta tarkoitan? Mutta sittenhän näät, kun kerran minulta jotain vaadit, että minä teen mitä sinä käsket.

-- Koetetaanhan sitten heti tällä hetkellä, sanoi Brita, pitääkö miehen sana paikkansa. Mene ja aja tuo Hankku pois talosta!

-- No, jollei siinä muuta sen vaikeampaa ole, huusi nauraen Arvid, niin sano yksintein, millä tavoin minä hänet ajan. Pitääkö minun roikottaa häntä tukasta pitkin maantietä, vai tahdotko, että minä panen hänet nurinkurin hevosen selkään istumaan? Vai onko minun saatettava hänet pois, kuin olisi hän suurisukuinen rouva, joka on luokseni tullut minua käynnillään kunnioittamaan? Kyllä minä teen aivan niin kuin sinä sen määräät. En vääjää siitä niin hiukkaakaan.

Nauraen vastasi Brita:

-- Saata hänet kaikella kunnialla talosta pois, nainenhan hänkin on.

-- Onko se naisen arvo sitten jotain niin ihmeellistä ja eriskummallista? Ethän toki vaadi, että minun tulisi antaa hänelle sama kunnia kuin tulevalle vaimolleni?

-- Kyllä minä tiedän, ettei mies kauneimmin kunnioita vaimoaan, vastasi Brita. Mutta kunnioita häntä niinkuin äitiäsi tai sisartasi.

-- Et sinä voi totta tarkoittaa tuolla kaikella, sanoi Arvid. Sinä sanot tuon kaiken vain sen vuoksi, että saisit minut kurisi alaiseksi.

-- Mutta siihenhän sinä olet tahtonut tullakin.

-- Olen kyllä, mutta on kai silläkin sentään jokin raja?

-- On kyllä, mutta minä kai sen määrään, etkä sinä. Mutta ellet tahdo, niin ei puhuta sitten enää sen enempää koko asiasta.

-- Nyt siitä puhutaankin, sanoi Arvid. Kyllä minä teen sen, minkä sinä käsket, mutta minun täytyy ensin saada edes purkaa sisuani. Sinähän vaadit minulta niin tavattomia asioita, että aivan hirvittää niitä ajatellessa. En minä ennen ole kuullut miehen vaativan mokomaa kohtelua naiselle.

-- Mutta minä vaadin nyt. Ja jos sanassasi pysyt...

-- Siinä minä pysyn aina!

-- Niin teet juuri niin kuin minä käsken.

-- Jos sinä asian otat siltä kannalta, niin sitten minä menen ja teen juuri niin kuin käsket. Tuletko katsomaan, kuinka se toimitus tapahtuu?

-- En tule. Mene sinä vain yksinäsi. Mutta muista, että ainoatakaan pahaa sanaa et saa hänelle sanoa.

Arvid nousi ja meni taloa kohden. Vähän matkaa astuttuaan hän palasi taas Britan luo ja sanoi:

-- Onko tämä nyt oikein totta, vai mitä sinä tällä kaikella aiot?

-- Totta se on, mene nyt vain!

-- Mennään sitten!

Ja Arvid läksi taloon tekemään lopputiliä Hankun kanssa.

Jäätyään kahden kesken Britan kanssa sanoi haavuri:

-- Minä en koskaan tule ymmärtämään naista, sen minä huomaan. Minkä tähden te oikeastaan tuolla tavoin häntä kuritatte? Ei metsästyskoiraakaan sen pahemmin voi pidellä.

-- Minkäkö tähden, kysyt sinä? Minulla on maailman paras mies omanani ja minä tahdon, että sen muutkin huomaisivat.

Arvid meni tupaan, jossa Hankku siivoili edellisen illan juominkien aikaansaamia vaurioita. Arvid teki ovella niin kauniin kumarruksen kuin suinkin osasi ja sanoi hämmästyneelle Hankulle:

-- Minulla olisi neitsyt Johannalle hiukan puhuttavaa.

-- Herra puhuu vain, kyllä minä kuuntelen, sanoi Hankku.

-- Minä olen tässä asioita punninnut ja silloin olen punninnut Hankkuakin ja huomannut, että Johannan olo on täällä sellainen, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siitä tulee loppu.

-- Loppuko?

-- Niin, aivan täydellinen loppu muodossa tai toisessa. Minä olen tämän asian tahtonut sanoa neitsyelle niin kohteliaassa muodossa kuin suinkin, sillä kyllä minä kohteliaskin osaan olla, kun oikein tahdon.

-- Ei herran tarvitse suotta ottaa päällensä sellaista rasitusta, kyllä minä ymmärrän sitäkin kieltä, mikä herralle on tavallista ja tutumpaa.

-- Mutta minä olen nyt päättänyt puhua tällä tavoin, ja sen vuoksi on parasta, että Johanna kuuntelee tätä eikä odota muuta. Kuten minä siis sanoin, on tästä talosta lähdettävä mitä kiireimmin ja mitä tulisinta vauhtia.

-- Enhän minä tahdo lähteä.

-- Hä?

-- Niin, ei minulla nyt ole mitään kiirettä pois.

-- Mutta jollen minä maksa mitään.

-- Kyllä minä sittenkin jään.

-- Mutta eihän sinulla ole täällä mitään tekemistä enää minun kanssani, sanoi Arvid, joka alkoi kiukustua.

-- En minä enää herraa ajattelekaan. On täällä muitakin miehiä.

-- Keitä?

-- Se uusi herra, joka tuli eilen tänne. Minä tiedän, että herra on ollut minulle vihainen, kun minä olen noin silmät pyöreinä katsellut teihin ja ollut rakastunut. Kaikeksi onneksi meille molemmille on siitä nyt tullut loppu. Minä rakastun aina ja sukkelaan, se käy kuin syöstävän heittäminen kangaspuissa.

-- Minusta on se ja se sama, rakastaako Johanna minua tai ketä tahansa, mutta täältä on mentävä pois. Minä olen luvannut olla kohtelias ja Johannan on otettava varteen, mitä se sellainen minulle maksaa. Minä pidän sen, minkä kerran olen luvannut, mutta mitä minun mieleni tekee, se on toinen asia. Minä tahtoisin oikeastaan potkaista Johannaa sinne selän loppuun, jotta meno olisi sitä tuimempi. Mutta minä olen luvannut olla kohtelias, ja sen vuoksi minä sanon, että, jollei tästä tule lähtöä, niin minä näytän selvemmin, missä tämän talon ovi ja veräjä ovat.

Hankku katseli miestä, joka hänen edessään kiukkuaan pidellen seisoi, ja sanoi:

-- Kun meillä kahdella ei ole mitään toisillemme enää sanottavaa, niin mitä me sitten puhumme? Minä olen päättänyt jäädä, enkä lähde tästä talosta pois muuten kuin jos emäntä tulee taloon. Katsokaahan, järjestys minullakin on asioissani, ja minun mielestäni ei minulla ole mitään tekemistä täällä enää sen jälkeen, kun emäntä on tullut.

-- En suinkaan minä tänne sen vuoksi roikota rouvaani, että saisin Hankun menemään! Se olisi kuitenkin liian paljo vaadittu, huusi Arvid, joka huomasi, miten vaikeata hänen oli tyynesti puhella tämän naisen kanssa.

-- Minä olen sanonut, mitä olen sanonut, ja sillä hyvä. Minä tahdon olla siellä, missä minun sydämeni aivoitus on, ja minä jään tänne!

-- Luuletko sinä, senkin raato, että tuo mies sinua rakastaa!

-- Ei sitä tiedä koskaan, mikä tulee, kun siksi tulee!

Arvid seisoi Hankun edessä voimatta sanoa sanaakaan, sitten hän äkkiä kääntyi ja meni pois.

Kun hän tuli toisten luo järven rannalle, niin oli hän perin synkän näköinen.

-- No, lähteekö neitsykäinen? kysyi haavuri.

-- Minä olen koettanut vaikka mitä keinoa, tietysti kohteliasta keinoa, vastasi Arvid, mutta mitä minä sille mahdan, että se on rakastunut tuohon poikaseen ja sanoo hänen tähtensä jäävänsä tänne.

Haavuri ja Brita alkoivat nauraa niin, että Arvid lopulta kiukkuisena ärjäisi:

-- Elkää siinä tyhjiä hohottako kuin järjenvaivaiset! Ettehän te tiedä, mikä kamala hetki minulla on siellä sisällä ollut.

-- Oletteko ehkä mustankipeä? kysyi haavuri.

-- Siihenkö minulla olisi aikaa? sanoi Arvid. Mutta niin se vaan nyt on, että hän ei sano lähtevänsä pois, ellei tänne tule talon rouva.

-- Sehän on helposti autettu, sanoi haavuri. -- Millä ihmeen keinolla?

-- Me puemme tämän nuoren miehen naiseksi ja sitten me sanomme, että hän on talon rouva.

-- Elä puhukaan sellaista, muuten tuo poika suuttuu pahanpäiväiseksi, sanoi Arvid. Ja vaikka hän suostuisikin, niin kuka takaa, että tuo nainen, jolla on sellainen vainu, että hän kyllä huomaa, kuka on nainen ja kuka mies, vaikka käärön sisään panisi, ei äkkää, että tässä on petos ja koiranjuoni tekeillä.

-- Minä takaan, että hän ei huomaa niin mitään, vakuutti haavuri.

-- Vaikka tämä olisikin mahdollista, niin suostuuko tuo nuori mies sellaiseen? Hänhän on niin arka miehen arvostaan. Arka minäkin olen ja vannon, että jos joku minulle sanoisi, että minä olisin sopiva kulkemaan naisen vehkeissä, niin ei taitaisi sillä olennolla juuri paljon muistoa enää olla siitä, miten sekin päivä on loppunut.

-- Kysykää häneltä itseltään, sanoi haavuri, niin sittenhän näette, mitä hän vastaa.

Arvid kääntyi Britan puoleen ja sanoi:

-- Sinä tiedät, että minä en tee tätä omasta vapaasta tahdostani, vaan toisen käskystä. Sanohan nyt, mitä tästä tuumasta arvelet? Voitko ottaa yllesi naisen laitokset ja mennä niissä vehkeissä tuota vaimo-ihmistä pelottelemaan?

-- Tahdotko sinä päästä tuosta naisesta? kysyi Brita.

-- Enhän minä toki tuossa naisessa aio kiinni riippua, vaan olen sitä iloisempi, jota pikemmin hänestä pääsen.

-- Mitä häntä sitten tänne toitkaan?

-- Kukapa sitä voi vastata kaikesta, mitä kiukkupäissään tekee. Minä tahdoin saada naisen, jolle voisin naisia haukkua oikein mielin määrin. Mutta sitten olen tullutkin huomaamaan, että voi sitä miestenkin kanssa naisista puhua ja se helpottaa paremmin.

-- Jos niin on asiat, niin kyllähän minä tahdon parastani koettaa ja auttaa sinua tässä tuiki tukalassa tilassa, sanoi Brita.

-- Kyllä sinun uhrautuvaisuutesi toisen hyväksi on niin suuri, että minä en voisi sellaista oikeastaan vastaan ottaa. Parasta olisi kai, että minä menisin ja väkivoimalla tuon naisen ajaisin pois Rapalasta. Ja niin minä teenkin!

Sen sanottuaan hän riensi taloa kohden välittämättä vähääkään toisten huudoista. Kun hän pääsi perille, sieppasi hän Hankkua käsikynkästä kiinni ja sanoi:

-- Nyt sitä neitsykäiselle tuli äkkinäinen lähtö!

Hankku huitoi ja huusi, mutta eihän se auttanut, mentävä oli, kun Arvid häntä veti mukanaan kartanolle. Sitten sieppasi hän piiskan ja huitoi sillä. Hankku juoksi parkuen tietä pitkin talosta pois. Voitonriemuisena seisoi Arvid kartanolla, kun hän äkkiä näytti muistavan jotain, juoksi taloon ja sitten Hankun jälestä. Tämä, nähtyään Arvidin juoksevan häntä kohden, karkasi minkä suinkin alta pääsi. Arvid harppasi jälestä ja sai hänet vihdoin kiinni ja sanoi:

-- Minä unohdin maksaa sinulle sen, minkä lupasin tuodessani sinut tänne. Istu tähän kivelle minun viereeni, niin tehdään tilit selviksi.

Ja Arvid laski, kuinka monta päivää Hankku oli ollut talossa, ja maksoi hänelle runsaan palkan siitä ajasta.

Hankku istui ja katseli kummissaan tätä miestä, jonka järkeä hän jo monasti oli epäillyt, mutta jonka puuttumisesta hän nyt oli aivan varma. Hän otti rahat kouraansa ja läksi kulkemaan eteenpäin. Arvid palasi Rapalaan ja sanoi sinne tultuaan kartanolla olevalle haavurille ja Britalle:

-- Siinä se heiskale nyt meni ja menikin hyvää kyytiä!

-- Sanotko sinä tätä tällaista hienoksi ja kohteliaaksi tavaksi, kuten olit minulle luvannut? sanoi Brita.

-- No, kyllä se vielä sillä hienommalla puolella oli, sillä toista se on, kun minä alan olla raaka. Minä ajoin tuon naisen pois melkein niinkuin sinä käskit.

-- Mutta hyvä mies, sanoi Brita, et suinkaan sinä aina tee niin kuin sinua käsketään?

-- Kyllä minä melkein aina niin teen, vastasi Arvid. Se on niin turvallista, kun toinen ottaa määräämisvallan, jotta itsellä ei ole siitä mitään huolta.

Nauraen palasivat he tupaan ja istuutuivat siellä aterialle, jonka Leena oli heille valmistanut.

XI

Saman päivän iltana he tuvassa istuivat kaikin kolmisin, ja puhe oli tauonnut. Avoimesta ovesta vain tuli kukkien tuoksu ja leuto illan ilma.

Kauan katseli Arvid ulos tuvan ovesta, sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi heille:

-- Kun jumalan luonto on näin kaunis, niin miksikä ihmiset suotta kokoovat asuntoihinsa kaikenlaista rihkamaa silmiensä iloksi? He panevat pöydilleen komeita maljoja, he ripustavat seinilleen kauniita kankaita voi kuitenkin, mitä minä olenkaan saanut nähdä siellä Saksanmaalla! Siellä vasta on ollut ihmisillä tavaraa taloissaan niin suuressa määrässä, että eihän siinä uskoisi ihmisen enää nukkuvankaan paljaasta varkaitten pelosta. Siellä minä näin seinillä kauniita tauluja, joista he maksavat suuria summia. Mitähän hyötyä niistäkin on?

-- Niitä tarvitsevat ne ihmiset, jotka eivät jaksa itse ajatuksissaan luoda niitä, vastasi Brita.

-- Mitä varten?

-- Etkö sinä koskaan ole sitten ajatuksissasi luonut kuvia, jotka olet nähnyt edessäsi aivan kuin ne olisivat kankaalle maalatut?

-- En totisesti ole, vastasi Arvid. Jos olen jotain ajatellut, niin on se vain ollut sellaista kuin, minkähänlaiset olisivat uudet saappaani, jos ne teettäisin uuden mallin mukaan. Mutta jos sinä olet sellaista tehnyt, niin olisipa hauskaa ja opettavaista kuulla, millaisia kuvia sinä laadit itsellesi.

-- Ei kai tässä siis muu auta kuin minä näytän sinulle kuvia minun palatsistani, sanoi Brita nauraen. Istukaa te molemmat miehet tuohon penkille, niin minä avaan ovet saliini!

Hän otti miekkansa esiin, veti sen tupestaan ja sanoi:

-- Tällä minä teille sitten näyttelen eri kohtia taideteoksistani. Minä kuulin erään vanhan ukon kerran laulavan laulun Jeesuksesta, ja se painui niin mieleeni, että olen sen aina sen jälkeen pitänyt kuvan muodossa siellä. Ja nyt minä teille sen taulun selitän. Minä vedän miekallani tähän seinään tällaisen neliskulmaisen ruudun. Se on taulun raja ja sen sisällä on sitten se kuva. Siinä näkee ihmeellisen valkoisen tuvan sisään. Tuvasta ei näy muuta kuin osa permantoa ja ikkuna ja sen edessä oleva rahi, joka on punertavaa honkaa. Tällä rahilla istuu lapsi, se on Jeesus. Hän oli kadonnut ja kun hän oli eksyksiin kulkenut, niin vei Jumala hänet omaan tupaansa. Siinä nyt hän istuu ja katselee ikkunasta ulos odottaen äitiään. Valkoinen on hänen pukunsa, ja aurinko, joka ikkunasta paistaa sisään, leikkii hänen kultaisessa tukassaan. Aurinko on tullut katsomaan herraansa! Ja lapsi katsoo suurilla sinisillä silmillään ulos, katsoo tuonne kauas, missä näette saarista runsaan järven, jonka lahden poukamaa kiertää Jumalan kartanolle johtava tie. Lapsen kädet ovat hänen helmassaan, näettehän, ja katsokaa hänen pieniä jalkojaan, jotka riippuvat alas eivätkä ulotu lattialle asti. Ne ovat hiukan sisäänpäin. Kimppu punaisia kukkia on lapsen kädessä, ne ovat varmaankin taitetut siitä orjantappurapensaasta, joka lykkii oksiaan Jumalan tuvan ikkunaan. Ja lapsi katsoo, katsoo yhä kauemmaksi, ja hänen kasvoillaan leikkii ihmeellinen onni ja autuus, sillä hän on etäällä, lahden poukamaa kiertävällä tiellä nähnyt äitinsä tulevan lapsukaistaan noutamaan.

Vaiti kuuntelivat molemmat miehet, Arvid oli laskenut kätensä ristiin ja tuijotti seinään, ikäänkuin hän todella olisi siinä tuon kaiken nähnyt. Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin ulkoa rastaan laulu, ja miten kesätuuli huojutti hiljaa pihamaan pihlajaa.

Mutta Brita siirtyi seinän luota pois ja asettui pöydän ääreen sanoen:

-- Minä olen kuullut, että siellä kaukana ihmiset osaavat kivestä laatia kuvia, jotka ovat aivan ihmisen näköisiä, ja minä olen usein ajatuksissani noudattanut heidän esimerkkiään. En minä ole kysynyt, mitä he kuvaavat, minä olen ottanut sen, joka on minun sielussani. Heillä kuuluu olevan kiveä, joka on valkoista, minä olen ottanut vain meidän harmaata kiveä, sillä enhän minä osaa kuvitella muuta kuin sellaista, mikä edessäni on. Ja nyt minä muutan tämän pöydän tuollaiseksi kivestä veistetyksi kuvaksi. Katsokaa, mitä siinä on! Se on itse Hiisi. Jumala on ollut Hiiden pajassa, jossa tämä takoi kahletta, jotta Jeesus pysyisi haudassaan. Silloin otti Jeesus hänet ja heitti hänet kallioon. Jota enemmän Hiisi huusi, sitä syvemmälle hän vaipui, ja hän muuttui siinä kiven sisään vaipuessaan vähitellen itsekin kiveksi. Katsokaa, kuinka hän ponnistaa ja kuinka hänen jäsenensä pingottuvat. Hänen oikea kätensä on vielä vapaa, ja sillä hän koettaa ponnistaa itseään vapaaksi. Hänen suunsa on aivan ammollaan, ja on kuin huuto olisi kuollut siihen. Hänen silmänsä tuijottavat päässä, ikäänkuin katsoen jotain kamalaa ja pelottavaa. Hänen polvensa koukistuvat, ja hän koettaa nousta, mutta se on hänelle aivan mahdotonta, sillä hänen keskiruumiinsa on jo kiveksi muuttunut ja vaipunut syvälle kallioon. Se on jo aivan muodoton, siitä ei enää tiedä, onko se kiveä vai onko se ruumista. Kuva on pelottava! Mutta kuinka kaunis se samalla on! Tulkaa tänne ja katsokaa sitä joka puolelta. Ei mikään puoli ole sellainen, että ei siitä löytäisi uusia kauneuksia. Sellaista minä näen, näettekö te?

-- Minä näen, minä näen, huusi Arvid. Katsohan kuinka miehen toisessa käsivarressa lihakset paisuvat kovan pinnistyksen edessä. Totisesti, ei sen miehen ole siinä helppo olla. Ja näetkö, miten tuolla jo varpaat alkavat muuttua kiveksi, ja jota enemmän hän huutaa, sitä syvemmälle hän vaipuu!

-- Mutta nyt minä näytän teille jotain oikein hauskaa ja hullunkurista, sanoi Brita. Sekin on taulu. Nyt minä vedän tähän seinään oikein laajat ääriviivat, sillä se ei mahdu pieneen alaan. Se on jonkinmoisen kiviaitan sisusta. Sen katto on puusta, paksuista hirsistä, mutta seinät ovat kalliota. Se on Louhen kiviaitta siellä Pohjolan perillä. Ja näettekö, mitä siellä tehdään? Louhi on varastanut kuun ja auringon, ja nyt hänen kolme tytärtään ovat niitä kuuraamassa ja pesemässä, jotta ne eivät likaantuisi, kun siellä vuoren sisällä ei sade pääse niitä puhtaaksi pesemään. Tässä keskellä on kivinen pöytä ja sillä on aurinko, jota yksi tyttäristä juuri paraillaan pesee. Kova on kuumuus ja polttava on hohde. Tuolla ylhäällä katon paksut hirret jo alkavat hiiltyä, ja hiki tippuu virtanaan pitkin Louhen tyttären rumaa naamaa. Mutta permannolla istuu toinen tytär, ja hänen edessään on toinen levy, pyöreä sekin. Se on kuu, joka siinä hohtaa kalpeana. Siinä hän oikein hiekalla tätä kirkasta levyä kiillottaa. Mutta kolmas sisar on juuri tuomassa vettä korvolla sisarilleen. He ovat kaikki hetkiseksi työssään pysähtyneet, sillä tuolla nurkassa on ovi ja siitä astuu sisään mies. Näettehän, miten valo häntä häikäisee ja miten hän kädellään silmiään varjostaa? Se on Turo, joka auringon ja kuun pelasti. Ja koko taulu ui valossa! Katsokaa, tuolla ylhäällä katossa on auringon helottava hohde, kuten elokuun taivaalla, mutta maassa hohtaa kuun sinertävä välke, se kimaltelee pienessä vesilammikossa, joka on syntynyt kivilattialle, kun pöydältä on valunut vettä. Ja katsokaa, miten tuon kolmannen sisaren ruumis saa kummallisen hohteen! Yläruumiin valaisee aurinko ja alaruumiin kuu. Kirkas on hohde ja kaunis se on, kun näin kuu ja aurinko kerrankin saavat yhdessä loistaa. Mutta rumia ovat nuo tytöt, niin perin rumia. Laihoja ruipeloita ja alasti kun he ovat, niin näkyy ettei heissä juuri paljonkaan naisen kauneuden merkkejä ole.

-- Jollei sinua, poika, vielä kerran polteta roviolla, sanoi nauraen Arvid, niin olet sitten kaikille ihmisille loihtinut silmien eteen paratiisin, ja he luulevat sinua taivaan enkeliksi. Ja mitä sinä, haavuri, joka olet liitossa järjen kanssa, sanot tästä kaikesta? Vieläkö tyydyt tuohon omaan toveriisi, vai joko tekee mieli muuttaa kumppania?

-- Jos minulla tuollainen mieli olisi, niin mitä minä kysyisinkään enää maailmaa ja sen menoa, minä sanoisin, että tässä on minulla edessäni rahaa oikein runsaasti, ja sitten minä alkaisin laskea niitä ja kun väsyisin, niin eihän minun tarvitsisi enää mennä niitä poiskaan viemään. Minä sanoisin vain: Ei lasketa enää! Ja rahat olisivat kateessa.

Kiiluvin silmin katseli Arvid Britaa ja sanoi:

-- En minä ennen ole nähnyt tuollaista ihmistä, en totta totisesti. Minä en sano muuta kuin että onni on meille miehille, että sinä et ole nainen. Sillä totta totisesti, niin me juoksisimme sinun jälestäsi kaikki tyyni, että kuola suusta valuisi ja keuhkot puhisisivat kuin pajan palkeet.

XII

Kun Brita seuraavan päivän aamuna oli menossa talliin, kuuli hän tallin oven takaa äänen, joka sanoi:

-- Tui, tui!

-- Kuka siellä on? kysyi Brita.

-- Minä se olen, vastasi Hankku ja astui esiin.

-- Mikä ihme ja kumma sinut tänne toi takaisin?

-- Jalat ja kova ikävä.

-- Mikä ikävä?

-- Enhän minä osannut lähteä pois. Minun teki niin vimmatusti mieleni takaisin.

-- Mutta Arvid lyö sinua, jos sattuu näkemään.

-- Ei se lyö. Sehän on sanonut minulle, että hän koettaa minun seurassani olla kohtelias ja säädyllinen. Ja jos hän hiukan löisikin, niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ottaahan sitä hiukan selkäänsäkin, kun on toinen silmien edessä ilona.

-- Kuka toinen?

-- Onhan vain sellainen nuori ja hento poika, jolla on silmät siniset ja suu kuin kullannuppu, tuollainen soma nyplykkä, joka viekoittaa ja huulia kutkuttaa, kun sitä vain katseleekin. Ja sekös on sitten ihan punaisen näköinen, niin kultusen näköinen, että oikein.

-- Ole siinä joutavia hölöttämättä, sanoi Brita. Jos sinä minua tarkoitat tuolla kaikella, niin voin sinulle ilmoittaa, että kaikki ajatuksesi ovat suotta.

-- Ei se mitään tee. Kyllä minä usein ennenkin olen kuullut tuollaista puhetta ja aina olen lopulta huomannut, että ei mies koskaan voi olla niin perin varma itsestään.

-- Mutta minä olen tässä asiassa niin perin varma. Minä tiedän niin ehdottoman varmasti, että minä en koskaan tule sinua rakastamaan. Sen vuoksi on viisainta, että sinä katoat omille maillesi.

-- Kyllä minä olen yhtä hyvin täälläkin. Mikäs kiire minulla olisi pois täältä? Enhän minä ole kenenkään tiellä täällä?

-- Sinä niin sanot, kun et tiedä kaikkea.

-- Kyllä minä tiedän, ole sinä vain huoleti. Onhan meidän talon herralla oma rouvansa, mutta eihän tuo siitä välitä tuon taivaallista. Jos tuo rouva olisi täällä, niin kyllähän minä silloin kinttuni täältä pois korjaisin. Sen minä sanoin eilen herralle itselleenkin.

Britan teki mieli ilmaista tuolle naiselle kaikki ja sanoa, että hän olikin tuo rouva. Mutta häntä harmitti ottaa tuollainen nainen uskotukseen ja sen vuoksi hän päätti käyttää keinoa, joka varmasti tepsisi.

-- Sittenhän sinun kuitenkin täytyy lähteä pois talosta, sillä minä olen juuri tullut tänne ilmoittamaan, että rouva tulee taloon.

-- Minä en oikein usko noihin puheisiin, sillä jos se olisi totta, niin olisi herra siitä eilen minulle sanonut ajaessaan minut pellolle. Kyllä minä tänne jään siksi, kunnes tuo rouva portista ajaa sisään.