Part 5

-- Enkös minä sitä arvannut, enkös minä sitä arvannut! Minä selitän sinulle tämän asian nyt juurta jaksain. Minä näin erään nuoren tytön. Minun ei tarvitsekaan sinulle sanoa, että hän oli niin kaunis, että minä en ole sellaista toista nähnyt maan päällä, ja minä olen kuitenkin katsellut jos jonkin näköisiä, kun olen niin paljon ollut liikkeellä maailmassa. Kyllähän minäkin olen naisia likistellyt, mutta ne ovat tähän asti olleet minulle vain jonkinmoista ajanviettoa, jotka meille miehille, kuten sanassakin sanotaan, ovat annetut, jotta meillä ei olisi ikävä yksinämme. Kun meillä miehillä sen lisäksi ovat juomat, kortit ja tupakka, niin eihän tälle ajanvietolle niin kovin suurta painoa tavallisesti pane. Mutta kun minä tämän naisen näin, niin tulin aivan kuin hulluksi. Sanotaan, että koirat voivat saada kummallisen taudin toisinaan ja tulevat levottomiksi ja purevat kaikkia. Niin minunkin kävi. Minä tulin ihan villiksi, ja jos minä näen muita naisia, niin olen aivan kuin suunniltani ja teen niille kaikkea pahaa. Ja ainahan sitä sellaista mies tehdä osaa! Mutta jos minä hänet näkisin, niin tuskin uskaltaisin sanaakaan sanoa, niin, minä vain katsoisin häneen. Minä tulin tänne unohtaakseni hänet, mutta eipä siitä ole apua ollut. Tauti on tullut yhä pahemmaksi. Minulla ei ole maailmassa mitään muuta kuin hän, hän on alati ajatuksissani, ja minä olen monena iltana rukoillut aivan kuin pikkuinen lapsi: Hyvä Jumala, anna minulle hänet! Mutta miksi hän minua kuulisi, kun minä eläissäni olen niin paljon pahaa tehnyt ja niin paljon ihmisiä tappanut, tosin kyllä katolilaisia, jotka eivät ole oikeita kristittyjä, mutta ihmisiä nekin ovat. Ja niin minun täytyy itse tässä pitää huolta asioistani, ja arvaahan, että ei niistä sillä tavoin paljoakaan tolkkua tule.

Hankku tuli tupaan, mutta pian hän katosi ovesta, kun Arvid karjaisi:

-- Pellolle, naaras!

Sitten hän jatkoi:

-- Katsohan nyt tuotakin! Kuka uskoisi, että hänkin kuuluu naisten laumaan? Minä olen hänet tuonut tänne, jotta minulla olisi joku, jota saisin maksun edestä haukkua. Ja sen minä sanon, että kyllä minä olenkin tehnyt, mitä suinkin olen voinut siinä suhteessa. Se sellainen helpottaa niin kovasti. Etkö sinä sitä usko?

Brita oli hymyillen kuunnellut miehensä puhetta. Hänen oli hyvä olla ja hän aikoi sanoa, kuka hän oli, mutta sitten hän tulikin ajatelleeksi, että parempi oli vielä odottaa. Hän sai elää ollessaan miehen puvussa miehensä vieressä, ja riittihän se hänelle. Tuo mies ei ollut tahtonut ottaakaan selkoa, millainen hän oli, vaikka hän oli hänen vihitty vaimonsa, ja sellainen ansaitsi pienen rangaistuksen.

-- Sinä et sano mitään? lausui Arvid.

-- Mitähän minä siihen sanoisin, minä, joka olen näin nuori ja kokematon?

-- Kyllä tuo nainen on oikea juveeli, ajatteli haavuri. Tuossa hän nyt istuu ja antaa miehensä tunnustaa hänelle rakkauttaan eikä sano halkaistua sanaa.

Hän päätti hiukan koetella heitä kumpaakin.

-- Kukapa sen tietää, millainen tuokin nainen oikeastaan on, sanoi hän. Nainen on kyllä aina alussa suloinen ja herttainen, mutta mistähän ne kaikki pahat akat olisivat maailmaan tulleet, ellei juuri tytöistä.

-- Elä puhu noin ajattelemattomasta huusi Arvid, muuten voit joutua tuonne naulaan takkisi kauluksesta riippumaan!

-- Te siis uskotte, että tuollainen erikoinen nainen olisi teitä varten luotu? sanoi haavuri.

-- Erikoinen minä itsekin olen, sen minä tiedän, ja totta kai parittain miehet ja naiset maailmaan luodaan, niin että on minuakin varten olemassa erikoinen nainen, sanoi Arvid.

-- Mistä sinä tiedät, että sinä olet niin erikoinen? kysyi Brita.

-- Tottahan sen nyt itsekin vähitellen tulee huomaamaan. Minä olen, taivas sen kyllä tietää ja voi sille todistaa, joka siltä kysyy, että minä olen parhaani mukaan koettanut pistää itseäni siihen muottiin, joka on tavallisia ihmisiä varten. Mutta se olikin sekä liian väljä että liian kireä, ja niin minä olen aina ollut siinä kuin pahassakin pinteessä. Sitten minä annoin lähtöpassit koko muotille ja aloin olla oma itseni ja minä huomasin, että minun oli paljon parempi olla.

-- Mutta hyvä herra, sanoi haavuri, kuinka te noin paljon puhutte? Te olette saanet kielenne kannan irti.

-- Elä sinä luule, että minä humalassa olen tai muuten sekaisin päästäni. Minä en ole ennen joutunut ajattelemaan, mutta kun nyt olen siihen toimeen ryhtynyt, niin olen senkin ottanut perinpohjaisesti, kuten miehen tulee ottaa, mitä tahansa hän aikookin. En minä olisi luullut, että ajatteleminen on niin hauskaa, kuin miltä se nyt tuntuu, kun siihen on käynyt käsiksi oikein kovilla kourilla ja pahalla sisulla.

-- Minä olen aina huomannut sen, että jota enemmän ihminen oppii ajattelemaan, sitä selvemmin hän näkee, miten eriskummallinen oikeastaan jokainen ihminen on, sanoi Brita.

-- Se oli aivan oikein osattu, sanoi Arvid. Tässä meitä nyt on kolme eriskummallista olentoa. Ensin olen minä, joka vasta lähellä kolmeakymmentä olen oppinut näkemään, että on sitä tässä maailmassa muutakin kuin vain "hakkaa päälle"-tekemistä, ja että tämä maailma ja elämä on kaikesta sekamelskastaan huolimatta niin ihana keksintö, että tekisi mieli ottaa jumala syliinsä ja paiskata oikein tuntuva muisku hänen kummallekin poskelleen ja sanoa: Se oli sentään se viisain temppu, minkä sinä teit, kun maailman loit! Ja sitten olet sinä, Aatu. Merkillinen sinäkin olet, vaikka ei sitä näin ensi hetkessä uskoisi, kun sinä olet vielä niin tuiki nuoren näköinen. Jos minulla järki kulkee noin niinkuin kivikuorma, niin sinulla se menee oikein tulista vauhtia kuin alamäkeä ajettaessa, ei tarvitse muuta kuin pitelee ohjaksista kiinni, ettei pääse kaatumaan. Ja sitten on tuo kaikkien virkojen ihana yhteenveto, tuo mies, jota en tiedä, millä nimellä kutsuisinkaan. Hän sanoo tehneensä liiton järjen kanssa. Mutta minä luulen, että sen liiton laita on vähän niin ja näin. Se on samaa kuin varkaan liitto toisen varkaan kanssa. Hän on ottanut kaiken vaan niin päin, että se olisi hänen puolellaan. Jos niin olisi maailmassa, niin, armias taivas, kuinka ikävää se olisi. Minä tahdon olla toisinaan väärässäkin, jotta saan korjata, mitä olen rikkonut. Ja kun ei aina ole oikeassa, niin tulee niin paljon ajatelleeksi ja silloin huomaa, kuinka paljon toisilta saa yhtä ja toista hyvää. Minä olen varma, että tuo mies ei ymmärrä muuta saamista kuin sen, joka tulee selkäsaunan muodossa.

-- Lopettakaa nyt jo, sanoi haavuri nauraen, muuten menette aivan sekaisin.

-- Ei kuunnella mitä se mies tyhmyydessään sanoo, lausui Arvid Britalle. Me olemme päässeet kerimään hyvää kerää, jatkakaamme työtä, me yhdessä.

Arvid nousi ylös ja levitti kätensä kuin painiin menossa.

-- Jumal'avita kuitenkin, huusi hän, kuinka elämä on ihana keksintö! Minä rakastan sitä aivan kuin mies rakastaa naista, ja minä tahtoisin, että koko elämä olisi tuossa minun edessäni, tuossa noin, ja minä nostaisin sen korkealle käsivarsillani. Minun on nyt niin ihmeen ihana olla, aivan kuin olisin paratiisin niityllä ja leikkisin armaani kanssa siellä. Minä en tiedä, missä hän nyt vaeltaa tällä hetkellä, mutta samapa se, kerran hän tulee minun luokseni, tulee aivan varmaan, tulee kuin aamu yössä odottavalle, ja minä olen silloin niin onnellinen, että luulisin koko maailman omistavani. Minun täytyy nyt saada tehdä jotain, muuten en kestä koossa!

Hän meni äkkiä Britan luo ja sieppasi hänet syliinsä ja nosti hänet käsivarsillaan korkealle kohden kattoa.

-- Kai silläkin on jokin tarkoitus, että sinäkin olet tullut tänne! sanoi hän.

Äkkiä hän laski Britan alemmaksi ja suuteli häntä oikein rehellisesti keskelle suuta. Sen tehtyään hän laski hänet permannolle.

Kuten pyörtyvä seisoi Brita nojaten pöytään. Veret soivat hänessä ja hän hengitti vaivoin. Hän tarttui vaistomaisesti maljaan, jonka Arvid hänelle ojensi.

-- Juo, poika, juo! huusi Arvid. Yksi kerta sitä eletään, mutta se tehdäänkin sitten niin, että siitä vielä haudan toisellakin puolella riittää juttuamista. Juo!

Ja Brita nosti maljan huulilleen ja tyhjensi sen.

Haavuri oli katsellut molempia nuoria, ja hänen mielensä oli ihmeen valoisa. Ja hän ylisteli omaa itseään, joka kaiken tämän oli muka toimeenpannut.

Mutta Arvid aukaisi oven kesäiseen yöhön, ja leppoisa ilma tunkeutui tupaan. Ja sitten Arvid muistamatta ketään tuvassa-olijaa vähitellen siirtyi kynnykseltä pihalle ja siitä läksi kulkemaan Päijänteen rantaa kohden. Ja illan lempeä tuuli leikki hänen tukassaan. Ja kun hän rantaan oli tullut ja hetkisen katsellut suvisessa yössä nukkuvaa vettä, hän otti kiven ja alkoi heitellä voileipiä pitkin veden pintaa. Ja kivi hyppeli kalvossa, loikkasi ensin pitkän hypyn, teki sitten lyhemmän hypyn ja seuraavan vieläkin lyhemmän, kunnes se lopulta sätkähteli kalvon pinnalla ja sitten upposi, ja sarja vesirenkaita värähteli tyynessä veden kalvossa. Silloin mies heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen rannalla paratiisillisessa kauneudessaan, nuorena, notkeana ja voimakkaana kuin muinaisajan jumala, joka on astunut maan päälle. Sitten hän heittäytyi veteen ja ui kauas ulapalle.

Kun hän hetkisen kuluttua tukka märkänä palasi tupaan, niin hän meni pöydän ääreen ja sanoi toisille, jotka siinä olivat ääneti istuneet:

-- Nyt me juomme! Minun naiseni ei ole täällä, mutta onhan ainakin juomaa, jonka ääressä häntä voi muistella.

IX

Jo oli osa yötäkin kulunut, kun nämä kolme päättivät mennä levolle.

Haavuri oli aivan tunnottomana ja kuorsasi, hänhän oli runsaasti saanut maljaa kallistaa, kun hän oli täytynyt juoda kaikki sekin, mikä Britan maljassa oli ollut. Siihen he jättivät hänet nukkumaan pöydän nojaan.

Huoneessa oli leveä vuode, jossa Arvid nukkui. Hän sanoi Britalle:

-- Sinä saat tämän yön nukkua tässä samassa vuoteessa minun kanssani, kyllä me sitten huomenna järjestämme sinulle toisen.

Brita oli aivan avuton. Hän ei tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, ja nyt oli hänen auttajansakin, haavuri, vaipunut sikeään uneen. Arvid tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet vuoteelle.

-- Mene sinä, joka olet heikompi, tuonne seinän puolelle nukkumaan, jotta en yöllä potkaise sinua permannolle, sanoi Arvid.

Täysissä pukimissa kiipesi Brita sinne, ja nyt häntä kadutti se, että hän oli tähän leikkiin ryhtynyt. Hän ei keksinyt mitään syytä, jonka nojalla olisi päässyt pois. Hänen täytyi jäädä, käyköön sitten kuinka tahansa.

Arvid heitti takin yltään, riisui saappaat jalastaan ja heittäytyi hänen viereensä. Pian oli hän vaipunut sikeään uneen, kuului vain hänen tasainen hengityksensä.

Brita ei saanut unta silmiin. Hän katsoi pimeään, sillä huoneessa oli vain yksi ikkuna, joka oli luukuilla suljettava, ja nekin olivat jääneet kiinni. Valoa ei tullut mistään. Tuossa makasi hänen vieressään hänen oma miehensä, joka hänet oli luotaan karkoittanut, ja kuitenkin tietämättään rakasti juuri häntä. Britan teki mieli herättää hänet ja sanoa:

-- Ota minut, sillä minähän olen sinun vaimosi ja minä rakastan sinua!

Hän kosketti jo nukkuvaan, mutta tämä ei herännyt, liikahteli vain unessaan.

Silloin Brita nousi vuoteeltaan, avasi oven ja hiipi kesäiseen yöhön.

Mikä pyhä hiljaisuus täytti koko luonnon! Hän asteli haan veräjälle ja vihelsi. Silloin tuli viidakosta hänen hevosensa. Brita taputti sen kaulaa ja puheli sille:

-- Lähdemmekö pois kotiin, Rusko, lähdemmekö, vai jäämmekö tänne? Minä lähtisin niin mielelläni, mutta en voi, sillä minä rakastan tuota miestä liian paljon. Ilmaisenko hänelle itseni, ilmaisenko? Mutta ensin täytyy tuon toisen naisen lähteä talosta pois. Hänen täytyy itse tuo nainen ajaa, minä en sitä tee. Hänhän on herra talossa. Sinä olet niin uskollisesti minua palvellut, Rusko, ja olet minusta pitänyt ja minulle tottelevainen ollut, vaikka minä niin usein olen sinua lyönytkin. Sinä kai ymmärrät, että minä olisin valmis ottamaan millaisen kohtelun tahansa osakseni, kun hän sen minulle antaisi. Sano, Rusko, sano, mitä minun tulee tehdä? Jos minä itseni hänelle ilmaisen, niin olen myöskin samalla kokonaan hänen vallassaan. Jos minä vielä piilottelen, niin voi hän muuttua sellaiseksi, että minun onneni on suurempi kuin mitä se nyt voisi olla. Minä tiedän, että minun tulisi odottaa, mutta etkö sinä tahtoisi, että minun poikani jo tulisi ja leikkisi sinun harjassasi. Kun minä häntä sylissäni pitäisin, niin leikkisi hän kuin minä nyt leikin. Sano, Rusko, mitä minun tulee tehdä?

Hevonen hyväili päällään Britan olkapäätä.

-- Minä luulen, että odotan. Ja minä otan hänestä pois kaiken ruman ja huonon, sillä minun tulevan poikani isä ei saa olla muuta kuin sankari. Eikö niin, Rusko, eihän saa olla?...

Kepein mielin läksi Brita astelemaan tupaa kohden. Nyt hän tiesi niin varmasti, että hän rakasti tuota suurta elämänhaluista miestä, joka tuolla sisällä nukkui. Mutta hän tiesi myöskin, että tämä mies oli vielä niin perin höyläämätön ja että hän, Brita, yksin osasi hänet muuttaa.

-- Sanotaan, että veitsi hioo veitsen ja mies miehen, ajatteli hän. Kun tässä ei ole ketään toista miestä, niin täytyy minun tuota kovasimen virkaa hoitaa. Ja varo, sinä lujateräksinen kalpa siellä sisällä! Nyt sinua aletaan hioa, ja se koskee sinuun kovasti, sillä etpä ole vielä terotettavana ollutkaan, olet vain iskenyt omalla voimallasi. Mutta enemmän sinun täytyy voida, paljon enemmän.

Hän palasi tupaan ja katseli auki jättämänsä oven kautta tulevassa valossa miestä, joka makasi selällään vuoteella. Hän siirsi hänen päätään hiukan mukavampaan asentoon, siirsi hellästi ja hiljaa.

Arvid havahtui, katsoi ensin kauan pitkään häneen ikäänkuin tunnustellen, kuka hän oli.

-- Kah, sinäkö se oletkin. Minä näin juuri niin ihmeen ihanaa unta. Koetetaan ottaa unen päästä taas kiinni. Mitä siinä seisot, tule vuoteelle nukkumaan. Anna oven olla auki, niin tulee ilmaa sisään.

Ja Brita kapusi Arvidin viereen hänen ylitseen ja pian vaipui hän syvään uneen, pää leväten Arvidin käsivarrella.

Aamuaurinko kurkisti sisään ovesta.

Pääskynen, jolla oli pesänsä räystään alla, näki oven olevan auki, lensi kynnykselle ja katseli kauan pää kallellaan sisään, lensi sitten taas pois, kaarteli aamutaivaalla, jolta juuri tuuli lakaisi hienoja pilvenhattaroita pois, jotta auringolla olisi enemmän tilaa, paistaessaan Rapalan talon yli, missä kaksi ihmislasta nukkui valmiina odottamaan sitä hetkeä, jolloin he saisivat onnen kokonaan omakseen.

X

Aamulla heti herättyään Arvid huusi:

-- Nyt, miehet, panemme saunan lämpiämään ja kylvemme kaikki eilen saadut höyryt pois pääknupistamme. Sellaisen illan jälkeen ei mikään ole sen terveellisempää kuin sauna. Sen jälkeen on ihminen taas kuin uudesti syntynyt.

Sen kun Brita kuuli, niin tuli hänelle hätä käteen. Millä ihmeen keinolla hän voisi pettää Arvidin! Jos hän kieltäytyisi menemästä saunaan, niin siitäpä vasta syntyisi epäluuloja, ja kaikki voisi olla pilalla.

Kun Arvid meni vanhalle Leenalle, kartanon emäntäpiialle sanomaan, että sauna oli pantava lämpiämään, alkoi Brita neuvotella haavurin kanssa.

-- Kuulithan, mitä hän sanoi? Meidän täytyy mennä saunaan!

-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi haavuri. Ja tarpeen se onkin, sillä onpa päässäni sellainen metakka, että aivan olen hulluksi tulla. Sitä juomaa taisi mennä kurkustani liian paljon alas. Me menemme saunaan ja sillä hyvä!

-- Niin, mutta enhän minä voi tulla teidän kanssanne sinne!

-- Miksette?

-- Sittenhän on heti loppunut koko salaisuus. Haavuri katsoi Britaan ja nauroi:

-- Sellaista se on, kun pitää ilveitä. Ei mikään ole sen vaikeampaa kuin valheen pitäminen sellaisena, ettei se pääse ilmi. Valhe on kuin piimää, jota on kourassa kannettava.

-- Sinun täytyy keksiä jokin keino, sanoi Brita.

-- No, en minä ennenkään ole joutunut pulaan, en paljon pahemmissakaan tapauksissa. Vasta nyt pantiin sauna lämmitä, ja siihen on vielä runsaasti aikaa ennenkuin sinne on mentävä. Minä menen katselemaan paikkoja, niin kyllä minä keinotkin keksin.

Haavuri käveli kartanolla ja mietiskeli.

-- Kyllä se setään on merkillinen järjestys, että kun juoman kurkustaan alas juoksuttaa, niin se tiesi mitä teitä nousee sinne yläkammariin ja pitää siellä lopulta sellaista jumalatonta mellakkaa, että luulisi siellä menninkäisten oikein suurena laumana raapivan pääkoppaa sisältäpäin. Kyllä ihminen piankin heittäisi kaikki juomat hornan tuuttiin, jos olisi meille annettu humala ja päänkolotus yhtaikaa. Mutta kun se toinen ensiksi tulee sellaisena ihanana kepeytenä vereen, niin ei muistakaan, että se toinen tulee sitten sellaisena pelottavana kolotuksena. Mutta tässä minä kuljen ja mietiskelen omia asioitani, vaikka minun on pidettävä huolta toisten elämästä ja rauhasta. En minä sitä herraani millään muulla keinolla pidätä saunasta poissa kuin antamalla hänelle sellaista työtä, että hän juoksee pitkin mäkiä ja teitä kuin rattaat olisivat alla.

Leenan ilmoitettua, että sauna oli jo valmiina, oli tuumakin kypsynyt haavurin mielessä. Kun Arvid ja Brita jo astelivat saunaa kohden, niin vehkeili haavuri jotain tallin tienoilla. Äkkiä nähtiin nuoren orivarsan sieltä karkaavan ja juoksevan huimaavaa vauhtia pitkin pihamaata. Arvid kääntyi ja näki sen.

-- Mikä sen varsan sieltä tallista nyt on päästänyt irti? huusi hän. Se on otettava kiinni!

Ja hän läksi juoksemaan sen jälestä.

Sillä aikaa Brita meni saunaan, ja kun Arvid vihdoin hengästyneenä sinne tuli, niin oli Brita jo kylpenyt ja pukeutunut.

Arvid sen nähdessään ei sanonut muuta kuin:

-- Pianhan sinä sen toimituksen suorititkin. Elä nyt kuitenkaan mene pois, sillä voithan istua täällä saunassa ja katsella, kuinka sitä oikein mies löylyä ottaa.

Brita ei keksinyt mitään keinoa, millä hän olisi Arvidin epäluuloa herättämättä päässyt pois, ja niin hän sai jäädä saunaan ja katsella, miten Arvid riisui yltään ja kiipesi lauteille, josta hän piankin huusi:

-- Annahan nyt tulla löylyä oikein runsaasti, jotta syntinen ruumis sen tuntee ja saa esimakua siitä, minne se kerran on joutuva, ellei parannusta tee.

Ja Brita otti kousan ja heitti sillä vettä kuumille kiukaan kiville, jotta vesi hulmahti höyrypilvenä korkealle. Yhä lisää huusi Arvid löylyä, ja yhä tulisemmaksi tuli sauna ja kiukaan kivet kiukkuisina pihisivät kuin suuri lauma sylkeviä kissoja olisi siellä ollut.

Kun Arvid lopulta kapusi alas lauteilta ja heilutti kädessään vastaa, josta kaikki lehdet olivat latvoilta lähteneet, miehen sillä piestessä ruumistaan, niin hän huusi:

-- Näin sitä pitää olla, silloin ihminen tuntee olevansa taas yhtä kepeä ja ketterä kuin silloin kun hän tähän maailmaan tuli.

Hän avasi oven ulos ja siinä ulkoa tulevassa valossa hän ruumistaan vedellä huuhteli.

-- Kyllä sauna on sentään pyhä paikka, sen minä uskallan sanoa, vakuutti hän. En minä suustani suinkaan mikään erittäin siivo ole, mutta saunassa minä en sanoisi yhtä kirosanaa, sen minä tiedän. Minun isävainajani oli niin ankara, että hän ei sallinut haastettavan sanaakaan saunassa, vaan oli jokaisen istuttava siellä hiljaa kuin kirkon penkissä. En minä sellainen sentään ole, sillä kyllä minä täällä puhun, mutta siivosti ja säädyllisesti, kuten te kaikki huomaatte.

Hän katseli omaa komeata ruumistaan joka puolelta.

-- Kyllä sen kaikesta huomaa, että se syntinen ruumis tarvitsee tilaa voimalle. Ei se mahdukaan mihinkään vähään alaan. On sitä minussakin raajoja ja lihaksia niin, että niitä ei ennätä laskeakaan kaikkia. Mutta tarkoitus niilläkin on jokaisella, oma tarkoituksensa ja tehtävänsä, joita ei ihminen näin omalla pienellä järjellään ymmärrä. Ja vaikka luulisi, että kaikkihan me olemme yhtäläisiä, niin kyllä sen saunassa huomaa, ettei asia niin ole. Ja kun ajattelee naista, kuinka sekin on kummallisesti kokoonpantu ja koreana kuin kukkainen on miehen rinnalla, niin täytyy sanoa ja tunnustaa, että on sillä jumalallakin ollut päänvaivaa ja miettimistä, ennenkuin senkin sai valmiiksi.

Hän katsahti Britaan ja sanoi:

-- Sinä poika olet niin hiljaa ja hissuksiin, että luulisi sinun olevan täällä häpeissäsi. Eihän sitä hävetä tarvitse, kun näkee alastoman miehen. Toista se olisi, jos näkisi alastoman naisen. Vaikka minä olen tällainen romuluinen mies ja olen naisten kanssa niin jumalattoman paha suustani, niin saunassa minä olen aina niin ujo, että oikein itseänikin kiukuttaa. Jos tässä nyt olisi nainen, niin kuinkahan minäkin kulkisin pitkin nurkkia ja koettaisin, millä tavoin voin alastomuuttani peittää. Ehkä se on niitä syntymäpaikan tunteita, sillä minulle uskoteltiin lapsena, että minut oli löydetty saunan lavon alta, ja minä uskoin tietysti vahvasti siihen, kunnes sitten myöhemmin huomasin, miten sekin ihmeellinen asia on maailmaan järjestetty.

Brita pääsi pakenemaan saunasta herättämättä mitään huomiota, ja vasta sitten, kun hän oli ovesta kadonnut, laskeutui haavuri lauteilta alas.

-- Kauan sinä siellä kuumassa kestitkin, sanoi Arvid.

-- Täytyi kestää, vastasi haavuri.

Hän mietti itsekseen, mihin kaikkeen hän vielä olikaan joutuva tässä talossa niin kauan kun Brita käytti miehen pukua. Nyt hän jo oli saanut juoda enemmän, kuin mitä hänen nahkansa sisältäpäin sieti, ja sitten hän oli saanut ottaa löylyä enemmän, kuin mitä hänen nahkansa ulkoapäin kesti.

Mutta kun he olivat kylpeneet ja olivat taas pukimissaan, niin menivät he kaikin kolmisin mäen töyrylle, aivan Päijänteen rannalle istumaan, ja siinä he katselivat, miten kalat leikkivät veden kalvossa. Arvid makasi selällään ruohikossa ja huitoi kädellään tuon tuostakin pois hyttysiä, jotka tuppautuivat hänen kasvoilleen.

-- Mikähän tarve oli noitakin eläimiä maailmaan tuoda? sanoi Arvid. Ja minkähän tähden nekin muutamia rakastavat enemmän kuin toisia?

-- Ettekö kuule, mitä tuollainen oikein suuri ja vanha hyttynen sanoo, kun se tulee teidän lähellenne? sanoi haavuri. Se huutaa: eno, eno, eno, eno, eno, saanko ma olla yöt'! Kun sitä suuttuneena huitaisette menemään, niin huutaa se heti: roisto, roisto, roisto, roisto! Minäpä tiedän, miten tuo joukko on maailmaan tullut. Kun Jumala oli maailman saanut niin valmiiksi, ettei ollut muuta enää jälellä kuin hiukan saumojen silittämistä, niin sanoi Paholainen hänelle: Osaisin minäkin luoda, jos saisin vain pienen alan aivan omaa maata. Jumala antoi silloin hänelle pienen tilkun maata, niin suuren, että siihen seiväs mahtui pystyssä seisomaan, ja sanoi: Tuossa on sinulle, luo nyt, jos osaat! Paholainen sylki silloin seipäällä maahan tehtyyn reikään, ja siitä alkoi tulla ulos tavaton parvi kaikenlaista hyttystä ja paarmaa, pörriäistä, sittiäistä ja mäkäräistä. Ilma oli jo aivan sakeana niistä. Silloin meni eräs hyttynen Pietarin pitkälle nenälle ja alkoi siinä "enoansa" huutaa. Pietari suuttui niin, ettei tietänyt kummalla jalalla olisi seisonut, ja hän sieppasi kekäleen nuotiosta, jolla hän juuri paraillaan muikkuja keitti ropeessa, ja pisti sen kekäleen siihen reikään, mistä hyttyset olivat tulleet. Ja siksi ne vielä tänäkin päivänä pelkäävät sauhua, ja siksi ne aina Pietarin päivän aikaan alkavat kadota ihmisten ilmoilta.

He lojuivat kauan viheriällä niityllä ja katselivat kohden sinistä taivaan lakea. Aivan heidän läheltään nousi ilmaan leivonen, lensi korkealle, ja sitten tullessaan alas sieltä taivaan ihmeellisestä sinipalatsista alkoi se laulaa.

-- Miksikähän tuo lintu laulaa vasta sitten, kun se tuolta alas tulee? sanoi Arvid.

-- Eivät kaikki leivoset siten tee, vastasi Brita. Minun kotini tienoilla asusti monta suvea leivonen, jonka ääni oli niin ihmeellisen suloinen, että sitä kuullessa sydän rinnassa suli. Se lauloi puun latvassa ja siitä se nousi pyhässä ilossa korkealle ilmaan. Mutta kun se sinne oli tullut, niin vaiti laskeutui se alas. Ja minä ajattelin silloin, että sellainen kuin tuo lintu on ihminen. Toinen laulaa vasta silloin kun hän on onnen saavuttanut, toinen silloin kun hän lentää onneansa kohden, ja kun hän sen on saavuttanut, niin onpa hänen sielussaan niin suuri ja juhlallinen riemu, että hän ei enää mitään sanoja löydä ilmaistakseen tunteensa.

Britan puhuessa oli Arvid kohottautunut ryntäilleen ja hohtavin silmin katseli vieressään olevaa poikaa.

-- Mistä sinä tuon kaiken olet oppinut? sanoi hän. Kuinka sinä osaat noin ajatella?