Part 4

-- En minä oikein tiedä, mitä se tunne on, jota minä tunnen tuota toista kohtaan, mutta niin se vaan on, että minä olen tulemaisillani hulluksi hänen tähtensä. Kyllähän minä olisin teidät ottanut vaimokseni, mikäs hätä siinä olisi ollut, ellei tämä toinen juttu olisi tullut väliin. Minä en voisi valehdella teille ja sanoa, että minä teitä rakastan, kun minä koko ajan ajattelenkin toista. Jollei sitä toista olisi ollut, niin minä olisin nainut teidät niinkuin ihmiset yleensä toisensa naivat, noin vain umpimähkään. Enhän minä ole ennen ajatellut siinä sen suurempia temppuja olevan. Mutta sitten tuli tämä toinen, tuli kuin taivaasta. Ei kai se teille ole mitään hauskaa kuulla tällaista puhetta, ei suinkaan, ymmärränhän minä sen. Mutta auttaakos tässä muu! Suoruus on aina se paras pykälä maailmassa. Ja, missä ei suoruus auta, ei siinä vääryydelläkään pitkälle päästä.

Britaa huvittivat Arvidin selittelyt, ja hän iloitsi kuullessaan, miten avonaisesti tämä puhui kaikesta.

-- Minä olen ennättänyt tätä asiaa ajatella tullessani tänne Turusta, enkä minä eläissäni ole yhteensä niin paljon ajatellut kuin näinä muutamina päivinä. Ei se ole minulle ollut suinkaan helppoa! Te naiset taidatte luulla, että mies on valmis ottamaan kenen vain. Kai niitä sellaisiakin miehiä on, mutta minä en kuulu niihin. Minä olen kai pantu hiukan toisella tavalla kokoon kuin muut. Kun minä kerran rakastun, niin onkin se sitten oikea tauti, josta ei pääse muuten vapaaksi kuin lyömällä päänsä puhki tai muuten ottamalla hengen ruumiistaan. Kyllä minä ymmärrän, että tämä on ikävä paikka teille, mutta eihän sille nyt enää mitään mahda, kun vahinko kerran on tapahtunut. Eihän tästä teille liene mitään vahinkoakaan tullut, ei ulkonaisesti eikä sisällisesti. Ettehän te minua ole nähnytkään muuta kuin häissämme, ja siitä on jo niin perhanan pitkä aika, että ei siitä sellainen kakara, kuin tekin silloin olitte, mitään muista. Sitäpaitsi olen minä siitä lähtien koko lailla muuttunut. Lieneekö vanhasta hahmosta muuta jälelläkään kuin paha sisu ja nenän muoto.

-- Ja te rakastatte siis todellakin tuota naista, josta puhuitte?

-- Ei se minun mielestäni ole juuri soveliasta puhua teille siitä, mutta kun kerran olette kysynyt, niin samahan tuo on. Mielellänihän minä siitä puhunkin. Minä en enää nukukaan oikein rauhallisesti öisin. Kai ihminen silloin rakastaa, muuta minä en voi ymmärtää, sillä eihän sitä muuten ole mitään sellaista asiaa, joka minulta unen veisi. Ja jos vaivun unenhorroksiin, niin näen aina hänet. Ja arvatkaahan millaisena! Hän on aina niin tavattoman hellä ja lempeä. Se on sitä merkillisempää, kun hän on minulle ollut silloin, kun hänet tapasin, niin hävytön kuin suinkin nainen voi olla. Tänä aamuna, kun makasin täällä, niin mikä pahuus lienee päästänyt koirani sisään. Se tuli tähän viereeni juuri kun nukuin ja lipaisi kielellään suulleni. Eihän siinä itsessään olisi sen kummempaa ollut, mutta kun minä juuri samalla näin tuosta naisesta unta, niin olin tuntevinani kuinka hän minua suuteli. Eikö tämä ole kova koettelemus, joka minulle on annettu?

Britan sielu oli täynnä naurua ja pulppuavaa onnea. Hän aikoi huutaa:

-- Mutta minähän juuri olen tuo, jota sinä rakastat!

Samassa aukeni ovi ja Hankku tuli sisään ja sanoi imelällä äänellä ja keikutellen ruumistaan:

-- Tässä minä taas olen, kultu!

Kuin salama kiisi samassa Brita ulos ovesta ja suoraan hevosensa luo. Ja ennenkuin Arvid oikein ymmärsikään, mistä tämä äkillinen lähtö johtui, oli hän jo kaukana.

Mutta haavuri oli sen nähnyt ja hän riensi kiireimmän kautta hevosella ajamaan pakenevaa jälestä. Kauan hän sai ajaa, sillä pakenija kannusti hevostaan kuin vimmattu, mutta vihdoin hän saavutti Britan.

-- Mikä teitä vaivaa, oletteko aivan hullu, huusi hän hengästyneenä, kun sillä tavoin karkaatte?

-- Hän on suuri roisto, ja kelvoton heittiö hän on! huusi Brita. Minulle hän puhuu kaikenlaista kaunista itsestään ja tunteistaan, ja minä olen jo aivan heltymäisilläni, kun huoneeseen tuleekin tiesi mikä naikkonen ja kutsuu häntä kaikilla niillä lempinimillä, joita vain armaalle annetaan.

-- No, enkös minä arvannut, että se rutale pistäisi nenänsä joka paikkaan!

-- Mikä se sellainen nainen siellä on?

-- Ei se ole nainen. Kyllä se hameissa on, mutta ei se meille naisesta käy. Se on jonkinmoinen roskakoppa, en tiedä mitä sanoisin, sellainen, jota katsellessa me yhdessä halveksimme naista.

-- Minä kyllä ymmärrän, että sinä tahdot herraasi puolustaa ja hänen heikkouksiansa peitellä, mutta tämä on niin julkeata, ettei sitä millään peitä.

-- Te ette siis usko sanojani?

-- Totta kai minä etupäässä uskon omia korviani.

-- Jos uskotte korvianne, niin tulkaa taloon, kyllä minä niin hommaan ja järjestän, että kuulette kaiken juuri niin kuin se on.

-- Mitä sinä höpiset? Enhän minä voi taloon tulla juuri nyt, kun olen sieltä lähtenyt.

-- Pankaa pojan puku päällenne, niin sitten ei kukaan teitä tunne. Ja niin hienoa nenää ei minun herrallani ole, että hän haistaisi teidät naiseksi siinä hahmossa.

Brita mietti hetkisen, hän tahtoi mennä pois, mutta tahtoi kuullakin kaiken. Lopulta hän sanoi:

-- Minä tahdon kaikesta päästä täyteen selvyyteen. Minä tulen!

Hän meni pensaikkoon ja palasi hetkisen kuluttua sieltä pojan puvussa.

-- No, kas niin, sanoi haavuri. Te olette päättäväinen ihminen. Ette ainakaan siinä suhteessa ole toisten naisten kaltainen.

He ajoivat Rapalaan uudelleen. Pihalle tultuaan meni haavuri tuvan ovelle ja katsoi sisään.

-- Onko herra täällä?

-- Ei ole, kuului sieltä parkuva ääni.

-- Sinäkö, Hankku, täällä niin haikeita ääniä päästät? Missä herrasi on?

-- Kuka sen riivatun roiston matkoista tietää.

-- Täällä on tie vapaana, kuiskasi haavuri Britalle, ja yhdessä he astuivat tupaan.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi haavuri.

-- Hän on antanut minulle niin ympäri koko sieluni koteloa, että kaikki paikat punoittavat, vastasi Hankku. Kyllä minä paljon miehiä olen eläissäni nähnyt, mutta en ennen mokomaa. Ei hän viheliäistä luontokappaletta niin pitele kuin naista, varsinkin minua.

-- Mitä on sitten oikeastaan tapahtunut?

-- Eihän sitä tarvitse mitään tapahtua, ennenkuin hän lyö ja potkii.

-- Sitä vartenhan sinä olet tänne tuotukin. Siitähän sinä palkankin saat.

-- Jaa-a, riittääkö mikään palkka, maailman juveelitkaan ja kultarahat, kaikesta siitä, mitä minä lyhyenä aikana olen saanut kokea! Herra varjele kuitenkin, mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen, kun sinä meistä erosit. Eivät pakanat eivätkä Paapelin peliaalit elä niin kuin tämä mies elää!

-- Kerrohan minulle kaikki.

-- En minä nyt. Sinullahan on mukanasi vieras, ei se sovi.

-- Ole huoleti, kyllä se sopii. Hän on niin nuori, ettei hän ymmärrä kaikkea, minkä me kokeneet ymmärrämme!

-- Kyllä minun täytyy purkaa mieltäni. Minun täytyy jollekulle saada kertoa, muuten minä pakahdun.

-- Elä Herran tähden pakahdu, kerro ennemmin.

-- Kylläpä minua on julmasti jauhettu ja kaikella tavoin pidetty, se on totinen tosi. Sinusta erottuamme hän kyllä aluksi haukkui siihen tavalliseen tapaansa, jota sotamiehet käyttävät. Se ei ollut vielä mitään vaarallista, sillä kun minä hymyilin, niin kiukustui hän niin, että oli aivan vaiti. Mutta sitten tuli paljon pahempaa. Se oli silloin, kun hän alkoi käydä helläksi.

-- Sinulleko?

-- Niin minulle, mutta toista hän tarkoitti. En ole ennen niin hassua miestä nähnyt. Matkalla me eräänä iltana seisahduimme tien viereen, ja silloin hän sulki silmänsä, noin, aivan samoin kuin me naiset teemme, kun muiskun saamme. Ja sitten hän alkoi puhua. Voi kuitenkin, mitä hän sanoi. Hänen sanansa olivat niin ihmeellisen sulavat ja kauniit, ei olisi uskonut sellaisen miehen osaavan niin kauniisti puhua. Hänen suunsa oli suipulla ja silmät sirrillään. Hän tunnusti minulle niin kauniisti rakkauttaan, että minä lopulla aivan sulin ja kiedoin parkuen käteni hänen kaulaansa. Mutta silloinpa hän lyödä läimäytti minua korville niin, että paukkui. Hän olikin puhunut koko ajan minulle siten kuin hän tahtoi tuolle toiselle puhua! Ja nytkös hän alkoi sadatella. Kun hän oli loppuun kuluttanut kaikki suomalaiset sanat, ja herra tietää, että niitä on paljon, niin hän kiroili ruotsiksi, ja kun hän oli senkin litanian lopettanut, niin hän alkoi käyttää saksaa. Mikähän kansa se oikeastaan on, kun sillä on niin tavattoman paljon rumia sanoja? En minä niitä tietysti ymmärtänyt, mutta kyllä sen äänestä arvasi, että hän oli alkanut ladella niitä sanoja, joilla miehet sisuaan siivoavat. Kyllä minä olen paljon syntiä maailmassa tehnyt, mutta kyllä hän sinä hetkenä teki sanan kautta niin paljon, että jos se kaikki tuolla ylhäällä kirjaan kirjoitetaan, niin kuinkahan moni enkeli jaksaa sitä tehdä, jaksaa ja ennättää paperille rapsuttaa, sillä hänen muuten kankea kielensä oli aivan kuin molemmista päistään päässyt irti. Lopulta hän vaikeni, ja me nousimme taas hevosen selkään. Ja nyt tuli hän niin hulluksi, että minua jo alkoi pelottaa sellaisen kanssa ratsastaa kahdenkesken.

-- Mitä hän sitten teki? Pitelikö hän vielä pahemmin sinua?

-- Minuako? Ei minua, mutta sitä ääntä, jonka hän on taivaallisena lahjana saanut. Hän alkoi laulaa! Oikeammin sanoen ulista. Hän lauloi toisen haikean laulun toisensa jälkeen. Olen minä kuullut miesten laulavan jos jotain sekä humalassa että selvin päin, mutta niillä on ollut edes jokin sävel ja jokin nuotti siinä. Tällä ei ole ääntä sen enempää kuin vanhalla variksella, joka on vilustunut, ja sitä hän sitten käytti. Ja kun hän oli jonkun aikaa laulanut, niin alkoi hän laulaessaan itkeä kuin, pieni lapsi. Hän ruikutti kuin kakara kehdossaan tuttia toivoessaan. Enhän minä sellaista voinut katsella rauhallisena, vaan yhdyin paljaasta osanotosta siihen. Kun hän sen huomasi, niin, armias taivas, mitä taas tuli hänen suustaan! On minua haukuttu ennenkin eläissäni, mutta sitä en ole kuullut, mikä nyt seurasi. Onko luvallista, että yhdellä ihmisellä on niin runsas varasto sellaisia sanoja! Minä en luule, että minussa on ainoatakaan paikkaa, jota hän ei olisi haukkunut ja josta hän ei olisi rumaa sanaa sanonut. Ja kamalinta kaikesta oli se, ettei saanut nauraa eikä itkeä, ei muuta kuin olla vain ja odottaa. Seuraavana päivänä hän oli aivan vaiti, ja se oli vielä hirveämpää. Hän antoi kaikki määräyksensä minulle katseillaan, ja millaisilla katseilla! Ei härkäkään, päästyään täyteen vimmaan, katsele sillä tavoin. Oikein selkäpiitä karmii, kun ajattelen sitä. Kolmantena päivänä hän oli taas niin ihmeen hellä, että minä oikein pelkäsin, kuinka tässä käy. Mutta eihän siinä mitenkään käynyt. Hän kohteli minua kuin olisin ollut hieno ja ylhäinen nainen ja pyyteli kovasti anteeksi entistä pahuuttaan. Annoinhan minä sen kaiken hänelle anteeksi, sillä kristitty minäkin olen, vaikka ei sitä uskoisi. Ja niin me tulimme tänne. Alussa hän kyllä oli hyvä ja hiljainen; minä uskalsin jo olla noin kaikenlainen, minä lirutin hänelle ja nimitin häntä kaikilla kauniilla sanoilla, ja hän siitä ikäänkuin piti. Mutta äsken, kun täällä oli taas nainen -- sinä et tiedä, kuinka nainen saa hänet vimmoihinsa! -- niin alkoi hän minua pahoin pidellä.

-- Miksi, kaikkien hullujen ja viisaitten nimessä, et ole mennyt pois?

-- Minkä tähden minä menisin pois? Rakastanhan minä yhtäkaikki häntä. Jota enemmän hän minua lyö ja pärmänttää, sitä enemmän minä hänestä kuitenkin pidän, sillä hän on sittenkin sellainen mies, jommoista ei olekaan muita maailmassa. Minä olen aivan varma siitä, että hän kerran unohtaa tuon toisen, ja silloin hän tietysti mieltyy minuun. Mies mieltyy aina lopulta siihen, joka on aina tarjolla. Ja kun hän täällä on aivan yksinään, niin kaipaahan miehen mieli naista, ja kun minä olen se ainoa täällä, niin minuunhan hän lopulta iskee.

-- Oletko siitä niin varma? kysyi haavuri.

-- Kyllä veri viereen tuo, sen minä tiedän! Samassa aukeni ovi ja Arvid astui sisään.

VII

-- Pois vain ihminen huoneesta! karjaisi hän, ja Hankku lensi kuin ammuttuna ovesta ulos.

Sitten kääntyi Arvid haavurin puoleen ja sanoi:

-- Se minun rouvani seurasikin siis sinua tänne.

-- Niin teki.

Haavuri itsekseen ihmetteli, miten hän tästäkin asiasta suoriutuisi, ja hän jo epäili, että hänen hyvä ystävänsä, järki, oli hänet hyljännyt.

-- Hän on nyt mennyt taas matkaansa; en tiedä oikein miksi hän karkasi yhtäkkiä pois kuin tuuli olisi hänet vienyt, sanoi Arvid.

Arvid huomasi Britan koettelevan piilotella tuvan hämärään.

-- Mikä tämä nuori mies on? kysyi Arvid.

-- Hän seurasi minua matkalla tänne. Hän tahtoo pyrkiä teidän palvelukseenne, sanoi haavuri arvellen, että kun aikaa voitetaan, niin on kaikki voitettu.

-- Ensiksi sinä väkisin tuppaat palvelukseeni ja sitten vielä roikotat tänne maantieltä kaikenlaisia väen lisäksi.

-- Tämä on iloinen ihminen, ja siksi minä otin hänet, jatkoi haavuri, joka kerran päästyään alkuun ei enää turhanpäiten viitsinyt sanojaan peruuttaa.

-- Tuumitaan asiaa, niin sitten nähdään, sanoi Arvid. Eivät ne iloiset ihmiset tässä talossa ole suinkaan liikaa, sillä täällä on sellainen elämä, että on omaan kiukkuunsa haljeta. Sellaista se on, kun on joutunut pois miesten seurasta ja naisiin sekaantunut.

-- Me menemme ensin viemään hevosemme korjuuseen ja sitten tulemme lähemmin puhelemaan kaikesta, sanoi haavuri, joka kaikin mokomin tahtoi päästä pihalle neuvotellakseen Britan kanssa.

He menivät ulos ovesta. Kartanolla sanoi haavuri Britalle:

-- Ottakaa nyt hevonen allenne ja ajakaa tiehenne! Nyt te olette kuullut kaiken miehestänne.

-- Oletko sinä hullu? En minä nyt mene pois, vaan jään, vastasi Brita.

-- Ja ilmaisette itsenne hänelle?

-- Mitä vielä! Minä tahdon ensin ajaa tuon naikkosen talosta pois ja sitten tahdon hiukan lähemmin tutkistella herraani ja miestäni nähdäkseni, kannattaako hänen luokseen jäädä.

-- Nyt minun järkeni heittää kuperkeikkoja. Millä ihmeen tempulla te aiotte täällä pysyä ilman että hän tuntee, kuka olette?

-- Minä pysyn miehenä. Sittenhän minä tiedän, millainen hän on.

-- No, koska minä aavistan, että tästä voi syntyä yhtä ja toista ja monimutkaista, niin enhän minä teitä ilmaise, vaan tahdon auttaa minkä suinkin voin ja osaan. Minä en juuri paljon ole naisiin luottanut, mutta näkyyhän niitä olevan sen korppilauman keskellä valkoisiakin.

-- Elä siinä joutavia juttele, sanoi Brita. Tuo tänne keritsimet.

-- Mitä niillä?

-- Minä leikkaan tukkani lyhyeksi, jotta hän ei siitä huomaisi petosta.

-- Onhan minulla täällä repussani satulassa kaikenlaisia veitsiä ja laitoksia, joita olen tarvinnut hantteeratessani karjaa.

-- Tule siis nopeaan.

He veivät hevoset hakaan, ja siellä pensaan takana haavuri sai näyttää parturitaitoaan ja leikata Britan tukan kauniisti tasaiseksi.

Yhdessä he sitten palasivat tupaan, jossa Arvid istui yksinäisen kynttilän valossa ja murjotti.

Kun haavuri ja Brita astuivat sisään, niin hän nousi, tuli keskelle permantoa ja sanoi:

-- Tulehan, poika, tänne, niin tarkastan, millainen sinä olet!

-- Tarkastetaanko tässä talossa miehiä samoin kuin karjaa, sanoi Brita, joka tunsi miten mielensä oikein leiskahteli päästyään näin seikkailuun käsiksi.

-- Luuletko sinä, että minä otan palvelukseeni mitä vaivaisia tahansa? sanoi Arvid. Seiso tuossa, niin katselen!

Arvid kulki Britan ympäri ja tarkasti häntä joka taholta.

-- Kovin olet vielä kakaran näköinen, sanoi hän. Naamataulussasi ei ole niin parranhaiventakaan, ja mitä vartaloosi tulee, niin kovin olet hento vyötäisiltäsi, ja -- hm, mitä sanoisinkaan -- Kovin olet naisellinen!

Samassa Brita käännähti ja kaikuva tillikka paukahti Arvidin poskelle.

-- Vai potkit sinä, varsa! huusi Arvid. Odotahan, niin annan sinulle hiukan piiskasta!

Hän veti miekan tupestaan ja aikoi sen lappeella kurittaa hänen mielestään röyhkeätä vesaa. Mutta samassa oli Britakin paljastanut miekkansa, ja nyt alkoi keskellä tupaa äkkiä vimmattu miekkailu. Tässä leikissä Arvid oli kotonaan, mutta kun hän piti poikasta aivan vaarattomana, niin ei hän iskenytkään täyttä voimaa. Siitä oli seurauksena, että nopealla liikkeellä Brita löi miekan hänen kädestään. Se singahti kauas lattialle, ja samassa Brita ojensi miekkansa kärjen Arvidin rintaa vastaan, niin että tämä oli pakotettu väistymään seinään asti. Siinä hän nyt seisoi kiukusta punaisena seinän varassa, ja Brita piti miekan kärkeä aivan hänen kurkkunsa kohdalla.

-- Kuinkas nyt on sen miehuuden laita? huusi Brita.

-- Ota pois tuo miekkasi, senkin kirottu nallikka! ja Arvid päästi suustaan pitkän sarjan saksalaisia kiroilusanoja.

-- Ei sitä niinkään vain oteta.

-- Varo, etten ota sinua kintuista kiinni ja paiskaa sinua mäsäksi permantoon!

-- Millähän se tehtäisiin, kun minä ensin olen sinun kurkkuusi läven laittanut!

Arvid aivan puhisi kiukusta. Olihan tämä ensi kertaa hänen elämässään, kun hänen täytyi näin antautua armoille. Ja jos se olisi sitten ollut edes mies, mutta tuollainen naskali! Ja kaiken hyvän lisäksi seisoi haavuri keskellä permantoa ja nauroi niin, että oli läkähtyä, löi polviinsa ja hirnui.

-- Olenko minä mies vai en? huusi Brita. Vastaa, olenko minä mies vai en?

-- Totta kai sinä sen nyt jo itsekin tiedät, huusi Arvid.

-- Tunnusta paremmin! sanoi Brita ja vei miekkansa kärjen yhä lähemmäksi Arvidin kurkkua, niin että tämän täytyi seisoa aivan pää seinää vastaan. Sano asiasi selvemmin! Olenko minä mies, olenko?

-- Oikea paholainen sinä olet, jos sen tietää tahdot. Sellainen peijuuni, että en ole ennen mokomaa nähnyt.

-- Olenko minä mies, sitä minä kysyn?

-- Olet, olet, kaikkien miesten nimessä, olet! elä herran tähden enää tuota miekkaasi siinä kurkkuni kohdalla pidä, muuten ei henki kulje enää minussa.

-- Tule pois sitten siitä, koska tiedät, kenen kanssa olet tekemisissä!

Brita pisti miekkansa tuppeen, ja Arvid asteli keskemmälle permantoa nostellen housujaan, jotka taistelun kiireessä olivat valahtaneet alas.

-- Et sinä oikeastaan ole niin väkevä, kuin mitä tästä pienestä tapauksesta voisi päättää, mutta minä en tietänyt, millaisen pojan, miehen, kuuletko, minä sanon sentään miehen, kanssa minä olin tekemisissä. Minun olisi pitänyt olla paremmin varuillani.

-- Vasta aika sitä nyt selvitellä, kun on tullut voitetuksi! sanoi Brita.

-- Sinä olet hiukan liian suuri suustasi. Näytänkö sinulle jotain?

Ja Arvid karkasi Britaan käsiksi ja sulki hänet rautaiseen syliinsä ja aikoi heittää hänet maahan. Mutta haavuri oli sen huomannut ja heti riensi avuksi. Hän pisti kepin Arvidin kinttujen väliin, ja siinä maata rötkötti mies keskellä permantoa, ja Brita istui hänen päällään. Samassa hän oli vetänyt miekan tupesta ja piteli sitä taas miehen kurkun kohdalla.

-- No, miltä nyt tuntuu, kun maassa makaa? sanoi Brita. Onpa pehmeä olla, kun on tuollainen ruho alusimena.

Arvid oli niin ymmällään tästä kaikesta, että hän ei vähään aikaan saanut ajatuksiaan kulkemaan. Lopulta hänelle kuitenkin selvisi, että hän oli permannolla ja tuo poika istui hänen vatsansa päällä ja piteli miekkaa hänen kurkkunsa kohdalla. Hölmönä Arvid katseli ylös nauravaan olentoon.

-- No mitäs tästä nyt sanot? sanoi Brita.

-- Ei tuollainen ole ihmisten tekemä olento, kyllä se on jostain muualta tullut tähän maailmaan.

-- Niinkö luulet? Nouse sitten, mutta nyt saatkin olla alallasi, sillä näethän, että sinun voimasi eivät mihinkään riitä.

Häpeissään nousi Arvid ja käveli tuvassa luimottaen silmäkulmiensa alta poikaan. Mutta sitten, kuten aina suora ja yksinkertainen luonne tekee, hän alkoi ihailla tuota nuorta miestä, ja äkkiä hän meni käsi ojolla Britan luo ja sanoi:

-- Paiskaa kättä, poika, nyt me emme enää eroa toisistamme! Et sinä tälläkään kertaa oikeita temppuja käyttänyt, mutta nahkasi pelastit, ja siitä minä sinua kunnioitan. Nyt sitä on tähän taloon tullut sellainen miesjoukko, että pulaan täällä joutuisi koko paholaistenkin lauma. Kaksi väkevää miestä ja yksi niin viisas, että hänellä on monen hengen edestä järkeä. Minä tarkoitan tuota haavuria tuolla. Sinä et taidakaan tietää, kuinka viisas hän on. Hän on niin viisas, että piispat ja paavit joutuisivat alakynteen hänen kanssaan. Ja nyt ryypätään niin, että maailma heittää kuperkeikkaa silmissämme. Tuohan, Kustaa, meille eteen tavaraa! Minä menen ja haen isävainajani hopeatuopit. Ei tällaisena päivänä juoda muista kuin hopeamaljoista.

Arvid poistui huoneesta. Brita juoksi haavurin luo.

-- Mitä minä nyt teen? huusi hän. Hän pakottaa minut juomaan, ja siinä minä en hänelle riitä, sen arvaan. Auta, herran tähden, nyt minua tässä, kuten muussakin olet auttanut!

-- Minä tulen istumaan teidän viereenne, ja te kaadatte minun tuoppiini, kyllä minä jaksan kahdenkin edestä maistella. Ei hän sitä huomaa, kun oikein taitavasti se tehdään.

-- Näkyy siitä miehenä-olosta olevan yhtä ja toista haittaakin, sanoi Brita nauraen.

-- Pitää tottua, pitää tottua, sanoi haavuri. Mutta kylläpä te olette taitava miekkaa käyttämään! En olisi uskonut.

-- Onhan isäni sotilas ja urhoollinen sotilas onkin.

-- Jos tässä teidän ja miehenne välillä tulee sovinto, ja miksi ei se tulisi, kun se tappelulla alkaa, niin kurissa te sellaisen miehen pidätte.

-- Niinkö luulisit?

-- Aivan varmasti.

-- Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi, että minä tahtoisin hänen pitävän minut kurissa?

-- Kuka niin hullu olisi?

-- Et sinä sitten tunne naista.

-- No, en sitten tunne, jos se niin on. Näin sitä kai saa tavantakaa muutella mielipiteitään naisista kuin Saksanmaa rajojaan.

VIII

Pöydän ääressä he sitten istuivat kaikin kolmisin ja alkoivat kallistella maljaa. Arvid kysyi Britalta:

-- Mikä sinun nimesi on? Minä en ole tässä hätäkässä joutunut sitä vielä kysymäänkään.

-- Adolf minä olen, Adolf Henrikinpoika.

-- Terve sitten, Aatu, sen päälle malja kaatu, sanoi Arvid.

Hän nosti maljan huulilleen ja joi sen pohjaan asti. Brita sukkelasti kaasi osan maljastaan haavurin maljaan.

-- Kyllä sinä sentään olet aika poika! vakuutti Arvid. En ole ennen nähnyt sellaista notkeutta ja voimaa noin pienessä ruumiissa. Kukapa uskoisi, että noin hennon näköinen voi olla niin voimakas. Annahan kun oikein sinua tarkastan.

Arvid otti kynttilän ja siirsi sen aivan lähelle Britan kasvoja. Silloin miehen kasvoille levisi omituinen ilme, jossa oli pelkoa ja ihastusta.

-- Mutta sinähän olet aivan sen minun tyttöni näköinen! Ihan pilkusta pilkkuun! Tuollainen suu ja tuollainen nenä ja tuollaiset silmät! Olenko minä humalassa, vai mikä silmiäni vaivaa? Mieshän sinä olet, aivan tiettävästi mies!

Arvid laski kynttilän pöydälle ja tuijotti Britaan kuin kummitukseen. Mutta Brita säilytti mielenmalttinsa, vaikka heleä puna nousikin hänen poskilleen. Aivan viattomasti hän kysyi:

-- Keneksi sinä minua luulet?

-- Minä en tiedä hänen nimeään, mutta se on se, jota minä rakastan, rakastan niin, että olen sen takia tulemaisillani aivan neliskulmaiseksi. Minä en olisi uskonut, että maailmassa on kaksi niin samanlaista ihmistä, joista toinen on mies ja toinen nainen. Minä olen aina luullut, että jumala niitä kuviaan hiukan enemmän muuttelee, jottei sekaannusta tulisi. Tuntuu ihan kummalliselta ruumiissani, aivan kuin veret olisivat menneet sekaisin.

Ja hän tyhjensi kokonaisen maljan yhteen kyytiin.

-- Kas niin, nyt minä taas olen tasapainossa, sanoi hän. Mutta kylläpä otti kovalle. Elä hämmästy ja luule, että minä olen sekaisin, kun näin puhelen. En minä aivan toisten kaltainen ole, sen minä kyllä tiedän, mitä lie tapahtunut kaikenlaisia vahinkoja minua laitettaessa, mutta sydämeni on aivan paikallaan ja se ei tahdo mitenkään minulle antaa rauhaa. Katsohan, minun täytyy tästä saada jollekulle puhua, muuten olen ihan hukassa. Tämä minun palvelijani on sellainen, ettei sillä ole mitään tietoa rakkaudesta, mutta sinä kai sen ymmärrät.

-- Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, vastasi Brita.