Part 3

-- Se riippuu suun rakenteesta, ja tuollaisella vanhalla tallukalla, kuin sinun suusi on, ei sitä osata. Hän onkin kaikin puolin aivan toisenlainen kuin sinä, niin että oikein hirvittää, kun sinuun katsoo, eikä uskoisi, että te molemmat kuulutte samaan naissukuun.

Arvid katseli Hankkua, joka keikkui hevosen selässä ja koetti pidellä kiinni parhaimpansa mukaan, jottei putoaisi.

-- Kun katselee, miten sinä istut hevosen selässä, keikut kuin humalainen ja olet kaikin puolin surkean näköinen, niin muistaa, millainen hän oli istuessaan hevosen selässä. En ole nähnyt monen miehen ohjaavan niin varmasti hevostaan kuin hän teki. Siinä oli sellaista voimaa ja suloutta, että oikein kutitti pitkin ruumista, kun sitä katseli. Kutiaa sitä nytkin, kun sinua katselee, mutta sormissa; tekisi mieli lyödä sinua tuohon pehmeään paikkaan, joka satulassa pompottaa.

Arvid kannusti hevostaan ja ratsasti taas edelle.

-- Kyllä tuo sinun herrasi on kovin merkillinen puheissaan, sanoi Hankku haavurille. Tulevatko ne kaikki sellaisiksi siellä sodassa?

-- Tämä on jo luonnostaan sellainen, vastasi haavuri. Minä olen aina jakanut ihmiset kahteen luokkaan, niihin, joiden ajatusten virta kulkee suolivyön yläpuolella, ja niihin, joiden ajatusten virta kulkee sen alapuolella. Sinä kuulut niihin jälkimäisiin, sen huomaa kaikesta. Minä kuulun niihin edellisiin, sillä en minä paljonkaan rakenna naisiin ja tunteisiin ja muihin sellaisiin hullutuksiin. Mutta minun herrani, hän on kokonaan mies, niin kokonaan, että hänellä ovat nuo molemmat ominaisuudet. Katsohan, hänellä ei ole mikään erittäin loistava ajatusjuoksu, mutta juuri senvuoksi hän onkin niitä parhaita ihmisiä maailmassa, sillä liiallinen ajatteleminen synnyttää aina koiruuksia ja kaikenlaisia konnankujeita. Hänellä on niin paljon ajatuksia kuin tarvitsee se mies, jonka sydän on oikealla paikalla ja joka tietää, mitä rehellisyys on ja muut sellaiset ominaisuudet, joita minä puolestani aina olen pitänyt turhana painolastina elämän suuressa veneessä. Sinulla ei ole mitään muuta kuin haluja ja kaikenlaisia huonoja ajatuksia, mutta minun herrallani on rakkautta, ja se onkin hänessä kuin palava pikipallo, joka kerran sytyttyään ei tahdo millään sammua.

-- Minä en ymmärrä paljonkaan noista sinun jaoistasi ja ajatusten virroista, mutta sen verran minä kuitenkin käsitän, että merkillinen sinun herrasi on, niin merkillinen, että hirvittää, kun ajattelee, mitä kaikkea hän voi sanoa naisenpuoliselle ihmiselle. Kuulitko, miten hän äskenkin minulle haastoi? Onko se sellainen kristillistä puhetta? Kaukana siitä! Mutta vähät minä siitä välitän. Olen minä ennenkin nähnyt, miten miehet muuttuvat, kun vähän aikaa ovat naisen parissa. Nainen se kuitenkin aina miestä kuljettaa, minne vaan tahtoo. Mies on aivan kuin porsas. Koetappas ajaa sitä, niin et saa sitä koskaan sinne, minne tahdot. Mutta kun kerran saat sen liekaan ja sidot nuoran sen sorkkaan, niin viet sen ihan minne haluat.

Ja Hankku kiepsahutti itsetietoisena yläruumistaan.

-- Minä en olisi koskaan luullut, että sinulla on noin paljon ajatuksia, sanoi haavuri.

-- Ei sitä tarvitsekaan olla mikään ulosoppinut tai kirjanpainaja ymmärtääkseen hiukan, kuinka mieskin on kokoonpantu. Kyllä minä olen niitä niin usein katsellut sekä humalaisina että selvinä, ja aina ne ovat lopulta samanlaisia. Semmoinen sinunkin herrasi on. Juuri sellainen kuin kaikki muutkin. Se erotus vain hänellä on, että hän on komeampi kuin kukaan muu. Ja sen minä voin sanoa sinulle kokeneena, että komeus ja ruumiinrakenne ja yhteenpano on se, joka aina naiselle määrää miehen arvon.

-- Mitä sinä silloin minusta sanot?

-- Sinustako? Minä en koskaan ole tuollaisia laihoja krääkkiä lukenut miesten joukkoonkaan. Miehen tulee olla niin vahva, että nainen häntä hiukan pelkää. Ei siitä rakkaudesta muuten mitään tule.

Näin kuluttivat Hankku ja haavuri aikaansa ratsastaessaan. Kun hämärä tuli, poikkesivat he erääseen taloon yöksi. Arvidille, joka oli suuri herra, annettiin tupa makuupaikaksi, sillä näin kesäiseen aikaan nukkui väki aitassa. Haavuri meni tallin ylisille nukkumaan. Hankku meni tupaan, mutta palasi sieltä pian pois ja kiipesi tallin ylisille haavurin luo.

-- Etkö jäänytkään tupaan? kysyi haavuri.

-- Arvelin minä ensin, että kai hän näin iltasella tulisi helläksi, se on niin miesten tapaista, mutta kun hän alkoikin veisata virttä, niin menin pois, sillä ei sitä virren jälkeen koskaan enää helliä olla.

Yöllä heräsi haavuri ähkimiseen. Hankku siellä puhisi.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi haavuri.

-- En minä koskaan ole näin paljon ratsastanut, ja se minua nyt vaivaa, vastasi Hankku. Muutamat kohdat ruumiissani ovat niin perin hellät. Minä ajattelen, millaiseksi tässä vielä höyläännyn, ennenkuin olemme perillä. Se Sysmä taitaa olla niin perin kaukana.

-- Tuolla alhaalla minä näin tallissa vesikorvon. Mene siihen istumaan. Kylmä vesi vie pois kaiken polton.

Hankku laskeutui ylisiltä, palasi tuokion kuluttua ja vaipui heinille sikeään uneen. Hän alkoi kuorsata, ensin hiljempaa, mutta sitten yhä kovempaa, ja siinä kuorsaamisessa oli aivan kuin sävel nousuineen ja laskuineen. Toisinaan hän aivan kuin tukehtui, mutta sitten äkkiä taas alkoi uuden yrityksen entistäkin suuremmalla voimalla ja vaihetuksilla.

Arvid nukkui tuvassa, mutta levoton oli hänen unensa. Hän heräsi äkkiä siihen, että oli näkevinään tuon neidon, jonka hän oli Turussa tavannut, keskellä suurta vaaraa ja koetti rientää tätä auttamaan, mutta ei millään päässyt. Hän huusi:

-- Senkin kelmit!

Samassa hän heräsi. Uni ei enää maistunut, sillä hänen ajatuksensa olivat niin kaukana tuossa neitosessa. Hän nousi rahilta, jolla oli maannut, ja meni kartanolle.

Oli juuri se ihmeellinen hiljainen hetki, jolloin ilta aamua syleilee ja niin kiihkeä on niiden kaipaus toistensa luo, että yö pakenee niiden väliltä. Kaikki oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin hevosen verkkaista jalkojen nostelemista tuolta tallin takaa haasta. Mutta silloin alkoi kuulua rastaan laulu kesken hiljaisuuden. Se soi niin kirkkaasti, ja jota heleämmin se kaikui, sitä valoisammaksi tuli päivä. Arvid seisoi kartanolla ja laski kätensä ristiin. Kuinka kaunis oli taas aamu, jonka hän näki omassa maassaan. Hän oli sotatantereella nähnyt monena aamuna auringon nousevan ennen veristä taistelua. Suuri ja juhlallinen oli se hetki ollut, kun siinä aamun hämärässä koko armeija laskeutui polvilleen ja ennen taistelua rukoili. Hänestä oli se ollut kauneinta koko hänen elämässään, niin suurta ja pyhää. Mutta nyt, kun hän seisoi yksinänsä keskellä Suomen kesäaamua, joka hänen päänsä päällä päiväksi valmistui, nyt hän tunsi niin selvästi, että täällä olivat hänen omat juurensa, että rauha ja sen työt olivat hänelle kalleinta kaikesta. Ja hänessä heräsi palava halu päästä niin pian kuin mahdollista Rapalaan, tuohon kaukaiseen kotiin, jonka hän poikana oli jättänyt. Hän tahtoi nähdä, miten aamu kimalteli Päijänteen laveilla vesillä. Hän tuijotti loitos ja oli näkevinään kotoisen rannan, jossa sorsanpojat leikkiä lyövät ja aamu nousee Päijätsalon vuoren takaa. Taivas oli punerva ja maa oli vielä sinertävä, mutta etäisen kunnaan puitten latvat jo välkkyivät kuin sulana metallina, ja honkien rungot alkoivat hohtaa. Taivas oli kuin malja, johon valo antoi virrata kimaltelevaa viiniään. Ja äkkiä malja täyttyi, ja kirkkaus kulki kautta avaruuden.

Hän huusi haavuria, ja pian tämä kömpi esiin tallin parvelta.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi haavuri.

-- Matkaan kiireimmän kautta!

-- Eikö sitä laisinkaan aiota maata ja levätä? Minä tässä vasta sain unen päästä kiinni enkä enää tuntenut, miten täit päässäni vahtivuoroa muuttelivat, ja nyt heti olisi kavuttava hevosen selkään.

-- Sysmään on pitkä matka, ja minun on ikävä sinne.

-- Mennään, mennään, koska te niin tahdotte. Minä menen ensin herättämään kaunokaisen, joka siellä tallin parvella omia laulujaan visertelee unissaan.

Haavuri meni parvelle ja ravisteli Hankkua:

-- Nouse, minun kaunoiseni!

-- Minne sitä nyt jo on hätä?

-- Sysmään.

Hankku nousi. Hän meni pihalle, pesi kaivolla naamastaan viimeiset unet ja läksi Arvidin luo.

-- Onkos uni maistunut? kysyi hän imelästi.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Kuule, nainen, sinä saat kääntyä takaisin Turkuun.

-- Minkä tähden?

-- Mitä sinä suotta minun matkassani roikut?

-- Itsehän minut otit. Kyllä minä perille asti tulen yksintein. Eihän se rakkaus niinkään pian sammu.

-- Milloin sinä siihen hullutukseen olet joutunut? Ethän vain suinkaan ole minuun rakastunut?

-- No, en minä niin hullu ole, että sinun palvelijaasi mielistyisin. Eihän siinä miehessä olisi edes kylliksi, mitä syliinsä ottaisi, sellaisessa ruipelossa. Rotevampia minä rakastan.

Ja Hankku katsoi niin hemaisevasti kuin suinkin osasi Arvidiin.

-- Hä? sanoi Arvid.

-- Kyllä se niin on, siitä ei pääse minnekään. Sydän se minullakin on, ja kun ei toinen puhu eikä pukahda mitään hellyyteen päin, niin teen minä sen.

-- Minä en huoli enää sinusta! Saat maksusi ja sitten voit mennä.

Hän hyppäsi hevosen selkään. Jälestä tulivat haavuri ja Hankku. Arvid katsoi taakseen ja sanoi:

-- Nainen ja piki, ei niistä kummastakaan pääse erilleen. Mutta kyllä minä tuolle naiselle vielä sellaiset päivät laitan, että hän minusta eroo, sen minä takaan.

Arvid mietti, millä tavoin hän tuota naista niin kiukuttaisi, että tämä hänestä erkanisi, mutta vaikka hän ankarasti aprikoi, niin ei tahtonut löytää mitään kyllin tepsivää keinoa. Hän olisi tosin voinut turvautua ruumiilliseen voimaansa, mutta sitä hän ei vielä ollut koskaan käyttänyt naista vastaan.

-- Ei naista saa lyödä muuta kuin hätätilassa, ajatteli hän, ja tässä ei vielä oltu päästy niin pitkälle.

Hän mietti ratsastaessaan toisten edellä. Haavuri kysyi Hankulta:

-- No, miltä ratsastus tuntuu?

-- Kyllä se korvo auttoi koko lailla. Ja koska ihminen lopulla kaikkeen tottuu, niin eiköhän tähänkin. Kyllä sinun herrasi jo on minuun rakastunut, sen huomaa kaikesta. Hän tahtoi jo minusta erotakin. Sitä keinoa miehet aina ensin käyttävät. Se on niin varma virstan tolppa miehen rakkaudessa.

-- Minä olen jo kerran sinua varoittanut käsittelemästä minun herraani samalla tavalla kuin muita miehiä.

-- Ole sinä huoleti, kyllä minä tämän asian yksinkin selitän, sen minä takaan.

Jo oli Arvid mielestään keksinyt keinon ja lähestyi Hankkua.

-- Kyllä minä sinut sinne Sysmään mielelläni otan, mutta ei sinulla siellä hauskaa tule olemaan, siellä on niin paljon hyttysiä.

-- Voi, hyvä herra, en minä hyttysiä pelkää.

-- Mutta meillä päin onkin sellaisia, että muualla ei ole mokomia.

-- Kyllä minä yskän ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä nuoret miehet hyttysillä tarkoittavat.

-- Minä en tiedä, mitä muut niillä tarkoittavat, mutta minä tarkoitan niillä sellaisia pieniä piriseviä olentoja, joita on kesällä kaikkialla.

-- On se hyttynen muutakin.

-- Mitä sitten?

-- Kun nuori mies nuorta naista kutittelee, niin sitä sanotaan hyttystelemiseksi.

-- Ja sinä luulet, että minä sellaista harjoittaisin sinun kanssasi?

-- Ei sitä tiedä, mitä ihminen tekee, kun halu tulee ja luvan saa.

-- No, nyt on minun litaniani lopussaan. Nyt minä en tiedä enää mitään muuta keinoa kuin selkäsaunan.

-- Kuinka se herra nyt niin kovasti lystisti puhuu? Arvaanhan minä, että sillä tarkoitetaan sitä, kun nuori mies ja nainen toisiaan kaikessa hellyydessä taputtelevat.

Ja Hankku alkoi nauraa ja katsoi pää kallellaan Arvidiin. Tämä jäi aivan sanattomaksi ja kannusti hevostaan eteenpäin.

Haavuri nauroi niin että aivan hytkyi.

-- On se minun herrani kerrankin tavannut naisen, jonka suuta hän ei tuki. Jollen niin varmasti tietäisi, että sinulla ei ole järjen viljasta muuta kuin jotain pieniä puituja ruumenia jälellä, niin kumartaisin tomussa ja tuhassa sinua. Tehköön herrani sinulle mitä tahansa, minuun sinä voit luottaa, minä kyllä sinut saatan Sysmään asti ja siellä sinua palvelen, sillä taidatpa minun herrastani vielä kesyn tehdä.

Hankku katsoi halveksivasti haavuriin ja sanoi:

-- Te miehet luulette aina olevanne jotain sellaista, jota nainen ei voita. Mutta kun oikein ajattelette, niin havaitsette, että nainen se tässä maailmassa rikeeraa.

Iltapäivällä kutsui Arvid haavurin erilleen Hankusta ja sanoi hänelle:

-- Minä matkustan edeltäpäin Sysmään, sinä saat lähteä Vihtiin ja käydä minun naimattoman vaimoni luona. Kerro hänelle suoraan niin kuin asiat ovat, peittelemättä mitään. Sano, että minä rakastan, kuin riivattu olisin, erästä naista, jonka nimeä en tiedä, mutta joka minulle on kallein maailmassa. Minä en voi ottaa vaimoani omakseni, sillä minä olen rehellinen mies ja minä en tahdo pettää vaimoani. Sano se hänelle. Sano, että minä toivon hänelle hyvän aviomiehen, paremman kuin minä olen. Kaiken lopun saat sitten panna siihen koristukseksi lisää.

Haavurin teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta hän huomasi herransa olevan sellaisella tuulella, ettei tämä mitään olisi ottanut varteen, ja niin päätti hän mennä toimittamaan herransa asian siten kuin tämä oli määrännyt.

Seuraavana päivänä haavuri erosi heistä ja läksi ratsastamaan Vihtiin, jossa Brita Ekestubbe asui.

Vielä viimeisen kerran hän katsoi herraansa ja Hankkuun, jotka ajoivat tietä eteenpäin. Arvid katseli suoraan eteensä, ja Hankku keikkui hevosen selässä. Haavurin neuvomasta tempusta huolimatta oli ajo tullut hänelle jo niin vaikeaksi, että hänen oli täytynyt panna suuri heinätukko alleen, ja siitä hevonen kääntämällä päätään aina silloin tällöin kiskaisi palan suuhunsa.

Haavuri huokasi ja ajatteli, kuinka paljon ja kuinka erilaisia naisia oli maailmassa ja kuinka niistä miehen elämä riippuu. Ja hänen tuli sääli herraansa, joka, vaikka olikin niin väkevä mies, oli jäänyt niin monesta naisesta riippuvaksi. Nythän hänen mukanaan oli yksi, joka piti hänestä kiinni kuin takkiainen. Turussa oli toinen, joka hänelle oli rakkain maailmassa, mutta jota hän ei ehkä koskaan saisi, ja Vihdissä oli kolmas, joka oli hänen, mutta josta hän ei millään muotoa huolinut. -- Mitä tässä asiassa se voima ja väkevyys auttaa. Toisin on minun laitani. Minä olen heikko kuin varpunen, mutta eipäs minun rauhaani nainen häiritse, vaan mieli iloisena ja pää selvänä minä kuljen ja veisaan: Jubilai, jubilai!

V

Haavuri ratsasti Vihtiin johtavaa tietä ja mietiskeli tämän maailman merkillisyyksiä:

Kyllä meillä ihmisillä on kaikenlaisia metkuja, ennenkuin joudumme yhteen, ja sitten kun on päästy niin pitkälle, niin onko elämä sen parempaa? Ei hitustakaan. Näin me kiusaamme ja kidutamme itseämme sen kynsissä, jonka nimi on rakkaus. Tuonne lähti nyt minunkin herrani, jolle ei liikaa järkeä ole muutenkaan annettu, mutta eräässä suhteessa hän ainakin on aivan samanlainen kuin kaikki muut. Hänelle on valittu nuori neito, ehkä hyvinkin kaunis neito ja siveä neito, ja mitäs hän tekee, hylkää hänet ja alkaa ajatella toista, josta hän ei tiedä hölynpölyä. Ja nyt minun tulisi sitten tämä asia, jolla ei ole mitään järkevää pohjaa eikä perustusta, saada järjelliseen loppuun. Enhän minä koskaan ole pelännyt järjen kanssa seurustelemista, me kaksi, me kyllä tunnemme erinomaisen hyvinkin toisemme, mutta ottaa se sentään kovalle, kun näin hullusti asiat ovat. Kyllä minä tietäisin, mikä keino auttaisi paraiten, minä panisin molemmat olemaan yhdessä noin viikon ajan tai kuukauden, kyllä he sitten saisivat toisistaan tarpeekseen. Ei mikään muu ole niin hyvä hauta rakkaudelle kuin juuri naiminen.

Pitkän matkaa hän mietiskeli, millä tavoin paraiten asiansa toimittaisi, niin nimittäin, ettei hänelle itselleen siitä mitään vaurioita tulisi, sillä onhan suurellisilla tapana rangaista palvelijaa silloin, kun eivät pääse herraan käsiksi.

* * * * *

Ekestubbet asuivat Vihdissä, Olkkolan talossa. Kun haavuri tuli sen lähelle, niin hän vei ratsunsa hevoshakaan ja läksi itse tiedustelemaan.

-- Piiat ovat aina olleet se paras tietojen lähde, arveli hän mennessään kartanoon tuvan puolelle.

Miehet olivat peltotöissä, mutta tuvassa oli vanha ämmä ruokaa laittamassa. Tämän kanssa ryhtyi haavuri puheisiin, ja kun akka oli vanha ja jo kaiken tietonsa muille purkanut, niin hän mielellään tahtoi kuulla uusia asioita maailman menosta. Ja paljonhan haavuri tiesikin, ja mitä hän ei tietänyt, sen hän valehteli; eihän se niin perin tarkkaa ollut, vaikka panikin hiukan omiansa lisää, kun toisella vaan sen kautta oli hauskaa ja silmät menivät selälleen maailman ihmeellisiä asioita kuullessaan! Akalta sai haavuri tietää, että talon herra oli vielä Saksanmalla ja että taloa hoiti hänen toinen rouvansa, Margaretha, syntyään Lemnius. Kysellessään hän sai tietää senkin, että talon neiti ei ollut kotosalla, vaan oli matkoilla, mutta että häntä aivan tuossa tuokiossa odotettiin kotiin tulevaksi.

Tämän saatuaan tietää haavuri meni tiehensä, piilottautui erääseen tyhjään heinälatoon ja odotteli siellä.

Kartanossa hän kävi, ja koska hän oli kaikin puolin käytännöllinen ihminen ja osasi vaikka mitä, niin häntä pidettiin hyvänä ja hän sai runsaasti ruokaa ja juomaa.

Kolmantena päivänä haavuri näki, miten kartanon pihaan ajoi nuori mies hevosen selässä.

-- Tuolla on talon neiti! sanoi akka hänelle.

-- Tuoko mies?

-- Ei hän mies ole, vaikka hän käyttääkin aina miehen pukua matkoilla ollessaan. Se on niin paljon turvallisempaa. Se miesväki on varsinkin maanteillä niin jumalattoman röyhkeätä ja tahtoo ihan väkisin käydä käsiksi, niin että nainen olisi aivan huutavassa hukassa. Meidän neiti onkin lapsesta asti kantanut pojan pukua, ja jollen häntä saunassa näkisi, niin monasti melkein luulisin, että hän ei olekaan nainen. Hän on hyvin kätevä käyttämään miekkaa. Ja kuinka hän ratsastaa! Minä olen nähnyt virmojen hevosten tottelevan häntä kuin olisivat olleet lauhkeita kuin lampaat. Se meidän neiti onkin oikeastaan rouva, vaikka hänen miehensä ei vielä ole hänen luonaan ollut. Ainahan sitä sellaiseen ehtii, niin että mitäs kiirettä siihen olisikaan.

Haavuri antoi akan jatkaa puhetulvaansa; itse hän mietti, miten hän kaikessa salaisuudessa saisi puhelluksi tuon reippaan neidon kanssa.

Saman päivän iltana hän näki Britan menevän kävelemään pitkin peltotietä Averiajärven rantaa kohden. Silloin haavuri meni jälestä, saavutti hänet ja kumartaen syvään sanoi:

-- Minulla olisi neidille hiukan asian kaltaista.

Brita katsoi häneen pitkään ja kysyi sitten:

-- Kuka sinä olet? Minä en ole sinua ennen nähnyt. Mitä sinulla on minulle asiaa?

-- Minä olen puhumassa teille teidän herrastanne ja miehestänne.

-- Minulla ei sellaista enää ole.

-- Kyllä minä sen tiedän. Olettehan te joutunut sellaiseen pieneen kraakkeliin keskenänne. Kyllä minä olen niissä asioissa aivan perillä.

-- Jos olet, niin mitä sitten tulet tänne, sillä tiedäthän, ettei meillä, minulla ja miehelläni, ole enää mitään yhteistä?

-- Sitä loppua minä olenkin täällä kuntoon panemassa.

-- Vai niin.

-- Katsokaahan, minun herrani on saanut päähänsä sellaisen tuuman, että hänen tulee saada aivan toinen nainen vaimokseen, ja hän tahtoo kaikin mokomin purkaa välit teidän kanssanne.

-- Hän on minulle siitä kirjoittanut, mutta hän ei ole sanonut, miksi hän oikeastaan tahtoo tulla vapaaksi.

-- Juuri sen vuoksi kuin sanoin. Hänellä on toinen mielessään.

-- Ja kuka se on? kysyi Brita, ja hänen suupielissään leikki vallaton hymy.

-- Sitä minä en tiedä, ei minun herranikaan, mutta kovasti hän on rakastunut häneen, sen näkee kaikesta. Hän tapasi erään neidon Turussa ja on ollut aivan hulluna sen jälkeen.

Brita alkoi helakasti nauraa.

-- Hyvähän on, että sille nauratte, sanoi haavuri, vaikka asia onkin niin perin surullinen.

-- Mutta hyvä ihminen, etkö sinä tiedä, että hän on ajanut minua takaa ja minua Turussa ahdistellut? Minä sain sen vasta viime tingassa tietää. Minä etsin häntä siellä, mutta hän oli poistunut kaupungista ja, kuten luultiin, matkustanut kotiinsa. Minä se olen, minä, jota hän rakastaa!

-- Odottakaahan, kun koetan saada järkeni kiinni! huudahti haavuri. Kyllä minä eläissäni olen asioita yhteen pannut, mutta tätä en olisi osannut. Onko kukaan kuullut mokomaa, että mies rakastuu omaan vaimoonsa! Ja rakastuu sitten vielä niin tulisesti, että kihisee ja kipinöitses!

-- Ja hän lähetti sinut tekemään selvät erot minun kanssani?

-- Niin selvät kuin suinkin. Mutta ei kai niistä eroista nyt mitään tule, kun kummallakin on mieli yhtäänne.

-- Mikä hänen mielensä on, se ei kuulu minuun.

-- Ette kai te niin pähkähullu ole, että sellaisen miehen hylkäisitte?

-- Onko se sanottu, ettei hän olisi valmis hyökkäämään minkä naisen kimppuun tahansa, kuten hän hyökkäsi minuun, josta hän ei tietänyt edes kuka olin. Ehkä hänellä jo on toinen matkassaan ja toiselle hän sanoo samaa kuin minullekin.

-- Parasta olisi kun tulisitte katsomaan itse ja näyttämään muotoanne hänelle.

-- Sysmäänkö?

-- Niin. Mennään sinne, muuta keinoa minä en tiedä.

-- Sinun tuumasi ei ole aivan järjetön. Minä mietin asiaa, ja yhdessä huomenna keskustelemme siitä.

Brita meni ja jätti haavurin seisoskelemaan ja miettimään tämän maailman merkillistä menoa.

-- Kyllä tämä asia nyt niin sekaisin on, että ei siitä taida tolkkua tulla, ellen minä sekaannu siihen. No, olen minä ennenkin asioita järjestellyt, ja aina ne ovat parhain päin kääntyneet.

Seuraavana päivänä hän sitten selitteli Britalle, miten hänen mielestään tästä asiasta oli otettava tarkka selko.

-- Nyt te tulette minun kanssani sinne Sysmään ja ilmaisette itsenne herralleni. Hän saa sitten selittää asiansa. Jos hän ei tule niiden kanssa valmiiksi, niin kyllä minä olen lähellä ja autan. Kas, minä alan tuntea jo sen miehen jokseenkin tarkoin.

-- Mitä selitettävää hänellä olisi muuta kuin että minä olenkin se, jota hän rakastaa.

-- Niin sitä luulisi päältäpäin katsoen, mutta kukapas nuoren miehen elämän niin tarkoin tuntee; siitä riittää selvittämistä pitemmäksikin aikaa.

-- Sinä tarkoitat jotain määrättyä asiaa. Mikä se on?

-- Ei minulla ole mitään määrättyjä asioita, minä puhun aivan ylimalkaisesti miehistä.

Brita, joka oli päättäväinen tyttö, valmistautui matkaan käydäkseen puolisonsa luona ja ottakseen täyden selon tuosta miehestä, joka ei häntä tahtonut vaimokseen ja kuitenkin häntä rakasti aivan mielettömyyteen asti. Hän pukeutui pojan pukuun, mutta naisen pukunsa hän otti käärössä mukaansa. Ja niin sitä lähdettiin ratsastamaan Sysmään päin.

VI

Eräänä päivänä, kun aurinko jo oli mennyt mailleen, Brita ja haavuri saapuivat sille Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle, jolla Rapalan talo on.

Ennen taloon tuloa poikkesi Brita metsään ja muutti ylleen naisen puvun, sillä hän ei tahtonut miehen tamineissa tulla oman miehensä eteen. Hän kysyi pihamaan poikki menevältä piialta, missä talon herra oli, ja kuultuaan tämän olevan tuvassa hän meni suoraa päätä sinne.

Avatessaan oven kuuli hän huoneen perältä hämärästä äänen, joka huusi:

-- Kuka siellä?

-- Minä, Brita Ekestubbe!

Huoneen perältä kuului mölähdys, josta ei aivan varmasti voinut sanoa, ilmaisiko se iloa vai hämmästystä. Joku siellä nousi istualleen, ja sitten seurasi äänettömyys, jota kesti kauan.

-- Ja mitä te täältä haette? kysyi viimein Arvid.

-- Minä tulin katsomaan kotiani.

-- Niin kai, niin kai. Mutta eikö minun palvelijani ole käynyt teidän luonanne?

-- On kyllä.

-- Ja eikö hän ole sanonut, että minä tahtoisin ne meidän välimme purkaa?

-- On kyllä.

-- No, mitäs te sitten enää tänne tulette? Eikös ne välit ole sitten selvät?

-- Minä tahtoisin kuulla syyt teidän omasta suustanne.

-- Eihän siinä muita syitä ole kuin se, että minä en huoli. Eikö se riitä?

-- Mutta miksi ette minusta huoli?

-- Siksi, että minä ottaisin mieluimmin toisen. Britan ääni hiukan värähti, kun hän kysyi:

-- Rakastatteko te sitten enemmän tuota toista kuin minua?

Arvid oli kauan vaiti ja alkoi sitten puhua: