Part 12

-- Se on yksi niistä kolmesta, jotka suustani sodassa ammuttiin ja joiden tähden minä nimeksenikin sain Tandefelt. Voi, herranen aika kuitenkin, kuinka minä tuosta hampaasta olen pitänyt, se on siellä kitalaessani istua törröttänyt ja koettanut hangata vastaan. Nyt sinä olet valtasi menettänyt. Tulee tässä hiukan murheelliseksi, kun näkee, miten kaikki maailmassa on katoovaista, yksin hampaatkin. Voi voi, sinua rassua, joka olet parastasi koettanut siellä minun kitalaessani ja nyt olet minulle hyvästit heittänyt. Mutta en minä sinua unohda, vaan kunniapaikalle minä sinut asetan tupani peräseinälle. Siellä on oleva sinun kunniapaikkasi minun nimeni merkkinä ja esikuvana. Tule pois, niin pääset sinne heti paikalla.

Ja Arvid meni toisten hölmöinä katsellessa häneen tupaan naulaamaan hampaansa tuvan peräseinälle.

Molemmat vanhat herrat katsoivat hänen jälkeensä osaamatta sanoa mitään. He olivat vieläkin aivan ymmällä kiivaan keskustelun äkillisestä taukoamisesta. Brita alkoi nauraa, hän nauroi helakasti, nauroi koko sydämestään, nauroi omalle ilolleen ja sydämensä suurelle rikkaudelle. Tuo äkkinäisesti toisesta mielialasta toiseen menevä mies oli sittenkin kauneinta, mitä hän maailmassa tiesi, oli mies, jota hän oli valmis palvelemaan ja seuraamaan läpi kaikkien elämän vaiheitten. Hän oikoi nuoria, voimakkaita käsivarsiaan kuten syleilyyn ja hän nauroi sellaisella pulppuavalla elämän ilolla, että vanhat herrat katsoivat vuorostaan häneen aivan ymmällään. Brita huomasi sen ja sanoi heille: -- Mitä te siinä seisotte, menkää herran nimessä pakoon, sillä kohta Arvid tulee. Ja kun hän nyt palaa, niin hän ei mitään säästä. Hän on tänään aivan irtonaisella tuulella. Nyt hänen kanssaan ei ole hyvä keskustella.

-- Mutta annattehan te meille luvan tulla tänne teidän luoksenne? sanoi Erik.

-- Minulla ei tietysti ole mitään sitä vastaan, jos vain kestätte kaikki ne vaikeudet, jotka mieheni voi panna toimeen, vastasi Brita.

-- Te sanoitte miehenne? Onko hän siis miehenne? Hänhän itse sanoi, että hän ei sitä ole.

-- Siihen minä en voi antaa mitään varmaa vastausta, sanoi Brita.

-- Siinä asiassa me luotamme hänen sanoihinsa, ja kun hän kerran on tehnyt teidät vapaaksi, niin me pidämme oikeutenamme valloittaa teidät. Me olemme rohkeita miehiä ja te saatte nähdä kuinka...

Enempää ei Erik ennättänyt sanoa, sillä samassa juoksi Arvid tuvasta ulos, ja molemmat vanhat herrat läksivät pakoon, minkä suinkin kerkisivät.

XX

Kun Brita ja Arvid seisoivat tuvassa kahden, niin he ensi kertaa olivat sanattomia toistensa seurassa. Molemmat tunsivat, että jokainen sana, joka lausuttaisiin, rikkoisi jotain heidän väliltään. Ja kuitenkin he tunsivat, kuinka heidän koko olemuksensa kaipasi sitä, että he saisivat toisilleen sanoa kaiken sen, mikä heissä liikkui.

Hiljaa he seisoivat tuvassa ja kuten peläten häiritsevänsä pyhää huonetta he hiljaa liikkuivat. He eivät tohtineet tulla lähelle toisiaan. Näin kuluivat pitkät hetket, ja yhä oli kumpikin vielä vaiti.

Vihdoin alkoi Arvid kuten kuiskaten itselleen:

-- Minä näin viime yönä unta. Minä tahdon sen sinulle kertoa. Minä olin aavalla merellä ja myrsky oli meidät heittänyt purresta. Yhdessä me taistelimme aallon varassa, sinä ja minä. Mutta silloin tuli lähellemme toisia, jotka sinuun tarttuivat ja tahtoivat sinut vetää mukanaan syvyyteen. Minä taistelin kaikkia vastaan, minä otin sinut omakseni ja yhdessä me uimme kohden rantaa, missä hiekka valkoisena hohti. Siellä minä laskin sinut lepäämään. Ja kun minä katsoin sinuun silloin, niin näinkin, että sinä et enää ollutkaan mies, vaan että sinä olit nainen. Silloin valtasi minut sellainen hurja riemu, minä tunsin elämän ihanasti suonissani soutavan ja minä otin sinut jälleen syliini ja suutelin sinua.

-- Ja sitten, sanoi Brita nauraen. Sinä et muistakaan kaikkea.

-- Mitä minä jätin pois?

-- Hyvin paljon.

-- Kuinka sinä voisit tietää, mitä sinä minun unessani teit?

-- Olinhan minäkin siellä. Ja kun sinä olit minut sulkenut syliisi, niin minä kiedoin käteni sinun kaulaasi ja maksoin suudelmastasi suudelman. Ja minä sanoin sinulle: Minä en ota mitään lainaksi! Ja minä nauroin ja sinä nauroit ja katsoit minua silmiin niin iloisesti ja veitikkamaisesti.

-- Kuulehan nyt, sinä velikulta, nyt sinä panet omiasi. Ei siinä unessa sellaista ollut.

-- Oli siinä yhtä hyvin tämä kuin sekin, mitä sinä kerroit, sillä sinä et ole nähnytkään sellaista unta.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Sinä valehtelet niin huonosti, että sen heti huomaa.

Arvid nousi paikaltaan ja seisoi kalpeana Britan edessä.

-- Nyt minä en enää voi vaieta, sillä minä tiedän nyt kaiken. Sinä olet nainen ja sinä olet sama tyttö, jonka minä näin Turussa ja jota minä koko ajan olen rakastanut.

Hän oli sanonut tämän näennäisen tyynesti, mutta voimakkaasti nousi ja laski hänen rintansa, kun hän odotti Britan vastausta.

Brita seisoi liikkumattomana, mutta koko hänen ruumiinsa vapisi.

-- Sinä tiedät siis sen? sanoi hän viimein.

-- Niin, minä tiedän sen. Minä olisin tahtonut salata sinulta sen, mutta en ole voinut. Se on tullut minulle ylivoimaiseksi.

Arvid odotti Britan hänelle jotain sanovan. Kun Brita oli vaiti, niin hän jatkoi:

-- Minä olin silloin vielä niin mieletön, että olisin voinut sinut vaikka väkivallalla ottaa omakseni. Sinä olet minut toiseksi muuttanut, ja nyt minä olen arka sinun edessäsi. Sano, miksi et vielä tahdo tulla minun omakseni? Viime yönä, jolloin jo tiesin, että sinä olit nainen, ja minä täällä vuoteellani lepäsin ja kuuntelin, miten sinä tuvan toisella puolella vuoteellasi makasit ja tyynesti hengitit, silloin minä hiljaa kuiskasin sinulle: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Ja minä toivoin, että sinä yöllä olisit hiipinyt permannon poikitse ja tullut minun luokseni. Minä en olisi koskaan uskaltanut tulla sinun luoksesi, vaikka vereni paloi, minä en tiedä, miksi, mutta sinä olet minulle tullut niin pyhäksi sen jälkeen kuin tiesin, että sinä olet uskaltanut tulla minun luokseni ja olet tahtonut minusta tehdä sellaisen, joka olisi sinun arvoisesi.

Brita katsahti Arvidiin ja painoi sitten silmänsä alas. Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

Ovi oli auki pihalle. Ja talon pääskynen liiteli oven ohitse ja kurkisti siitä sisään. Kun se ei kuullut mitään huoneesta, niin se uskalsi hetkiseksi tulla kynnykselle. Siitä se sitten lensi tupaan, kiersi kerran sen ympäri.

Liikkumattomina seisoivat nuo molemmat ihmiset ihmeellisen onnensa kynnyksellä. He eivät tohtineet astua eteenpäin, vain kynnyksellä he seisoivat ja kuuntelivat oman sydämensä voimallista sykintää. He eivät huomanneet pääskystä, joka kotionnea lupaavana kiersi heidän päänsä päällä, he eivät kuulleet pihalta kuuluvaa kesäistä elämää, jossa lintujen laulu yhtyy ihmisen työn hälinään. Heillä ei tänä ihmeellisenä hetkenä ollut mitään ajatusta siitä, että maailmassa oli muitakin kuin he kaksi.

Ja hedelmällään oleva kesä kuunteli noita kahta ihmistä, kuunteli kuinka heissä luonnon suuri ja pyhä voima sykähteli. Ja yhä voimakkaampana ja suurempana oli tunne heissä. Se yhtyi luonnon raikkaaseen riemuun, se täytti heidät niin täydellisesti, että he eivät sillä hetkellä kaivanneet sanoja ilmaistakseen toisilleen, kuinka paljon he toisiaan rakastivat.

Brita liikahti ja nyt hän huudahtaen hiljaa heittäytyi Arvidia kohden, joka kiihkeästi sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ja sitten hän nosti armaansa voimakkaille käsivarsilleen ja siinä katseli häntä kauan, katsoi vakavana ja vaiti, kuten ihminen katsoo jumalan kuvaa, joka hänelle riemuisena hetkenä näytetään, ja hän tietää, että tuo kuva salaa itseensä maailman suurimman rikkauden.

Keskellä kaikkea tätä riemua Arvid muisti sen aamun, jolloin hän sotatantereella samalla tavalla oli käsissään kantanut vihollisilta riistämiään lippuja. Sellainen suuri ylpeys oli täyttänyt hänen rintansa ja hän oli, ilokyyneleiden valuessa poskilleen, astunut sotarintaman ohitse kuninkaan luo. Samalla tapaa tunsi hän nyt astuvansa suloinen saalis sylissään koko maailman suuren kuninkaan eteen, kantaen käsillään voittamaansa aarretta. Ja niinkuin hän silloin sodassa, ennenkuin oli laskenut liput Kustaa Adolfin eteen, oli niitä suudellut kuten huumaantuneena veren ja ruudin tuoksusta, niin hän nytkin kumartui sylissään olevan tytön puoleen, ennenkuin hän sen laski maahan odottaakseen siksi, kun hänelle tämä kaunis voiton saalis olisi aivan ikiomaksi annettava.

Pääskynen oli useaan kertaan lennellyt tuvan oven editse ja katolta, jossa sen pienet poikaset jo olivat lentovalmiina, se alkoi kirkkaasti visertää. Mutta kun sen kuuli rastas, joka asuntoaan piti pihamaan suuressa pihlajassa, niin tämä viritti heleimmät säveleensä, ja kiuru pellolla, kun sen kuuli, niin nousi se taivaan sineä kohden ja sieltä ylhäältä laskeutuessaan lauloi kuten huumaantuneena elämästä ja ilosta.

Vanha Leena oli ollut kaivolla maitoastioita huuhtomassa. Hänen täytyi mennä kysymään määräyksiä Britalta ja sen vuoksi hän lähestyi tupaa. Kun hän kynnyksellä seisoi ja näki, miten Arvid Britaa sylissään kantoi, niin väistyi hän hiljaa pois ja palasi työhönsä.

Mutta hiljaa ja varovaisesti hän nosteli katajapuisia pyttyjä ja kuten hyväillen kulki käsi niiden sisällä, pesten niiden laitoja. Hänen vanha sielunsa heräsi kuten uuteen kevääseen toisten onnen tähden. Hänen jo vanha äänensä alkoi säristen laulaa jo kauan unhottunutta laulua rakkaudesta ja sen onnesta, laulua, joka ennen oli hänen huulillaan ollut, mutta joka oli jo kauan sitten unhotuksiin joutunut.

Haavuri kulki pihamaan poikki ja poikkesi kaivolle sammuttamaan janoaan, päivä kun oli helteinen.

-- Mitä se Leena nyt niin laulelee? sanoi hän.

-- Täytyyhän minunkin laulaa, kun kaikki on niin kaunista ja valoisaa. Surisevat ne vanhatkin mehiläiset. Minä muistan, kuinka tässä talossa oli ennen paljon mehiläisiä, se oli siihen aikaan, kun armollisen herran äiti vielä eli. Ne aivan kuin rakastivat häntä. Kun hän kuoli, niin ne katosivat. Mutta tänä kesänä olen taas nähnyt niitä suuret määrät. Kun tallin takana kasvaa sellainen kukkarunsas nurmi, niin en minä ole antanut sitä niittääkään, jotta niillä olisi minne menevät. Taisivat mehiläiset tulla sanomaan, että onni on taas tullut taloon.

Kun Arvid laski Britan sylistään, niin tämä juoksi ovesta pois, kulki poikki kartanon ja katosi metsikköön. Hänen sydämensä oli niin onnea täysi, että hänen täytyi saada olla yksin.

Lehdossa hän hymy huulillaan ja katsoen kirkkaasti eteensä asteli. Hän ojensi käsivarsiaan, kuten sulkien niillä toisen syliinsä. Hän kuiski hiljaa Arvidin nimeä, hän seisahtui kulussaan ja kuunteli, miten kartanolta kuului laulua. Hän tunsi Arvidin äänen. Siellä hän lauloi reippaasti saksalaista sotilaslaulua. Ja Brita kuunteli ja hyräili laulun säveltä oppiakseen sen ja säilyttääkseen sen, kuten kalleutta säilytetään, kautta elämän. Ja hän tiesi, että joka kerta, kun hän tuota säveltä oli hyräilevä, niin oli hän muistava sitä päivää, jolloin hän lopullisesti oli löytänyt armaansa.

Muutaman hetken vain hän oli ennättänyt olla poissa, kun jo palava ikävä hänessä heräsi Arvidin luo. Hän ei olisi muuta kaivannut kuin saada olla hänen seurassaan, kuulla hänen äänensä, tuntea hänen läsnäolonsa ja silloin tällöin kohdata hänen katseensa.

Ja tuo sydämen suuri, pyhä ikävä toisen luo, tuo tuska, joka samalla on korkein autuus, täytti koko hänen olemuksensa. Hän tiesi, että kaikki se rauhattomuus, joka hänessä vallitsi, olisi katoava, kun hän vain saisi nähdäkin Arvidin.

Hän ei jaksanut enää itseään hillitä. Hän huusi kirkkaasti ja korkealle. Ja hänen äänensä oli kuin keväällä linnun, joka armastaan luokseen kutsuu ja ilmaisee pesäpaikan löytäneensä.

Äänen kirkas sävel kiisi kautta lehdon, hyväili talon rakennuksia ja leiskahti tuvan ovesta sisään. Ja kun Arvid sen kuuli, niin hän nousi paikaltaan kuin nuolen osumana, juoksi kautta pihamaan, hyppäsi yli aidan kuin nuori vallaton sotaratsu, joka ei mitään esteitä tunne, ja kiisi lehtoon puiden oksien kahistessa hänen ympärillään. Ja riemuiten tuli häntä vastaan Brita, ja he sulkivat jumalan kirkkaan päivän edessä toisensa syleilyynsä, katsoivat toisiaan silmiin, nauroivat ja sitten sammuttivat naurun suudelmaan.

Mutta pian erkani Brita ja juoksi lehtoon syvemmälle, väistyi nauraen puiden taakse, pujahti yhä loitommalle, karkasi juuri kun Arvid oli hänet ehättämäisillään. Mutta oli Britan Ruskokin nähnyt emäntänsä ja alkoi juosta hänen jälestään.

Sen kun Brita näki, niin läksi hän yhä kiivaammin pakoon, nauroi ja juoksi. Hän pääsi paraiksi aidan luo, kun Rusko jo hirnuen hänet ennätti, ja Arvid hyppäsi aidan yli, sieppasi Britan syliinsä ja kantoi hänet kartanolle, koko ajan sopertaen lemmen mielettömiä sanoja, joilla ei mitään järkeä ole, ei mitään muuta kuin sävel, mikä äänessä väräjää ja helähtelee luonnon salaisena sointuna. Kun Arvid laski hänet sylistään tuvan portaille, nauroivat he kumpikin, ja katseet sanoivat nuo monet rakkauden oikeat sanat, joille eivät ihmiset ole koskaan muotoa keksineet.

XXI

Lämmin lännen tuuli alkoi puhaltaa illan suussa. Se tuli Päijänten takaa. Ensin se veden kalvossa kuten hyväillen liikuskeli, nosti pieniä väreitä siniseen pintaan. Sitten sen äkkiä tuli ikävä onnellisia ihmisiä, nosti laineet korkeammalle ja kiisi niiden yli ulapan toiselle puolelle. Se kierteli Rapalan taloa ja ihmetteli ihmisten suurta hiljaisuutta illan suussa.

Mutta kun tuuli oli tullut tuvan nurkan taakse, niin kurkisti se ovesta sisään ja silloin se näki siellä kaksi ihmistä, jotka istuivat onneaan ihmetellen. Ja tuuli hiljensi kulkuaan, viivähti hetkisen tuvan luona ja sitten loittoni yhä etäämmälle, kunnes kaikki Rapalan luona oli aivan hiljaista.

-- Sinä olet vaiti? sanoi Arvid Britalle.

-- Mitä minä sanoisin. Kaiken, mitä en vielä ole sinulle kertonut, sen sinä arvaat, vastasi Brita. Elä sinäkään puhu mitään. Istukaamme tässä ja olkaamme iloisia, koska onnen kaunis aamu on meille kummallekin koittanut.

-- Anna minun puhua sinulle, anna minun edes koettaa sanoa, mitä sinä minulle olet. Jos minä en saa puhua, niin pelkään tarttuvani sinuun ja rutistavani sinut aivan hengettömäksi. Minä en ole tottunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi, mutta minun täytyy koettaa. Minä olen aina tahtonut koettaa sitä, mikä on minulle ollut vaikeata. Minä en tiedä, mistä oikeastaan alottaisin. Vaikka kyllähän minä sen tiedän, sinustahan minä tietysti alotan. Minä olen jo ennen sanonut, kuinka hartaasti minä aina olin sitä toivonut, että saisin elämääni sellaisen ihmisen, joka pitäisi minua kurissa. En minä tarkoita sellaista kovaa käskemistä, mutta että joku vaatisi minulta jotain omaa itseäni varten, tahtoisi tehdä minusta minun itseni tähden jotain kunnollista ja hyvää. Ja sitten tulit sinä! Katsohan, minä rakastin sinua heti ensi alussa. Sinä olit sellainen aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Sinä et ollut mikään tavallinen poika. Jos sinä olisit ollut oikea poika, aivan tavallinen mies, niin olisin minä silloinkin sinusta pitänyt kiinni enkä olisi sinua antanut toisille. Ja kun minä sitä ajattelin, niin silloin minä vasta ensi kertaa tulin huomaamaan, että se, mitä me miehet sittenkin eniten rakastamme, se on toisessa meitä itseämme parempaa ihmistä. Minä en ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan, että naisesta voisi etsiä ihmistä. Minusta nainen oli nainen, ja sillä hyvä. Mutta nyt sinä, senkin velikulta, oletkin tullut kääntämään kaikki minun ajatukseni aivan nurin närin. Jollen minä olisi pannut pääpainoa sinussa ihmiselle, niin et sinä kauankaan olisi rauhassa ollut sen jälkeen, kun minä sain tietää, että sinä olit nainen. Olisit parkunut hiukan, mutta mitä minä siitä! Minä olisin pitänyt sinut omanani. Nyt minä en uskalla koskeakaan sinuun muuten kuin sinun luvallasi. Sinä naurat sille, mutta kyllä minä itseni siinä suhteessa tunnen. Mutta nyt minä ajattelen aina sitä, että sinä olet jotain aivan ihmeellistä, sellaista, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Sinä teet minut aivan samanlaiseksi kuin Stålhandske, kun hän katsoi meihin miehiin silloin, kun meillä oli kova halu mennä ryöstämään valloitettuun kaupunkiin. Hän katsoi meihin suoraan, ja me kauniisti veimme hevosemme suojaan emmekä koskeneet asukkaitten tavaroihin hituistakaan. Siten sinäkin pidät minua loitolla itsestäsi. Minun mieltäni oikein kutkuttaa, kun ajattelen, että tuossa, aivan minun edessäni, on tuollainen suloinen olento, että minä voisin ottaa hänet omakseni, jos tahtoisin, mutta en otakaan, en kiusallakaan omalle sisulleni, joka sitä tahtoisi. Katsohan, minä tahdon saada sinut oikein järjestyksessä omakseni.

-- Millä tavoin järjestyksessä? kysyi Brita.

-- Minä tahdon, että minä saan sinut tänne vaimokseni, noin oikein lailliseksi vaimokseni. Sinä opetit minua ajatuksissani luomaan kuvia. Minä olen tänään sellaisen maalaillut. Se kuva on tällainen. Sinä ja minä olemme kuten suuren puun juuret, puun, mistä sitten nousee oksia yhä korkeammalle, aivan kuin männyssä, jossa joka vuosi kasvaa tuollainen uusi sarja. Ja ajattelehan, kun me sitten olemme jo kuolleet ja makaamme Sysmän kirkon permannon alla, niin on vielä niitä ihmisiä, jotka iloitsevat siitä, että me kaksi osuimme toistemme tielle. Minua aivan huimaa tuo ajatus, että minä elän, että sinä olet tässä minun luonani, että minä saan sinut kohta ottaa vaimokseni, ja että minä tiedän, millaista joukkoa se minun joukkoni on, joka jälkeeni seuraa.

Veitikka leikki Britan suupielissä, kun hän kysyi:

-- Mitä sinä nyt oikeastaan aiot tehdä?

-- Mennä sinun kanssasi naimisiin, johan minä sen sanoin. Mitä muuta tehtävää tässä olisi? En ainakaan minä mitään huomaa. Totta kai me naimisiin menemme?

-- Enhän minä sitä vastaan ole!

-- Mitä sinä sitten turhia höpiset?

Arvid istui Britan viereen penkille ja sanoi:

-- Nyt minä olen puhunut itseni rauhalliseksi, mutta nyt minä tahtoisin, että sinä sanoisit minulle jotain.

-- Mitä?

-- En minä tiedä, puhu vaikka mistä, vaikka riihen puimisesta tai oluenpanosta, kun sinä vain puhut, kun minä vain saan kuulla sinun äänesi, sanoi Arvid. Sinun äänessäsi on sellainen suloinen sointu. Kun sinä olet hellä, niin on siinä aivan kuin sävel. Se ei ole puhetta, vaan omituista laulua. Ja aina kun sinä olet minulle puhunut jotain hyvää, niin ovat kätesi, nuo kauniit sormesi leikkineet minun olallani. Sinä et ole sitä huomannut, mutta minä olen. Sinun sormesi puhuvat aivan yhtä paljon kuin sinun huulesikin. Puhu minulle, puhu, kerro minulle jotain! Sano, millaiseksi sinä tahdot minun tulevan. Jollet tahdo minusta puhua, niin puhu itsestäsi. Jollet siitäkään tahdo puhua, niin puhu sitten mistä tahansa, vaikka puhuisit haavurista tai Leenasta. Mutta elä puhu noista kahdesta vanhasta tahkosta, niistä minä en jaksa kuulla. Minä olen niille kahdelle niin kiukuissani, että jolleivät ne olisi menneet pakoon, olisin tehnyt kaksi aivan tarpeetonta murhaa.

-- Mutta jollei heitä olisi ollut, niin ei sinussa olisi herännyt kateutta ja sen mukana rakkautta.

-- Kyllä se on totta, mutta kuka silloin tynnyriä rakastaa, kun on jo humalan saanut. Ja minä olen saanut kuten humalan. Minä olen aivan kuin silloin, kun minulla on muutama tuoppi liikaa päässäni. Minä en tietänyt, että elämästä voi ihminen tulla niin huumaannuksiin, että elämä on kuten voimakasta viiniä, tuollaista punahohtavaa ja... Nyt minä puhun hullutuksia ja minä vaikenen. Sinä osaat niin paljoa paremmin kertoa kaiken kauniin, suuren ja ihmeellisen. Anna minun olla tässä luonasi kuten suuren lapsen ja opeta minulle elämän kirjan ihmeellistä lukemisen taitoa. Minä olen vasta oppinut aakkoset ja niitäkin tavailen huonosti, opeta minua lukemaan!

-- Sinun puheisiisi on tullut niin kummallisia sanoja, sanoi Brita.

-- Onkos se mikään kumma, että ihminen puhuu jotain järkevääkin, kun hän herää? vastasi Arvid.

-- Minun täytyy kai sinulle vuorostani tilittää kaikki, mikä sielussani on liikkunut näinä monina päivinä. Minä tiesin, sinun omien sanojesi perustuksella, millainen sinä olit naisten suhteen. Minä tiesin myöskin, että jos minä tulisin heti sinun omaksesi, niin sinä jättäisit minut. Sinä et ymmärrä mitään muuta kuin sen, jota olet oppinut arvossa pitämään ennen kuin olet sen saanut omaksesi. Enkö ole oikeassa?

-- Olet, olet! Minä muistan, kuinka paljon minä Saksassa pidin siitä hevosesta, jota olin katsellut monta kuukautta ja jonka vihdoin sain omakseni. Eihän se ole mikään sopiva vertaus, kun puhuu sinusta ja hevosesta, mutta ratsumieshän minä olen ja puhun siitä, minkä paraiten ymmärrän. Minä uskon, että me miehet teemme todellakin naisen valikoimisessa samoin kuin hevosenkin.

-- Mutta minä en tahtonut tulla siihen asemaan, jatkoi Brita. Minä tahdoin pysyä sinun luonasi kauan ja aina yhtä rakkaana.

-- Tahdoitko todellakin?

-- Totta kai minä tahdoin.

-- No, ei sinulla sitten ole mitään hätää, sillä kyllä minä nyt pidän sinut niin luonani, ettei sinulla ole surun päiviä. Ja kun me olemme täällä kylliksemme iloa pitäneet, niin pidämme sitä taivaan niitylläkin. Totta kai siellä on jokin lato, jossa minä saan sinua salaa enkelien silmiltä tavata, sillä en minä enkelienkään anna nenäänsä pistää kaikkiin meidän asioihimme. Uskotko sinä, että taivas on?

-- Uskon.

-- Tuollainen kukkaniitty, jolla ihmiset kävelevät ja poimivat kauniita yrttejä ja soittelevat psalttarilla ja huiluilla? Minusta se sellainen tuntuu niin kovasti joutavalta näin miespuoliselle olennolle.

-- Minulla on paratiisini täällä, enkä minä välitä siitä toisesta, kun minulla on täällä niin paljon iloja, vastasi Brita nauraen. Mutta minä en ole sinulle vielä kaikkea sanonut. Minä ajattelin, että minun täytyy saada sinut hiukan toisenlaiseksi. Ei minun itseni tähden, mutta minun lasteni tähden.

Hellästi tarttui Arvid Britan olkapäähän ja sanoi hiljaa:

-- Sinä olet siis sitäkin ajatellut?

-- Niin olen. Niissähän me molemmat elämme elämämme uudestaan.

Arvid nousi seisomaan.

-- Huomenna minä menen kirkkoherran luo, sillä nyt ne asiat ovat järjestettävät.

-- Mitkä asiat?

-- Ne häät! Luuletko sinä, että minä kovin kauaa tämän jälkeen jaksan niitä odottaa. Minä tahdon saada sinut vaimokseni.

-- Se kestää kuitenkin aina jonkun aikaa, ennenkuin olet sen asian järjestänyt.

-- Kirkko saa pitää kiirettä! Ei ihmisiä saa kiusata erillään silloin, kun niillä on halu päästä yhteen. Ja nyt sinä olet minun morsiameni, mutta et vielä minun vaimoni. Siinä on pieni erotus siinäkin. Minä menen nukkumaan latoon, jotta tämä tupa jää sinun huostaasi siksi, kunnes häät ovat olleet. Ei meidän sovi nyt enää täällä nukkua yhdessä. Ja kun ilta on jo pitkälle kulunut, niin minä jätän sinut. Onhan meillä huomennakin päivä ja kaunis ja rikas päivä onkin.

Arvid sulki hellästi Britan syliinsä ja meni ovea kohden.

Kun hän oli ovelle tullut, niin hän kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli, miten Brita kuten voitonriemussa nauroi.

-- Mikä sinun nyt on? kysyi Arvid.

-- Etkö sinä, hullu mies, sitten kaikkea huomaa ja ymmärrä?

-- Mitähän tässä vielä olisi ymmärrettävää?

-- Etkö sinä arvaa, kuka minä olen?

-- Se on totta, sinä olet aivan oikeassa. Minä en ole kysynytkään, kuka sinä olet, ja kuitenkin minä olen sinulle puhunut häistä ja muista seikoista. Kuka sinä sitten olet?

-- Kukako minä olen? vastasi Brita. Minähän olen Brita Ekestubbe, sinun oma vaimosi.

Hetkisen oli Arvid kuin jähmettyneenä paikallaan. Hän oli jo ovella ja piteli ovenrivasta kiinni. Nyt hän veti oven kiinni ja riensi hämärässä tuvassa Britan luo ja sulki hänet syliinsä.

-- Jollei mies vähemmällä pelillä tule aivan päästä pyörälle, sanoi hän, niin sitten on ihan ihme ja kumma! Mutta jos sinä olet se, niin sitten sinä olet se, siis minun vaimoni. Sittenhän me saamme alkaa elämämme aivan ilman pappia ja muita menoja.

Arvid loittoni hiukan Britasta ja piteli päästään kiinni.

-- Kun ei vain kumoon menisi tällaisessa ilossa, sanoi hän. Minä olen rehkinyt ja hommannut ja pitänyt senkin seitsemää peliä saadakseni vaimon itselleni. Ja kun sitten kaikki ympäri käy, niin onkin se, jota omakseni tahdon, minun oma vaimoni. Kyllä te naiset sentään olette meitä miehiä koko lailla viisaampia.