Part 11

-- Kuinka paljon hän sentään mahtaakaan minua rakastaa, kun hän on saattanut sillä tavoin tulla minun luokseni ja koettanut minusta tehdä ihmistä. Onhan sitä ollut hänellä siinä sellainen työ, että huonompi olisi jo kesken väsynyt, mutta hän ei, ei hän. Niin, no, hänhän onkin niin kokonaan toisenlainen kuin kaikki muut naiset. Ja kyllä minä nyt koetan, minä koetan niin, että oikein jäljet näkyvät. Olisinkohan minä koskaan oikein ymmärtänytkään, mitä hän on, jos hän siellä Turussa olisi heti minuun suostunut? Vasta nyt minä huomaan, mitä hän on, ja sellainen nainen onkin jotain, jota ei saa kullalla eikä millään. Sellainen nainen on ansaittava!

Hän iski taas muutaman iskun ja taukosi jälleen.

-- Ja kun minä muistan, miten hänestä pidin jo senkin vuoksi, että hän oli sellainen terve, iloinen ja viisas poika. Kai se niin on, että ihminen se ihmisenä sittenkin on korkeammalla kuin mies ja nainen. Mutta hyvä se on, että sellainen ihminen sitten on samalla nainenkin, koska minä nyt kerran satun olemaan mies.

-- Taivas varjele, mitä tämä tietää ja merkitsee? kuului ääni Arvidin vierestä.

Leena siinä seisoi silmät selällään ja katseli Arvidin työtä.

Arvid kääntyi Leenaan päin ja nauroi.

-- Millä ihmeellisellä tavalla herra aikoo riihtä lämmittää, kun tuolla tavoin kaikki halot pirstaa pieniksi tikuiksi? Ettei herralle vain ole tullut mitään vammaa päähän?

Arvid katsoi työhönsä ja nauroi sitten makeasti.

-- Kas, riihipuitahan ne olivatkin, sanoi hän. En minä huomannut laisinkaan, että ne niitä olivat.

-- Mutta minne kummaan niitä tuollaisia tikkuja tarvitaan? sanoi Leena.

-- Rakkauden valkeata niillä viritetään, sanoi Arvid ja koppasi vanhan Leenan syliinsä.

-- Ei herra saa, jos rouva sattuisi näkemään! huusi Leena ja ponnisteli vastaan.

-- Nähköön, ei se ole ollenkaan vaarallista, sanoi Arvid. Suu tänne nyt, siihen pannaan nyt muisku!

Ja Arvid suuteli Leenaa ihan keskelle suuta.

Kun Leena oli päässyt Arvidin käsistä vapaaksi, niin hän juoksi huutaen taloa kohden. Mutta kun hän läheni pihamaan veräjää, niin hän hiljensi käyntiään, vilkaisi taakseen, kuivasi suutaan ja nauroi. Ja kun hän tuli pirttiin, jossa palvelijat juuri olivat illallisella, niin oli hänen vanhoilla poskipäillään hohtava puna.

-- Kyllä se meidän herra on tänään niin kovasti lystikkäällä päällä, mitä lieneekään hyvää hänelle tapahtunut, sanoi hän. Otti minutkin vanhan ihmisen ihan väkisin syliinsä ja muiskutteli.

-- Siitä onkin varmaan pitkä aika, kun Leena sellaista on saanut maistaa? sanoi haavuri.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita siellä jo häntä odottamassa.

-- Missä sinä olet ollut, kun sinua ei kuulunut saunaan? sanoi Brita.

Arvidin silmissä oikein kipinöitsi, kun hän näki Britan edessään. Hänen teki mielensä mennä tämän luokse ja tehdä tälle samoin kuin oli tehnyt Leenalle.

-- Kyllä minä tiedän, mitä minun tekisi mieleni, ajatteli hän. Mutta mieshän minä olen, kyllä minä jaksan itseni hillitä, koska sinäkin jaksat. Eiköhän vain sinunkin huuliasi ole monasti syyhyttänyt, kun minuun olet katsonut?

-- Missä sinä olet ollut? kysyi Brita uudelleen.

-- Minä olin hiukan tarkastamassa riihtä. Siellä minä aikani kuluksi hakkasin halkoja. Jos tarvitset oikein pieniä puita, niin käy sieltä hakemassa.

-- Sinä et jäänytkään siis tupaan, kuten lupasit?

-- En jäänyt. Minun täytyi mennä katsomaan hiukan omia asioitani, ja hyvä olikin, kun menin pois. Annetaanko miehelle siitä kuinkakin suuri rangaistus?

Arvid seisoi Britan edessä hajasäärin ja nauroi.

-- Kuulehan, mies, sanoi Brita. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?

-- Mikäs minua muu vaivaisi kuin iloinen luonto ja hyvä mieli.

-- Sinä olet aivan kuin täynnä pieniä paholaisia.

-- Ehkä olenkin. Niistähän minä olen peräisin ja minä olen tänään ajatellut sitä suvun jatkamista. Eiköhän sitä tänä iltana puhuttaisi taas noin laajemmalta siitä minun tulevasta vaimostani? Siitä turkulaisesta! Minun tulee jo häntä ikäväkin.

-- Ei taivas häntä sinulle kuitenkaan anna ennenkuin olet hänet ansainnut.

-- Ja mitä sitten vielä kysytään, ennenkuin se ansioluettelo tulee täyteen? Voiko minun arvoisa rouvani ja emäntäni sen sanoa?

-- Kyllä minä sen voin sanoa.

-- Antaahan tulla koko luettelo yksintein.

-- Sinä olet tänään sellaisella velikultatuulella, ettei siitä luettelosta tänä iltana ole mitään hyötyä.

-- Jätetään sitten tuonnemmaksi. Mutta kun minua tässä on näin kouluutettu, niin tekisi mieleni saada hiukan tietoja siitä, kuinka minä saan rouvaani kohdella.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat?

-- Noin vain ylimalkaan. Saanko minä ottaa hänet polvelleni istumaan?

-- Saat kyllä.

-- Näytähän, millä tavoin se oikeastaan tapahtuu!

Brita meni Arvidin luo, painoi hänet penkille istumaan ja istui sitten hänen polvelleen.

-- Tällä tavoin se tapahtuu.

-- Eikö siinä ole muita sääntöjä?

-- Mitä sääntöjä?

-- Saanko minä suutakin antaa?

-- Saathan toki. Sehän juuri kuuluu asiaan.

-- Vaikkapa näin, sanoi Arvid ja painoi suudelman hänen suulleen.

Brita hyppäsi nopeasti polvelta pois ja seisoi hiukan loitommalla.

-- Sinähän suutelet aivan yhtä hyvin kuin tyttökin, sanoi Arvid nauraen.

Mutta hänen sanansa ja hymynsä kuolivat hänen huulillaan, kun hän katsoi Britan kasvoihin. Niillä oli sellainen omituinen ilme, aivan kuin ne olisivat olleet kirkastetut.

Ja Arvid tunsi onnen niin suurena, että se tuntui tuskalta. Hän näki kuinka tuo nuori nainen hänen edessään tahtoi ilmaista itsensä, mutta taisteli sitä vastaan. Ja Arvid ymmärsi sen niin hyvin. Hän tiesi, kuinka puutteellinen hän vielä oli saadakseen omistaa tuon naisen. Hänessä heräsi aivan kuin kunnioitus tuota taistelua kohtaan. Hän nousi paikaltaan ja meni ulos ovesta.

Hän seisoi portailla ja hengitti syvään illan ilmaa ja katseli kohden korkeutta, jossa tähdet alkoivat yön helmasta pujahtaa esiin. Siinä seisoessaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka paljon hän oli lyhyessä ajassa muuttunut ja kuinka kaikki oli sen kautta vain ollut mahdollista, että hän oli niin voimakkaasti tuntenut.

Hän katsoi kohden korkeutta ja ensi kertaa hän eläissään tunsi jumalan kuten ystävänä.

Hän puhui aivan hiljaa, ja hänen raaka sotilasäänensä oli äkkiä saanut sellaisen kauniin, puhtaan soinnun.

-- Minä kiitän sinua, jumalani, sanoi hän, sinua, joka olet minut tehnyt juuri tällaiseksi. Sinä olet minuun istuttanut voimakkaan tunteen, joka, kuten taivaan taikapuu nyt levittää juurensa koko olemukseeni. Minä tiedän, mitä sinä olet antanut minulle sen kautta, että olet vereeni asettanut tämän levottomuuden. Sehän on juuri se, jonka kautta sinä tahtosi ja voimasi meissä ilmaiset. Sinä olet antanut minulle sen suuren ilon, että minä tiedän voivani kohota ja nousta, muodostuakseni sellaiseksi kuin sinä olet tahtonut minusta tehdä. Katso, minä seison sinun edessäsi tänä hiljaisena hetkenä, kun kaikki on ympärilläni vaiennut, tänä päivänä, kun maa on hedelmänsä kantanut ja minä olen sen viljaa leikannut. Minä tunnen, että minustakin nyt jotain kypsyy ja muodostuu. Ja minä siunaan siitä häntä, tuota, jonka olet minun tielleni lähettänyt ja joka on niin lujasti uskonut siihen, että minustakin voi tulla hänen arvoisensa. Minä en ole tarvinnut elämässä mitään muuta kuin tuota yhtä, että joku minuun uskoo ja sen kautta minulta vaatii. Kaiken sen, mistä sitten se suuri ja voimakas on kohoava, sen sinä olet minun sieluuni valmiiksi kätkenyt. Minä tunnen nyt, että minä olen herännyt, herännyt! Minä elän, elän ja minä tunnen elämän arvon niin täydellisesti. Ja siksihän sinä kai sen meille antanut olet, tuon suuren rikkauden, joka on elämä, jotta me sen myöskin rikkaasti eläisimme.

Kun Arvid palasi tupaan, niin oli Brita jo mennyt levolle tuvan toiselle puolelle, jossa hän tavallisesti nukkui.

Arvid heittäytyi vuoteelleen ja lepäsi kauan siinä, tuijottaen pimeään ja kuiskaten hiljaa, aivan hiljaa: minä rakastan sinua, minä rakastan sinua!

XIX

Kun Arvid seuraavana aamuna unestaan havahtui ja katsoi huoneen toiselle puolelle, niin oli Britan vuode tyhjä. Hän oli tapansa mukaan mennyt askareihinsa. Oven hän oli jättänyt auki, ja sieltä tulvi sisään raikas aamuilma.

Arvid lojui vuoteellaan ja muisteli kaikkea sitä, mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Ja hänen mielensä oli kepeä, ja hän tunsi sellaisen voimallisen tunteen itsessään, että hänen täytyi tarttua vuoteen laitoihin, jotta ei huutaisi ilosta.

Silloin hän äkkiä tunsi jotain pehmeätä kätensä alla. Hän käänsi päätään. Hänen vieressään oli suuri kukkakimppu.

Ikäänkuin peläten kukkien murtuvan hän otti ne suuriin sotilaskäsiinsä. Hän arvasi, että Brita nuo niittykukat oli poiminut hänelle, ennenkuin oli lähtenyt askareilleen.

Ja ujona katseli Arvid kädessään olevia kukkia.

-- Mitkähän noidenkin kaikkien kukkien nimet ovat? ajatteli hän. Tuon minä tunnen. Se on pyörtänöpöllö. Se ei ole suinkaan mikään kaunis kukka, mutta väkevä tuoksu sillä on. Sellainenhan minäkin olen, kaunis minä en ole, mutta voimaa minussa kyllä on niin paljon, että luulisi sen jo päälläkinpäin näkyvän.

Arvid kurkisti avoimesta ovesta nousematta vuoteelta, taivutti ruumistaan, jotta laveammalle näkisi, mutta ovesta ei näkynyt muuta kuin palanen pihamaata ja sen takana aitta ja aitan nurkan takaa näkyi kuhilaille kohonnut ruispelto.

-- Missähän hän nyt kulkee? Tuntuu se sentään yhtäkaikki kummalliselta, kun hänetkin taas näkee. Veressäni oikein hyppelee ja sätkähtelee.

Kartanolla ei näkynyt muuta kuin talon kukko, joka siellä kävellä tepsutteli ja etsi ruokaa. Silloin äkkiä kaikui jostain etäältä Britan ääni hänen huudellessaan piikoja.

Arvid kopsahti vuoteella ryntäilleen ja kuulosteli. Hän hymyili ja kuunteli aivan kuin nuo muutamat sanat, jotka pihalta kuuluivat, olisivat olleet taivaallista laulua.

-- Miksei, miksei jo se onnen päivä ole koittanut, jolloin sinut saan pitää kokonaan omanani? Silloin sinä tulet voimana, joka hyväilee, uskona, joka nostaa riemuitsevia ajatuksia. Silloin minä haluaisin juosta kädet suorina sinua vastaan, sulkea sinut lujasti syliini ja tuntea, kuinka sinussa joka paikka tykkii, joka suonessa elämä ihanasti ouruu.

Arvid nousi istualleen vuoteensa laidalle ja katseli silmät kirkkaina elokuun mehevään luontoon.

-- Mitähän sinä siellä toimielet ja puuhailet, minne askeleesi kulkevat? Tuntuu niin leppoiselta ja hyvältä, niinkuin ei sinullakaan tänä pyhäisenä aamunhetkenä olisi mitään erikoisempaa hommattavaa, vaan että aatos askaroi tyynesti ja mielesi tuntuu oudostuttavan kepeältä.

Arvid otti ylleen vaatteet ja meni tuvasta ulos. Siinä hän seisoi tuvan portailla, ja kun Brita rainta kädessään lähestyi häntä, niin ei hän edes mennyt häntä vastaan. Hän tahtoi niin kauan kuin mahdollista katsella tuota kaunista käyntiä. Ja kun Brita sitten tuli hänen eteensä, niin ei Arvid edes kuullut, mitä hän sanoi. Hän vain hymyili ja kirkkaasti katsoi häneen. Samalla hän puristi kätensä nyrkkiin, sillä hänellä oli sellainen vallaton halu tarttua tuohon ihmiseen ja nostaa hänet käsillään korkealle.

Mutta Britan kasvoilta katosi hymy ja rohkeus laukesi.

-- Nyt hän joko aavistaa tai tietää, että minä olen nainen, ajatteli hän. Hän ei vielä koskaan ole tuolla tavoin minuun katsonut, ei noin voitonvarmasti.

Hän laski rainnan pois kädestään ja sanaakaan enää sanomatta meni kiireesti pois.

Hän käveli muutaman askeleen, mutta sitten, jota kauemmaksi hän tuli, sitä kiivaammin hän astui ja lopulta hän juoksi. Hän pakeni hevoshakaan ja piiloutui aivan kyyrylleen maahan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän kuuli, miten Arvid hetkisen kuluttua seurasi häntä. Hän tirkisteli oksien lomitse ja näki Arvidin seisahtuvan ja katselevan ympärilleen. Lopulta, kun hän ei ketään nähnyt, tuli hän hevoshaan aidan viereen ja seisoi siinä hetkisen, sitten kääntyi ja hiljaa viheltäen meni taloon.

Brita ei uskaltanut liikahtaakaan paikaltaan, hän istui siinä kauan. Lepikkö risahteli, kun hevoset siellä kulkivat. Tuolla tuli jo hänen Ruskonsakin, hänen hyvä ystävänsä, jonka luona hän ei moneen päivään ollut käynyt.

Rusko näki kyyryllään olevan naisen, seisahtui ja katsoi, pureskellen hiljaa suussaan olevaa ruohotukkoa, hirnahti sitten ja tuli Britan luo, joka kietoi kätensä lujasti hevosen kaulaan.

-- Nyt, Rusko, ovat asiat täällä aivan hullusti. Hän rakastaa nyt minua, minä huomaan sen kaikesta. Hän on astuessaan eteeni niin voimallinen ja kaunis, kuin olisi hän saanut kuningaskunnan lahjaksi. Minä tahdoin häntä kasvattaa ja muodostaa hänet sellaiseksi kuin toivon, mutta nyt huomaan, että hän se minua vallitsee ja että nyt minä teen kaiken niin kuin hän tahtoo. Sinä hyväilet minua päälläsi. Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat. Tiedänhän minä, että sinä aina niin iloisesti hirnut, kun hänen oriinsa on lähettyvillä. Voi kuitenkin meitä kahta hassua luomakunnan jäsentä! Mutta odotahan, vielä minä en mene hänelle, en vielä. Vielä on minulla yksi keino, jolla häntä voin vallita.

Kepein mielin juoksi Brita aittaan, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hän koko talon väen ihmeeksi ja kummaksi miehen puvussa.

Haavuri kun hänet näki sellaisena, löi kätensä hämmästyneenä yhteen ja huusi:

-- Joko se kana nyt taas on kukon höyhenissä! Brita juoksi hakaan ja tuli sieltä Ruskonsa selässä ja ratsasti talon eteen.

-- Hoi, Arvid, huusi hän. Ota hevonen, niin ratsastetaan tuonne pellolle leikkuuta katsomaan.

Arvid huusi tuvasta:

-- Millä ihmeen keinolla sinä aiot ratsastaa? Mutta hän vaikeni aivan hölmistyneenä nähdessään Britan pojan puvussa.

-- Elä siinä seiso silmät päässä kuin siian renkaat. Ota hevonen ja tule jälestä.

Hän ajoi edellä ja Arvid katseli talon portailta, miten hän kauniisti ratsasti.

-- Hän istuu hevosen selässä niin kauniisti, ettei moni mieskään siten istu. Kyllä minä sen sellaisen asian ymmärrän paremmin kuin moni muu, sillä sehän on ollut minun varsinaisena ammattinani tähän asti. Nyt hevonen pelästyi jotain. Kas, se nousee pystyyn. Nyt hän putoo, ja siinä on paha kiviröykkiö aivan lähellä! Ei! Kylläpä hän osasi hevosen saada nopeasti talttumaan. Se oli temppu, jota en tunne. Täytyypä mennä kysymään, miten se oikeastaan tapahtuu. Kylläpä tämä on hullunkurista. Minä kyselen vaimoltani ratsastustemppuja aivan samoin kuin jos hän tulisi minulta kysymään, miten kangasta luodaan. Erotus on vain siinä, että hän osaa tuon asian minulle selittää, mutta minä en tuota toista hänelle. Kun minä vaan sen tietäisin, miksi tuo nainen ei tahdo itseään minulle ilmaista, vaikka hän kuitenkin minusta niin paljon pitää? Mikähän kumma paikka se minussa on, joka häntä ei vielä miellytä? Ei hän suinkaan voi toivoa enää tämän suurempaa voimaa. Oikein minua naurattaa, kun ajattelen, kuinka kireässä hänen henkensä olisi, jos minä tälläkin hetkellä uskaltaisin hänet ottaa syliini. Niin se kävisi, että luut rutisisivat. Kyllä vika on minun hengessäni. Mutta en kai minä enää paljonkaan paremmaksi tästä tule, mitä nyt jo olen. Rajansa silläkin on, millaiseksi ihminen voi muuttua. Mutta mitä minä tässä itsekseni höpisen? Minä menen hänen luokseen, sillä minun on hyvä olla, vaikka en sanoisi sanaakaan, kun vain saan olla hänen vieressään.

Arvid juoksi ottamaan hevosen itselleen ja ajoi Britan luo sellaista vauhtia, että hevonen oli yhtenä viivana.

-- Mikä hullutus sinun hahmoosi taas on tullut, huusi hän perille päästyään, kun olet muuttanut muotoa?

-- Minä tahdon taas olla näissä pukimissa, sanoi Brita, minä tunnen itseni niissä kotiutuneemmaksi.

-- No, per...

-- Sinähän olet luvannut, että et kiroile enää.

-- Minä lupasin sen sinun hameittesi kunniaksi, mutta nythän me olemme miehiä, ja silloin pikkuinen kiroilu maistuu niin makealta. Minä olen tällä hetkellä niin iloinen, että eihän elämä miltään tuntuisikaan, ellei saisi hiukan kiroilla. Koetahan sinäkin, niin näet, että se tekee kaiken monin verroin mukavammaksi. Kiroillaanhan kerran yhdessä oikein voimien takaa.

Brita purskahti nauruun.

-- Sinun kanssasi ei osaa kohta enää ainoatakaan järkevää sanaa puhua.

-- Minä olen sellaisella tuulella tänään, että tekisi mieleni hypätä maahan ja mukkelehtia tuossa nurmella niin, että mies yhtenä keränä menisi eteenpäin. Koetetaanko?

-- En minä sellaiseen leikkiin rupea.

-- Onko sitten sekin sinun mielestäsi sopimatonta?

-- Eihän toki. Mutta minä en ole sellaisella tuulella tänään.

-- Mutta minä olen. Ja minä teenkin vielä tänään jotain sellaista, että ihmiset ihmettelevät. Eihän tämä pääkoppani pysy oikein kunnossa, vaan siellä lainehtii ja loiskii niin, että luulisi sen metakan kuuluvan ulkopuolellekin. Tulehan tänne hiukan lähemmäksi ja paina pääsi minun pääni viereen niin kuulet jotain.

-- Mitä sinä nyt hulluttelet? sanoi Brita.

-- Paina nyt, kun minä käsken. Ole nyt kerran oikein minun mielikseni.

Brita ajoi hevosensa aivan Arvidin hevosen viereen ja laski päänsä hänen päänsä viereen.

-- Kuuluuko mitään? sanoi Arvid.

-- Ei kuulu.

-- Eiköhän nyt jo kuulu, sanoi Arvid ja suuteli äkkiä Britaa.

Brita kannusti hevostaan ja erkani Arvidista.

-- Sinä olet hullu, sanoi hän poskien punoittaessa. Mitä ihmiset siitä sanovat, kun näkevät meidän suutelevan keskellä maantietä?

-- Kyllä minä tiedän, mitä ne sanovat: "Kylläpä se on rakas pariskunta. Kyllä niitten kautta siunaus kohta ilmestyy taloon."

-- Elä puhu joutavia.

-- En minä puhu, vaan he. Hehän kaikki uskovat, että sinä olet minun vaimoni. Olethan sinä se, kuten itse olet tahtonut, vaikka sinulla onkin tällä hetkellä miehen vaatteet ylläsi.

Arvid kannusti hevostaan ja antoi sen tehdä sellaisia pelottavan uhkarohkeita hyppyjä tiellä, että Brita huusi:

-- Jätä se eläin parka rauhaan!

-- Kyllä hevonenkin silloin joutaa iloitsemaan, kun hänen herransa sen tekee.

-- Mene sitten iloitsemaan tuonne kartanolle, sillä siellä on sinun tovereitasi.

Arvid kääntyi katsomaan ja näki pihamaalla Erikin ja Akselin. Hän oikein kimmahti, kiskaisi suitsista ja painoi samalla kannukset hevosen kylkiin niin, että eläin nousi takajaloilleen pystyyn. Mutta samassa Arvid jo oli hellittänyt suitsista, ja nyt kiisi hevonen tulista vauhtia eteenpäin taloa kohden, ja Arvid painautui hevosen kaulaa vasten ja karjaisi niin, että koko lavea seutu kaikui.

Brita läksi heti jälestä kiitämään, sillä hän huomasi kaikesta, että nyt oli paha tulossa.

-- Pois pihamaaltani ja talon nurkista, ja tehkää se kintut sojossa!

-- Hyvää päivää, Arvid! sanoi Erik.

-- Ei tässä ole mitään hyvää päivää, tässä on hyvästi! huusi Arvid.

-- Hyvästi sitten sinulle, me tulimmekin rouvan luo, sanoi Aksel.

-- Silloin saatte mennä sitäkin kiireemmin pois talosta!

-- Minä en ymmärrä tätä puhetta muuksi kuin leikiksi, sanoi Erik.

-- Tästä on kaikki leikki kaukana! huusi Arvid Ettekö te kuule, mitä minä sanon? Tämä talo ei ole mikään teidän pesäpaikkanne.

Arvid hyppäsi hevosen selästä ja karkasi käsiksi Erikiin, joka pian lensi maahan kuin kinnas.

-- Mutta, Arvid, mitä sinä aiot, mitä sinä teet? huusi Brita, joka samassa ennätti pihalle.

Arvid katsahti häneen ja hillitsi hetkiseksi kiukkuaan. Erik kömpi maasta ylös, ja hän sekä Aksel katselivat hölmöinä nuorta, miehenpukuista Britaa.

-- Mutta sehän on talon rouva, tuo komea poika, huusi Aksel. Suojatkaa meitä tuota vimmattua miestä vastaan!

-- Olkaa huoleti, ei hän teille mitään pahaa tee, vakuutti Brita.

-- Ei pidä puhua sellaisista asioista, joista ei tiedä mitään, huusi Arvid. Jolleivät nämät miehet kuljettele vanhoja luuskakoipiaan omille pihamailleen, niin minä kuljetutan heidät täältä pois lautojen välissä.

-- Mutta hyvä mies, sanoi Erik. Mitä pahaa me sitten olemme tehneet? Mehän tulemme tänne sinun omalla luvallasi.

-- Se lupa on nyt loppunut, huusi Arvid ja pui nyrkkiään molemmille herroille.

-- Mies pysyy sanassaan, vaikka hän olisi sysmäläinenkin! kiljaisi Erik.

-- Minä pysyn aina sanassani, sanoi Arvid. Kun minä annoin luvan teille voittaa hänen suosionsa, niin minä...

Hän katsahti Britaan ja oli vaiti. Eihän hän voinut mennä noille kaikille ilmoittamaan sitä, mitä hän tiesi. Kaiveli häntä yhtäkaikki se, ettei saanut puhua aivan niin kuin olisi tahtonut, silloin hän olisi saanut asian selväksi aivan käden käänteessä.

-- Sinä olet vaiti, sanoi Erik, joka iloitsi nähdessään Arvidin seisovan tuppisuuna. Meillä on lupa koettaa voittaa rouvan suosio keinoilla millä tahansa, ja me sen teemmekin. Kuinka me jättäisimme sellaisen hennon kukkasen tuollaisen kamalan raa'an miehen haltuun. Hienoutta nainen kaipaa, todellista hienoutta, huomaavaisuutta ja... Nyt hän vaikeni, sillä Arvid alkoi puhetulvan, jota toiset suu auki kuuntelivat.

-- Mikä ämmä sinä luulet minun olevan? Osaan minäkin rakastaa ja minä luulen, että se onkin toista kuin teidän ikäloppujen, jotka ette taida enää saada voitakaan sulamaan suussanne. Tehän olette vanhoja sammakoita, jotka täällä käytte kurnuttamassa. Minä tahtoisin repiä teidän jäsenenne irti ruumiistanne, niin totta kuin tässä olen. Ja sanonko teille jotain? Te luulette, että tuo tuossa, joka miehen puvussa on, että hän on minun vaimoni ja että minulla olisi siis lupa kaupita häntä kuin hevostani. Mutta se ei ole totta. Hän ei ole minun vaimoni. Mies hän on, ettekö sitä näe? Hän on pitänyt teitä kaikkia pilkkanaan.

Ällistyneinä katsoivat molemmat herrat Arvidiin, mutta sitten he alkoivat nauraa.

-- Sinä voit sellaista uskoa, että hän olisi mies, sanoi Aksel, mutta kyllä me sellaiset asiat ymmärrämme. Et sinä ole mikään oikea mies, ellet tunne naista, vaikka hän olisi viisiin vällyihin kiedottu.

Arvid jatkoi:

-- Oli hän mies tai nainen, mutta minun taloni pihalla te ette ole. Korjatkaa luunne tai tästä tulee sellainen siivous, että itsekin ihmettelette, missä kaikki ruumiinne kappaleet ovat.

Hän alkoi huikeasti kiroilla ja hyppi tasajalkaa pihamaalla. Brita koetti häntä lauhduttaa, mutta hän vain yltyi siitä.

-- Vai tahdot sinäkin noita miehiä puolustaa? Mitä tekemistä sinulla on noiden miesten kanssa? Minulle sinä kuulut, minulle yksinomaan.

Ja Arvid häristeli nyrkkiään herroille.

-- Minä olen nyt saarnatuulella, sen vuoksi minä en lyökään, vaikka nyrkissäni kutiaakin, kuin olisi siinä tuhat muurahaista. Minäkin tahdon kerran puhua, ja silloin oikein suun täydeltä. Ja jollette minun saarnaani loppuun asti kuuntele, niin minä napautan teitä päähän näillä näpeilläni. Luuletteko te, että minä olen tässä mikään teidän pilkkanne esine, vaikka olenkin hiukan huonompi järkeni puolesta kuin te? Mutta kun minä nyt olen alkanut päästä päästäni selville, niin sitten se onkin jotain toista kuin teidän, jotka olette järkenne kaunista lahjaa kuluttaneet hukkaan niin monta vuotta. Minun järkeni on vielä aivan käyttämätön. Häh, ymmärrättekös, mitä se tahtoo sanoa? Minä voisin väkivoimalla näyttää teille ajatukseni, mutta minä käytän mieluummin sanan voimaa. Ja nyt minä huudan teidän korviinne, niin että sen kuulette ja tiedätte: Minä pidän tämän tässä seisovan ihmisen omanani! Minä pidän hänet, vaikka koko maailma nousisi takajaloilleen ja karjuisi. Minä pidän hänet, vaikka taivas menisi saumoistaan irti ja sen oven puoliskot iskisivät vasten pläsiäni. Minä pidän hänet, vaikka...

Äkkiä hän vaikeni, kieritteli jotain kielellään suussaan ja näytti kovin hämmästyneeltä. Toiset katselivat häneen aivan hölmistyneinä tietämättä, mitä hänelle oli tapahtunut. He luulivat miehen tulleen aivan raivoksi ja nyt etsivän sanoja, joita ei löytänyt.

Arvid mölisi, pani kätensä suunsa eteen ja sylki jotain kouraansa. Hänen kasvoillaan oli tavattoman suuri riemu.

-- Siinä se nyt on! huusi hän. Katsokaahan, siinä se nyt on!

Ja hän ojensi toisia kohden kätensä, jossa oli irtonainen hammas.

-- Se on se sama hammas, joka on ollut vuosikausia minun kitalaessani. Nyt se läksi irti. Katsokaahan, se on säilynyt siellä sangen hyvässä kunnossa!

Hän oli niin innoissaan, että unohti kaiken muun. Hän piteli hammasta kämmenellään, ja toiset kokoontuivat hänen luokseen sitä katsomaan.