Part 10

-- Koska sinä jo näyt nokkineen ne kupuusi, niin minä jatkan selitystäni. Nyt tämä kana sitten saisi sinut uskomaan, että se on viisaampi ja kaikin puolin oppineempi kuin sinä. Ja sinä menisit siihen ansaan ja pyytäisit häntä sinulle opettamaan kaikenlaisia kauniita tapoja. Ja sitten alkaisi uusi komento sinun tarhassasi. Ensin saisit sinä ruveta laulamaan aivan uudella nuotilla. Sitten otettaisiin sinulta pois se sydäntäsi lohduttava tapa, jolla sinä kiroilet, kun kanat eivät ole aivan niin kuin sinä tahdot. Ajattelehan vain, mitä se olisi, kun sinä et enää saisikaan purkaa mieltäsi. Sinä et koskaan sellaiseen suostuisi, mutta kaikki eivät ole sellaisia kuin sinä. Sitten saisit ruveta toisella tavalla astumaan, et enää saisi harpata, vaan sipsuttaa kuin kana. Ja lopulta tämä kana ottaisi niin kaiken vallan sinulta, että ilmoittaisi laulullaan auringonkin nousun. Ja kun sinut sitten olisit näin kuranssattu, ja tyynellä mielellä katselisit, miten jokaisesta aidan raosta tulee esiin vieraita kukkoja, jotka koettavat tuon kanan kimppuun käydä, niin uskoisit sinä vain, että tuo kana onkin kukko.

Kukko hyppäsi haavurin polvelle ja seisoi siinä.

-- Niin, tule sinä vain tänne turviin. Me kaksi kuulumme sentään siihen joukkoon, joka ei anna itseään millään tavoin komentaa. Ole siinä nyt kauniisti, niin minä jatkan. Tiedätkö, mikä sitten olisi se suuri palkinto, jonka sinä saisit kaikesta tästä alennustilastasi? Se, että tuo kana eräänä päivänä sanoisi sen, jota sanoa sen jo alusta alkaen on tehnyt mieli: Ollaan nyt yhtä väkeä! -- Sellaista elämää meidän talossa nykyään eletään. Ja sen minä voin sinulle tässä kaikessa hiljaisuudessa sanoa, että minäkin kuulun noihin hassuihin, jotka juoksevat tuon toiselle kukolle kuuluvan kanan jälestä. Minä en sille mahda mitään. Sinä sanot tietysti, että minun pitäisi voida. Mutta me ihmiset olemme niin heikkoja, meillä ei ole sitä järjestystä kuin sinulla on omassa valtakunnassasi. Tuo kana on kovin merkillinen kana, vaikka se ei olekaan mitään vieraan maan rotua. Kyllä se on niin suomalaista rotua kuin konsanaan sinä ja minä. Mutta sille on annettu sellainen viisaus, että sillä hallitsisi jo kahtakin kuningaskuntaa. Minä voin sinulle ilmoittaa, koska sinä et varmaankaan sitä tiedä, että nykyään on maailmaan tullut kananvalta. Siellä Ruotsissa, siis täälläkin Suomessa, on kana kaikkien kukkojen ylimpänä valtiaana. Arvaathan, että kun niin suuressa tarhassa kanan onnistuu pitää valtansa, niin mitä sitten täällä pienessä Rapalassa. Sinä ihmettelet, minä huomaan sen, kun noin katsot pää kallellaan minuun. Minä ymmärrän sinun katseesi erinomaisen hyvin. Sinun mielestäsi on se sellainen maailman järjestys aivan hullunkurinen. Mutta enemmän olet hämmästyvä, kun kuulet kaiken, mitä vielä seuraa. Koko jutun paras osa on vielä jälellä. Tämä kana oli oikeastaan tämän talon kukon oma, sitä varten varattu jo aikoja sitten, jo silloin, kun se vasta oli munasta päässyt. Mutta kukko oli sen unohtanut ja oli mielistynyt toiseen kanaan. Pahaksi onneksi tämä kana olikin sama kuin se, joka kukolle oli luvattu. Ja silloin kana tuli kukkona tämän talon kukon luo. Ja ajattelehan, millainen hölmö minäkin olen? Minä olen ollut siinä petoksessa mukana. Kun tämä kana nyt heitti pois kukon verhot ja tuli taas kanaksi, niin silloin antoi talon kukko kaikille toisten talojen kukoille luvan tulla tälle kartanolle. Ja ai ai, mitä peliä täällä onkaan pidetty. Täällä on ollut sellainen kiekuna ja kaakotus, että olisi luullut koko maailman olevan nurinkurin ja viimeisen päivän riemun vallitsevan kaikkialla. Mutta meidän talon kukko tahtoi sittenkin olla se ensimäinen tunkiolla. Sen sinä varsin hyvin ymmärrät. Kun nuo toiset eivät pysyneet poissa talosta, niin pani hän niille loukkuja.

Kukko hyppäsi haavurin polvelta pois.

-- Elä pelkää, ne ovat niin suuria kukkoja varten, että ei sinulla ole mitään vaaraa. Minä selitän ne sinulle, jotta tiedät käydä niitä katsomassa. Siellä riihen takana, aivan sen tien varrella, joka vie talosta siihen rantaan, minne veneet laskevat, kun kirkonkylästä tullaan, siellä on ensimäinen loukku. Se on niitä suuria kukkoja varten. Meidän kukko sen sinne rakensi. Se on samanlainen sadin kuin mikä ketuille pannaan. Katsohan, nuo vieraat kukot hiipivät taloon aina siihen aikaan, kun jo oli menty orrelle. Pimeässä toinen niistä sitten meni ansarautoihin, jotka loksahtivat hänen kinttunsa ympärille. Se ei ollut niin kovin vaarallista, sillä siinä kukossa oli jo ennestään hyvin paljon haavoja. Se oli nimittäin ollut vierailla mailla tappelemassa ja oli sieltä tullut kotitunkiolleen aivan rikkinäisenä. Pariin päivään ei hän ole enää tullut tämän talon näkyviin, mutta minä olen kuullut, että hän hautoo julmaa kostoa. Arvaahan sen, että kostaa sitä tekee mieli, kun äkkiä kintuista nipistetään. Täällä kävi toinenkin suuri ja vieras kukko, oikein sellainen vanha tappelupukari. Se oli niin viisas, ettei koskaan kulkenut tietä pitkin. Mutta kävipä sillekin nolosti. Eräänä iltana, kun sekin koetti tulla kartanolle salavihkaa, niin oli kukko kuopinut aivan portin kohdalle jumalattoman suuren kuopan, jonne oli koonnut kaikenlaista törkyä. Tähän kuoppaan tuo tappelukukko sitten putosi. Se kuuluu saaneen huuhtoa itseään hyvin kauan, ennenkuin tuli taas sellaiseen kuntoon, että voi astua toisten joukkoon. Nyt nuo kukot eivät enää öiseen aikaan uskalla tulla taloon, mutta kyllä ne päivällä täällä näyttäytyvät. Ja tiedätkö, millainen se kana on niille? Se kuopii maata niiden edessä, heiluttaa pyrstöään, kurottaa kaulaansa ja on niin kovasti merkillisen, ihmeellisen ja kummallisen näköinen ja tapainen. Minäkin toisinaan juoksen perässä, häpeähän se on, mutta minä en sille mahda mitään.

Haavuri näki Arvidin ja Britan tulevan ja sanoi kukolle:

-- Mene nyt pois ja kutsu kanasi koolle, sinä olet ainakin niiden herra. Tuolla se meidän kanakukko tulee!

Kukko juosta keikutti pihamaan poikki ja päästyään sen toiselle puolelle heläytti komean kiekunan. Pian juoksi kanoja joka haaralta. Kukko seisoi ja lauloi, ja kanat koettivat ymmärtää, mitä heidän herransa ja vallitsijansa sellaisella äkkinäisellä komentamisella tarkoitti. Ja ne kuopivat maata ja kaakottivat parhaansa mukaan ilmaistakseen, että he olivat hänen uskollisia palvelijoitaan.

-- Mikä kanoille nyt niin äkkiä tuli, kun ne noin kaakottavat? sanoi Brita haavurille tullessaan.

-- Ei niitä, minun ymmärtääkseni, mikään vaivaa, vastasi haavuri. Minä tässä aikani kuluksi keskustelin kukon kanssa siitä, millainen komento sen tarhassa on. Ja kukko kai nyt tahtoo näyttää, että hän se herra on ja kaiken määrääjä.

Arvid oli mennyt tupaan edeltäpäin, joten haavuri ja Brita olivat kahden. Brita nauroi haavurin lauseille, sillä hän varsin hyvin ymmärsi, mitä tämä tarkoitti. Hän laski kätensä ystävällisesti haavurin olalle ja sanoi:

-- Sinä olet minulle ollut uskollinen ja auttanut minua. Minä olen tänään pyytänyt mieheltäni sinulle torpan.

-- Elkää olko minulle noin ystävällinen, siinä on suuri vaara, sanoi haavuri puoliksi leikillään.

-- Mikä vaara siinä olisi?

-- Se, että minä tulen aivan yhtä hassuksi kuin nuo kaikki muutkin.

-- Ketkä muut?

-- Miehenne ja nuo vanhat herrat. En puhukaan rengeistä ja piioista, jotka tekevät teidän tähtenne talossa työtä sellaisella vauhdilla, että ovat kuin orjat raatamassa. Kun te olette sitä miestänne kesyttänyt, niin ovat kaikki rengitkin tulleet aivan kuin päästään vähän väärälle. Tiedättekö, mitä ne tekevät työstä päästyään? Ne harjaavat ja puhdistavat itseään niin, että oikein pelottaa sellainen siivous. Minä olen kuullut, että ne ovat renkituvassa eräänä iltana oikein miehissä tappaneetkin.

-- Mitä?

-- Kirppuja, jotta ne eivät heistä teihin hyppäisi. Ja kun sysmäläinen ei enää kirpuistakaan välitä, niin ei sitten hänessä ole paljoakaan jälellä entistä luontoaan. Ja piiat sitten! Ne ovat tulleet niin kauniiksi käynniltäänkin. Vanha Leenakin kuuluu pitävän öisin jonkinlaista puuta jaloissaan, jotta jalat taipuisivat ulospäin. Se on aivan totta! Talosta on sitä paitsi saippua kesken loppunut, niin että on täytynyt käydä sitä lainaamassa Voipalan kartanosta. Minulla on ollut runsaasti työtä, kun olen saanut leikata renkien tukkaa, jotta se osuisi kauniimmin korville. Te olette tehnyt kaikki täällä aivan eriskummallisiksi. Minä olen ainoa, joka olen pysynyt entiselläni, mutta kovalle onkin ottanut tämän vanhan muodon säilyttäminen. Kenelle minä enää kiroilenkaan, kun ei kukaan muu sitä tee, ei kukaan muu kuin kukko. Siksi me olemmekin tulleet niin hyviksi ystäviksi, me kaksi, jotka vielä arvelemme, että naaras olkoon koiraksen vallan alainen.

-- Ethän sinä toki siten ajattele, sanoi Brita ja taputti haavuria olalle.

-- Elkää tulko niin lähelle minua, minä varoitin jo äsken. Minä menen ajoissa pois, sillä pelkään, että teillä on aikeita minunkin suhteeni ja että te mielitte saada minutkin muuttumaan toisenlaiseksi. Minä olen huomannut niin kamalia oireita itsessäni toisaanne päin.

-- Mitä oireita?

-- Minä olisin tässä eilen voinut varastaa Erik herran kukkaron, mutta annoinkin hänelle sen takaisin. Jos minä en enää varastakaan, niin mitä minä sitten olen. Minä menen nyt talon kissan pakinoille. Sillä on vielä vanhat tapansa, ja minä avaan sille aina salaa oven maitokamariin. Minä en tässä talossa tule enää toimeen muitten kuin elukoitten kanssa.

Brita nauroi, ja haavurikin nauroi mennessään pihamaan toiselle puolelle huudellen kissaa luokseen.

Kun Brita meni tupaan, seisoi Arvid keskellä permantoa ja heilutti suurta sodassa käyttämäänsä miekkaa.

-- Mitä sinä nyt teet? kysyi Brita. Ethän sinä vain aikone tehdä kenellekään pahaa?

-- Minun täytyi saada koettaa miekkaani, vieläkö se kädessä kestää ja vieläkö minä osaan sitä heiluttaa.

-- Mistä se ajatus nyt yhtäkkiä sinuun on tullut?

-- Minä olen mielestäni viime aikoina tullut sinun seurassasi kuten miedommaksi. Ja jollei minulla enää ole uljuutta, niin mitä minulle sitten jää?

-- Sinä et siis olekaan aivan tyytyväinen siihen kaikkeen, mitä minä olen sinulta vaatinut? kysyi Brita.

-- Ethän sinä ole minulta ottanut pois uljuutta, et suinkaan. Enhän minä valita. Minä vain tunsin itsessäsi sellaista voimaa, jonka täytyi päästä jotenkin ulos. Siksi minä miekan otin käteeni. Katsohan, minä olen nyt niin toisenlainen kuin vielä aivan äskettäin, ja siksi se toisinaan tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy kuten koetella, olenko minä hereillä vai nukunko.

-- Kyllä sinä olet hereillä, vaikka et vielä aivan kokonaan, sanoi Brita.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat, etten minä ole vielä aivan kokonaan?

-- Kyllähän sitten näät, kun se aika tulee. Ja kun sinä heräät, niin sinä heräätkin suureen juhlaan, sen minä takaan.

-- Ollaan sitten kilttejä ja odotetaan, kunnes ovi avataan joulutupaan.

Arvid seisoi keskellä permantoa ja oikoi nuorekkaana käsivarsiaan.

-- Onkohan muilla ihmisillä näin hauskaa kuin meillä? Minulle on jokainen päivä ollut kuin juhlien juhlaa. Minä olen elänyt yhdessä päivässä niin paljon, että muulloin en vuodessa, vaikka olenkin ennen tapellut ja riuhtonut kuin sodassa ainakin.

Brita katsoi säihkyvin silmin mieheensä.

-- Minä näin viime yönä niin kauniin unen, sanoi Arvid. Äitivainajani tuli minun luokseni ja sanoi minulle: Tulehan, poikani, niin näytän sinulle jotain! Hän vei minut sitten monen oven kautta saliin, jossa oli se turkulainen tyttö. Minä en valehtele, minä näin ihan juuri sellaisen unen. Toteutuukohan se jo pian? Mitä sinä arvelet, sinä, joka minua häntä varten olet koettanut kurittaa?

-- Unet puhuvat usein totta, sen minä tiedän, vastasi Brita.

-- Tiedätkö, minun on usein niin palava ikävä tuota tyttöä. Minä en saa häntä mielestäni pois. Monasti minä yöllä herään siihen, että olen suudellut pielusta. Niin, niin, sinä naurat sille, mutta niin se on. Katsohan, minulla on terve ruumis ja se tahtoisi sulkea tuon toisen omakseen. Mutta ei puhuta hänestä. Semmoiseksihan minä olen tullut, että kun oikein vauhtiin pääsen, niin en voi enää tauota, vaan puhun koko ajan vain hänestä. Sinusta minä tahdon puhua. Minä tulin tänään ajatelleeksi, kuinka minä olen näinä viimeisinä aikoina alkanut matkia sinua kaikessa, ajatuksissakin. Minä olen monasti painanut mieleeni sinun lauseitasi, ja sitten ne ovat tulleet oikeina hetkinä kuten minun lauseinani esiin. Kun minä olin eilen kirkolla, niin hyvin huomasin kirkkoherran naamasta, että hän ihmetteli sitä muutosta, joka minussa oli tapahtunut. Minä osasin hänen kanssaan puhua oikeista asioista eikä vain sodasta ja muusta sellaisesta, kuten uusista hevosista tai keväällisistä vasikoista. Hän sanoi minulle lähtiessäni: Teille on jumala antanut oivan vaimon. Kiittäkää häntä joka päivä siitä. Minä en sanonut hänelle mitään, mutta kyllä minua nauratti, kun hän saattoi luulla sinua minun vaimokseni. Hän on siinä suhteessa aivan yhtä hassu kuin kaikki muutkin.

-- Kyllä meidän kohta täytyy jo tehdä loppu tästä ilveilystä, sanoi Brita, sillä muuten nuo kaksi vanhaa herraa tulevat liian tunkeileviksi.

-- Eiköhän sinunkin jo tee mielesi pukeutua taas miehen pukuun. Minä olen sinuun jo niin tottunut tuossa asussa, että melkein uskon sinun aina pitäneen hameita kinttujesi ympärillä. Mutta mies on sentään aina mies!

-- Elä sano niin. Mies on sitä, miksi nainen hänet lopulta tekee.

Samassa ilmestyi vanha Leena ovelle ja sanoi:

-- Sauna olisi nyt niinkuin valmiina. Jos herra ja rouva tahtoo kylpeä ennenkuin väki sinne menee, niin olisi nyt aika sopivin.

-- Kyllä me tulemme, vastasi Arvid.

-- Sinä saat mennä sinne yksinäsi, sanoi Brita Leenan mentyä.

-- Miksi et sinä tule? kysyi Arvid. Sinä et ole käynyt saunassa sen jälkeen, kun täällä ensi kertaa kylvöit, ja siitähän on jo niin pitkä aika, että luulisi sinunkin ruumiisi löylyn suloutta tarvitsevan.

-- Jos minä sinne tulen, niin silloinhan kaikki huomaavat, että minä en olekaan nainen.

-- Jaa-a, se on totta, sanoi Arvid. Mutta helpostihan se estetään. Minä ajan saunottajan pois. Ja sitten me menemme kahden saunaan.

-- En minä kuitenkaan tule.

-- Et tule? Mutta luulisihan sinun ruumistasi jo syyhyttävänkin, kun et ole ollut niin pitkään aikaan itseäsi pesemässä. Ethän sinä ole ollut edes uimassakaan.

-- Minua alkaa pyörryttää vedessä.

-- Nyt sinä puhut joutavia? Saunaan nyt! Me molemmat tarvitsemme sen varsin hyvin.

-- Anna minun mennä sinne ensiksi, sanoi Brita.

-- Sen saat varsin hyvin minun puolestani tehdä. Mene vain, sanoi Arvid. Ota vanha Vappu saunottamaan. Se on niin vähänäköinen, ettei se mitään huomaa, ja lieneekö tuo koskaan huomannut erotusta miehen ja naisen välillä.

-- Sinä jäät tänne siksi, kunnes minä olen saunasta palannut? sanoi Brita.

-- Minnekäs minä muuallekaan menisin, vastasi Arvid. Tiedäthän, että minun on aina sinun seuraasi ikävä. Ja tänä iltana sinä taas istut minun kanssani pitkään yöhön, eikö niin, ja kerrot minulle kaikenlaista sellaista, josta minä en ole ennen tietänytkään.

-- Kerron, kerron, kun vain täällä kauniisti odotat?

-- Jollet usko minun kauniisti odottavan, niin sido minut jalasta pöydän jalkaan kiinni, niin voit olla varma siitä, että pysyn täällä.

XVIII

Sauna oli Päijänteen rannalla, noin parin kivenheiton päässä kartanosta. Tie johti ensin suoraan järven rantaan ja kääntyi sitten kulkemaan rantaa pitkin saunalle.

Kun Brita tuli saunaan, lähetti hän Vapun pois sanoen, että kyllä hän itse heittää löylyä ja että tulee omin neuvoin toimeen. Saunottaja vastusteli ja tahtoi kaikin mokomin jäädä, mutta Brita käski häntä menemään karjatarhaan lypsämään, kun juuri oli lypsyaika ja niin moni piika oli pellolla elon leikkuussa.

Brita tahtoi olla yksinään. Hän heitti vaatteet yltään ja seisoi hetkisen siinä alastomana. Hän raotti hiukan ovea, jotta kapea valonsäde tuli muuten pimeään saunaan ja valaisi hänen nuoren alastoman ruumiinsa. Hän katseli ruumistaan ja hymyili omituisesti, punastui ja peitti kasvonsa ikäänkuin hän olisi hävennyt omia ajatuksiaan. Sitten hän sulki oven, heitti korvolla vettä kiukaalle ja nousi lauteille.

Kylvöttyään hän laskeutui alas ja alkoi huolellisesti pestä ja sitten huuhtoa ruumistaan.

Kun saunassa oli kovin kuuma, avasi hän oven. Katsomalla siitä hän saattoi nähdä suurimman osan saunalle johtavaa polkua ja siten olla varustautunut kaikkia odottamattomia yllätyksiä vastaan. Siinä huuhtoessaan ruumistaan hän otti kousalla vettä, pesi rintansa ja heitti sitten lopun vedestä lauteitten alle. Ja kun hän sen teki, niin ei hän voinut olla naurahtamatta tälle vanhalle taialle, joka muka takasi sen, että sen tekijä saa pojan.

Arvidille kävi aika pitkäksi tuvassa istuessaan. Hän nousi paikoiltaan ja käveli tuvassa edes ja takaisin. Hän oli luvannut jäädä sinne ja hän tahtoi pitääkin lupauksensa, vaikka se hänen mielestään oli niin joutava.

Talon renki tuli kutsumaan hänet talliin katsomaan hevosta, jonka jalka oli loukkaantunut.

Arvid meni. Kun hän tallista läksi, meni hän seisomaan karjapihan aidan viereen ja katseli miten piiat elokuun illan hämärässä lypsivät lehmiä. Kaikki tämä tuntui hänestä niin ihmeen kotoiselta ja rakkaalta.

Hän puhutteli nauraen piikoja. Silloin hän näki vanhan Vapun tulevan karjapihaan.

-- Miksei Vappu ole saunottamassa rouvaa? kysyi hän.

-- Olinhan minä siellä, mutta hän lähetti minut lypsämään, vastasi Vappu. Kyllähän minä tahdoin jäädä, mutta lähteä piti.

-- Eihän se sovi, että hän siellä on yksinään, ajatteli Arvid. Ja samapa tuo nyt on, kun ei siellä ole ketään naisia häntä häiritsemässä, niin voin minäkin mennä sinne yksintein, jotta väen ei tarvitse odottaa turhaan.

Vallaton mieliala heräsi Arvidissa, halu poikamaisiin kujeisiin. Hän tahtoi säikyttää kylpijän. Hän näki jo kaukaa, että saunan ovi oli auki, ja sen vuoksi hän teki pitkän kaarroksen ja juoksi pellon poikki saunaa kohden. Kun hän oli tullut aivan saunan nurkan taakse, niin hän kumartui kurkistamaan.

Hän kuuli kylpijän hiljaa hyräilevän. Arvid hiipi saunan oven taakse ja kurkisti auki olevan oven ja seinän välisestä raosta.

Kuten jähmettyneenä hän jäi seisomaan paikoilleen. Se, joka oli saunassa, oli hänen entinen Adolfinsa, tuo entinen reipas poika, mutta se ei ollutkaan sittenkään sama. Hän oli nainen. Kalpeana, veren syöksyessä sydämeen, Arvid seisoi siinä ja katseli. Hän ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Tuo olento, joka oli ollut hänen luonaan, olikin siis nainen!

Kun Brita alkoi pukeutua, niin pelkäsi Arvid tämän näkevän hänet, ja hän hiipi ensin hiljaa ovelta ja juoksi sitten yli pellon, kunnes tuli riihen luo, jossa hän vaipui hengästyneenä riihen portaalle istumaan. Hetkisen huohotettuaan hän ponnahti ylös ja sanoi:

-- Kyllä minä olen oikea lammas, kun läksin pakoon. Milloin minä ennen olen naista paennut? Olisin jäänyt ja astunut esiin.

Mutta sitten hän alkoi äkkiä epäröidä. Kuka oli tuo nainen? Kuka hän oli?

-- Minkätähden tuo ihminen, tuo nainen, on ollut täällä ja mistä hän on tullut? Mikä syy hänellä oli tulla valepuvussa minun luokseni? Kuka hän on? Ei hän ole mikään tavallinen seikkailija, sen huomaa kaikesta. Yksi ainoa nainen olisi tänne voinut tulla, ja se on minun vaimoni. Jos se onkin hän? Mutta hänhän päästi minut vapaaksi avioliittolupauksestani. Hän se siis ei voi olla. Mutta kuka hän sitten on? Kuka, kuka?

Äkkiä Arvid sävähti kalpeaksi ja sitten aivan tulipunaiseksi.

-- Kyllä minä olen sellainen hölmö, ettei taida toista olla koko Sysmässä. Nythän minä huomaan kaiken. Minä jo alussa ihmettelin sitä yhdennäköisyyttä. Sehän on se minun tyttöni sieltä Turusta. Hän se on! Hän on tullut tänne. Hän on tahtonut nähdä, millainen minä oikeastaan olen. Sen vuoksihan hän on pukeutunut mieheksi, jotta minä en osaisi mitään epäillä. Tässä minä nyt seison aivan kuin taivas olisi romahtanut maahan ja paraillaan koottaisiin särkyneitä huonekaluja. Minä menen ja suljen hänet syliini, kylläpä hän silloin tuntee, mitä miehen syleily on.

Mutta hän ei lähtenytkään, sillä samassa alkoivat uudet ajatukset hänessä herätä.

-- Hänhän on minua tahtonut kasvattaa tuota toista varten, tai oikeammin sanoen itseään varten. Jos minä nyt menen ja sanon hänelle, että minä olen päässyt selville siitä, kuka hän on, niin saattaa hän mennä pois minun luotani, kun minä en olekaan vielä kyllin höylätty häntä varten. Ja hän ei saa mennä pois, hän ei saa. Hyvä jumala, minä en ole sinua onnessani montaakaan kertaa muistanut, mutta nyt minä rukoilen: elä päästä häntä pois.

Ja Arvid laski kuin pieni poika kätensä ristiin.

-- Mutta on se minun tyttöni yhtä kaikki sentään sellainen tyttö, että ei maarin toisilla olekaan, sanoi hän. Kuinka hän minua on nenästä vetänyt, ollut muka mies, vaikka onkin ollut naisen hameet kintuissa. Ja minä sitten! Kyllä minä olen ollut sellainen pässinpää, että en olisi uskonut itsekään itsestäni sellaista, vaikka minä en juuri paljon itseni päälle rakennakaan. Mutta annahan olla, mikä peli tästä nyt nousee. Sinä aiot tietysti yhä uskotella minulle, että olet mies. Uskottele vaan ja ollaan uskovinaan. Helppoahan se on, kun paremmin tietää. Ja sittenhän sitä nähdään, kuka on se, joka lopulta makeimmin nauraa. Kyllä tästä nyt sellainen ilo tuli, että ei taivaassa liene sen parempaa. Eikö se äiti viime yönä tullut minulle puhumaan kaikenlaista. Siinä se nyt on. Kyllä minä nyt sen tytön rutistaisin käsissäni, jos hän tässä olisi. Jotain minun nyt täytyy saada käsiini, muuten ei tässä hyvä peri.

Arvid katseli ympärilleen ja näki riihen vieressä pinon paksuja halkoja, jotka olivat sinne tuodut riihen lämmittämistä varten.

-- Olisipa tuossa nyt kirves, niin minä pilkkoisin neniin pieniksi, että olisivat hienoja kuin pesän virit.

Hän löysi riihen oven luota kirveen ja alkoi iskeä vimmatusti paksuihin halkoihin, niin että lastut lensivät korkealle. Hikisenä taukosi hän hetkiseksi työstään.

-- Kyllä minä olin laskenut, kun hänet ensi kertaa näin, että kaunis sillä on ruumis, mutta että se olisi niin kaunis, sitä minä en olisi sentään uskonut. Hänen kaulansa oli niin pehmeä ja kuitenkin voimakas. Kyllä siitä näki heti, että se ihminen on tottunut kantamaan päätään pystyssä. Ja käsivarret sillä olivat kauniit. Niissä ei ollut, kuten naisilla yleensä on, vain paljasta pehmoista lihaa, vaan olivat ne jäntevät. Ei hän suotta osaa miekkailla niin hyvin. Ja kun minä ajattelen, että hän noilla samoilla käsivarsillaan heitti minut sinä ensimäisenä iltana permannolle. Ei sitä sellaista kunniaa sentään kaikille tapahdukaan. Ja kun minä ajattelen vielä...

Hän alkoi kiivaasti taas hakata halkoja, ja kauan kesti, ennenkuin hän antoi kirveensä levätä. Kun hän taukosi työstään, niin olikin koko ympäristö täynnä lastukasta, ja monta halkoa oli jo pilkottu aivan pieniksi tikuiksi. Näitä Arvid kirveellään naputteli vieläkin pienemmiksi alettuaan taas puhella itsekseen.

-- Tiesiköhän jumala aivan tarkoin, kuinka kaunista hän loi, kun hän loi naisen ruumiin? Ei maailmassa ole mitään niin kaunista kuin se. Minä luulin ennen, että oikein kaunis ja solakka hevonen oli sitä kauneinta maan päällä. Mutta kyllä minä nyt tiedän, ettei se niin ole.

Hän pani kätensä ristiin kirveen varren ympärille ja sanoi:

-- Ja että minun poikani kerran saa alottaa elämänsä tuossa kauniissa ruumiissa! Että se hänelle on sallittu! Minun tulee tässä melkein kade omaa poikaani. Kyllä sillä äidillä mahtaa siellä taivaassa olla tänään hauskaa. Mitä hän niistä taivaallisista riemuista välittää. Kyllä minä tiedän, että tänne hän kuitenkin usein silmänsä kääntää.

Arvid iski kirveensä paksuun halkoon, mutta ei jatkanutkaan työtä.