Part 49

Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu suuri mitta kärsimystä.

Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.

Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle erinomaisesti.

"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita"). "Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen -- valmis lyömään päänsä seinään -- ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin ettei minulla ole enää mitään toivomista -- jollei ehkä vaunut ja hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule tänne!"

Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni: lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias. Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen rouvaansa.

Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut minulta mitään parempaa -- hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen kohteliaisuuksia -- kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin hän nauroi.

Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin. Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin, olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne. Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli kauhea aika minulle -- äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa -- kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema, kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin. Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi kertaa hän ihmeellisesti toipui.

Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään. Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi -- kamppaillen elämän taistelua sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan tuntemani ihminen.

XLI

FAUBOURG CLOTILDE

Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen tuttavuuden kokeen?

Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä -- silloin Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään -- se oli yön aikana äkkiä kuollut.

Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle; ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima. Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja jännitykseen.

Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä -- seuraavako tunti tuo hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen jäytävää tuskaa -- ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!

Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää _Paul et Virginien_ lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen pelastuslauttaan tai köyteen.

Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.

Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain -- luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet. Panin myös merkille -- niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta -- että tällä miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin pientä väristystä -- omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.

Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan hänen syliinsä -- yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen, kotoisin ilon aarreaitasta.

Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää matkallaan -- samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään. Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen. Rakastin häntä paljon -- liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen -- maistaisin virvoittavaa juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.

Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran -- ja sitten -- ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen -- ja jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.

Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena, taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.

"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista -- keskustelua koko päiväksi -- ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä. Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."

Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka halveksivat itsehillintää, minä huusin:

"Sydämeni murtuu!"

Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena -- minä itkin.

"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame Beck.

Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:

"_Laissez-moi_!"[122] oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa -- outoa, väkevää, mutta elähyttävää.

"_Laissez-moi_!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.

"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:

"Ulos täältä!"

"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan häntä", uhkasi madame hellittämättä.

"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti paikalla!"

Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen askel -- kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."

"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul, "mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä nyt näen; minun _täytyy_ osata ja saada lohduttaa. _Jättäkää minut."_

Tällä kertaa oli sanoissa "_jättäkää minut_" niin katkera ja käskevä sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta, hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.

Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut, lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni -- tyyntyneenä, en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.

"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän sanoi.

"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että matkustaisitte sanomatta hyvästi!"

"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille -- että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan luonnettani? Te siis _tahdotte_ todistuksen siitä että voin olla uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."

"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."

"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."

Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni nauhat uudelleen: olin valmis.

Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.

"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen yhtyi vakuutus -- ja se tapahtui usein -- että vaikka osasinkin _kirjoittaa_ hänen kieltään, _puhuin_ ja tulisin aina puhumaan sitä puutteellisesti ja epäröiden.

"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta -- katsokaa minuun."

Minä nostin onnelliset silmäni: ne _olivat_ onnelliset nyt, muuten ne eivät olisi tulkinneet sydäntäni.

"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut, sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"

"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."

"_Elle est toute pâle_", sanoi hän puhuen itsekseen, "_cette figure là me fait mal_."[123]

"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky --"

En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt erikoisen voimakkaasti.

Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."

"Olenko _hyvin_ vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä asia oli minulle erittäin tärkeä.

Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen, vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin _hänelle_, ja lakkasin tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle. Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti pelkäsin olevani vastenmielinen -- ja hartaasti toivoin voivani edes kohtalaisesti miellyttää Paulia.

Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä, mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui matkastaan -- hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi ja ruveta pitämään omaa pientä koulua -- olinko luopunut siitä ajatuksesta?

"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin panemaan aikeeni täytäntöön."

"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että kaipaisitte minua siellä liian paljon -- tuntisitte itsenne turvattomaksi -- tulisitte surulliseksi?"

Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.

"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja Rue Fossettella -- no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin suhteessa -- niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin -- erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin -- ehkä väärinkäytöksiin."

"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun _täytyy_ saada kirjeenne ja minä _tahdon_ saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti, minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä _en siedä."_

"Kauniisti -- kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman, meillä on keinomme, olkaa rauhassa."

Näin puhuen hän pysähtyi.

Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä, mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.

"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.

Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus vallitsi tässä asumuksessa.

Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai salonki -- hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.

"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään mielihyväni.

"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa", hän vastasi.

"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.

"Uskallan", hän vastasi levollisesti.

Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän fajanssikaluston.

"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja ja ruukkuja.

Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.

Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.

"Kas tässä!" hän huudahti.

Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali pienoiskoossa -- täydellinen, siisti, hauska.

"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin -- selvin kirjaimin painettuna:

"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice, Mademoiselle Lucy Snowe."[124]

Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?

Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä kuin vinhaan kiertävä pyörä.

En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:

"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua? Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa kaikki, sanokaa jotakin!"