Part 48

Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät, he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta, vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut _Antiguan_ mennä ja varannut itselleen paikan _Paul et Virginie_-nimiseen laivaan, jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen, jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä _oli_ tämä asia? Kukaan ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!

"_Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout ce que vous voudrez, mon parrain_."[121]

Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti holhokkinsa lähemmäksi itseään.

Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta, ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.

Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi, nämä toiset -- ei kokonaan kiittämättöminä -- tallettaisivat hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt: kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.

Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta, joka ei _koskaan_ petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt. Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski todellisuutta.

Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.

Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.

Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja odotukset, ja tässä seison -- vapaana."

Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni, viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä. Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta väriä. Mutta minä en _tahtonut_ katsoa, olin tehnyt päätökseni mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten -- jokin repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni -- kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys, jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä -- tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja kuumaa ja kiireistä sammumista, _tämä_ rakkaus kiinnitti mieltäni, ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut välinpitämättömänä seurata.

Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin hyvin valaistu -- sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu) ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.

Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa: niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen voitto -- tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan iankaikkisesta iankaikkiseen.

Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck tulee kotiin.

Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille, katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se tulee tätä tietä -- tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin valkoista liehui tuossa ikkunassa -- ihan varmaan käsi heilutti nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut? Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut, eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa arvailla, minun täytyy rientää kotiin.

Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin? Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu. Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi -- antautuisiko se?

Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.

Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta seuraavana hetkenä melkein kirkaisin -- melkein, mutta en kokonaan, taivaan kiitos!

Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun vuoteellani -- se oli kahdeskymmenes -- _ei olisi pitänyt_ olla mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon, huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta -- minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta! Yksi askel! --

Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani pitkällään vanhan haamun -- NUNNAN!

Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa, en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin -- en uskonut aaveisiin nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut, kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine, voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi maahan -- minun ympärilleni -- hajosi kappaleiksi, ja minä poljin sitä.

Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen? Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat ilkamoivat sanat:

"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."

Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.

Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta. En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja väsyneenä monen yön valvonnasta -- ehkä alkoi unijuoma nyt myös vaikuttaa -- vaivuin sikeään uneen.

XL

ONNELLINEN PARI

Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen. En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä, loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja pilvetöntä tietä.

Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä; ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.

Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo puhui.

Mitä asiaa?

Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny, ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö yhäti poissa.

Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki, ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee tähdenlennon.

Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa, hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena, ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä merkkikin, liehuva nenäliina.

Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin, niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.

Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut. Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän sai heidät kiinni liian myöhään.

Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin yhteen kohtaan.

"Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) -- minä olen tiessäni, kuten näette -- lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin olen minäkin, _Dieu meret!_ Tiedättekö, Alfred, joka nimitti teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua sikaristaan.

Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten -- tuon korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle -- hän onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi --. Vähältä piti ettei kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon. Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi, niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään. Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme; siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa hyvin nokkelasti.

Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki, kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?

Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? _Minä_ puin hänet, enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? _Minä_ olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot -- silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.

No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen -- langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa. Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta, ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä, lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä siitä mitään, mutta minä _tiedän_ että hän on suloinen ja ihastuttava olento.

En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa puistossa. Otaksun että _te_ olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla. Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. _Te_ se kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla? Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?

Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja ihmisten vihaaja, että olen

mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella teidän _Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe_.

"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni, kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton, vai mitä?"