Part 47

"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."

Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de Bassompierre ei tuntenut hyvin _minua_, mutta minä tunsin _hänet_ ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa. Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet. Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko, tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan ilmeen -- miksi hän siis keskitti kaiken minuun -- ahdisti minua tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne alas, hän ei varmaankaan _voinut_ tuntea minua: minä kumarruin, käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin lähestymään -- kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena -- kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä. Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään, vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero, jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle paikan -- paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna -- mutta jos se olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi mahtunut kokonainen sotajoukko.

Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin, tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut nähnyt kasvojani.

Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä, laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään. Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.

Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi tunkeutua taajempaan tungokseen.

Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki -- penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä. Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä tyttöä.

Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään, tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy -- koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin -- ja Désirée Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se saavutti huippunsa.

Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi, kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu -- siinä seisoi tuoreena ja komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.

Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa keskiyöllä!

Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan. Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan -- vaikken sillä hetkellä erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen -- että usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin. Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi -- laajasti joskin salaisesti -- höystää elämäänsä suuren maailman herkkupaloilla.

Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint, siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen -- tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata. Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja -- liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin pilvettyivät, milloin säteilivät -- kasvoja jotka oli poistettu minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin -- tuo Josef Emanuel -- tuo rauhan mies -- muistutti minun silmissäni tulista veljeään.

Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään. Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas. Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana. Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli joukoittain pappeja sinä yönä.

Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli. Tuolla maalaisella penkillä istui jokin -- se oli omituinen möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä. Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä, ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään, että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta kepistään.

Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas -- koko salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.

XXXIX

VANHA JA UUSI TUTTAVUUS

Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani. Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.

Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli että hän oli ollut rikas -- hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.

Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli. Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.

Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani", sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin." Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta -- niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.

Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta -- minkälaiset hänen omat tulevaisuudensuunnitelmansa -- sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.

Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista, juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän sanovan: "Nyt on tyven ilma _hänen_ matkustaa, '_Antiguan_' (hänen laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei kuulunut, ei mainittu _Antiguaa_, ei sen matkaa eikä matkustajaa.

Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "_Ou sont-ils? Pourquoi ne viennent-ils_?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä, johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän sanoi ääneen tämän lauseen -- lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:

"_Messieurs et Mesdames_", hän sanoi, "_oú donc est Justine Marie_?"[119]

"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie -- kuollut nunna -- missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens -- mitä voit hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule sinun luoksesi.

Niin olisin _minä_ vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia häiritsevää Endorin noidan kysymystä.

"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän on täällä aivan heti."

Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa -- jutteluna se vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna. Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin -- ja _nyt_ minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi -- en saanut selville muuta kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista Justine Marieta -- kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia koski, sitä en oikein saanut selville -- ehkä Victor Kintiä, ehkä Josef Emanuelia -- molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen -- tyttö ei voinut liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.

"_La voilà_!" huusi äkkiä eräs herroista, "_voilà Justine Marie qui arrive_!"[120]

Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme? Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus, kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee siitä aavetta?

Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin. Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.

"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.

Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua; sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle, valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun tulee, oli henkeni salpaantunut.

Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.

Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun vartaloa -- siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?

Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija, jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta ruumiilta ja että hän on aave.

Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta kankaasta".

_Koruton_ on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo -- tyttö joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä -- sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa. Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä -- näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja "tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas ja kukoistava -- näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.

Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta. Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt -- tämä tyttö ei varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.

Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle? Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden, emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta. _Antigua_ oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.

Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui. Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi koskea vielä lähemmin?

Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa. Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa. Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun kanssa heidän joukostaan -- kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys -- kuka se on?

Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa. Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.