Part 46

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan "sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle madamen muutamiin salaisuuksiin -- en tiedä miten, ehkä sisäisen näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että -- paitsi alempiensa seurassa -- hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän _oli_ minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti, mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin nyt -- hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt -- hänen tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa. Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden -- myös tähdettömän yön ennen loppua -- täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla -- se oli hetki jolloin talo herätettiin -- menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani. Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua -- sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana, lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

"_Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade, mademoiselle_?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon: ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo, pitäköön oman salaisuutensa -- hoitakoon omat asiansa. Sen päivän kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä, että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä, että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli vielä yksin minun. Ei tiedetty -- sitä ei ollut huomattu -- että pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta. Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni; nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani, mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" -- "Neiti Lucy on herra Paulin kanssa" -- sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen, eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi -- päänsäryksi -- ja minä hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle? Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi -- julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret -- naisen kateus ja papin tekopyhyys -- eivät sallineet minun enää nähdä häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin ensimmäinen -- kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana -- hän ei tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen -- parempaa asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?" (sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli päänsärkyä -- sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) -- niin, hänen ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa, niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi -- valitukset hänen omasta päänsärystään -- vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani -- kurjassa vuoteessani. Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui, Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni janoon -- join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen valtias -- se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää uusi ajatus -- omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta, kumppaniaan.

"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä _minun_ tahtoni vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."

"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle -- omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään -- verrattoman kauniin kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.

Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen, viileyteen ja loistoon.

Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli suuri kivinen vesisäiliö -- sen säiliön tunsin, sen vieressä olin usein seisonut -- se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina -- puistoon ei voinut päästä.

Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa -- kiihdyksissä kiireestä kantapäähän -- mitä muutakaan voin tehdä kuin pukeutua?

Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut mitään pääsyä puistoon?

Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen silloin mitään huomiota, raon aitauksessa -- siitä oli särkynyt yksi säle. Nyt näin tämän raon muistissani -- näin hyvin selvästi -- ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä minun -- kuutamoinen, keskiöinen puisto!

Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!

Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello -- mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien numeroiden näkyä varsin selvästi.

Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain. Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon -- minä olen nelikulmaisessa eteisessä.

Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen. Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä. Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.

Hiljaa! -- kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa -- ääntä jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen -- oi, minä menen! Mikäpä voisi estää minua pääsemästä vapauteen?

Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini. Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä kadulla -- ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni, sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.

Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin, en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta maailmalta. Puistokin on hiljainen -- minä tiedän, että kuoleman kuulaus vallitsee kaikkialla siellä -- lähden kuitenkin puistoon.

Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen. Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto raikui lähempää -- minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.

Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä, kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston olla varjoisa ja rauhallinen -- _siellä_ ei ainakaan ole soihtuja, lamppuja eikä väkijoukkoja.

Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa, arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä. Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut säteilynsä -- valo joka loisti _hänen_ silmissään, oli lähtöisin Grahamin silmistä.

Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä, ja minä _seurasin_ heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin, kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin heitä varovasti tämän kaaren alitse -- missä olivat he, missä olin minä?

Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta -- alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto tulvillaan Egyptin ihmeitä.

Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani -- sen avain keksitty ja harhaluulot poistettu -- vaikka nopeasti tajusinkin näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen -- aineet, maalit ja pahvit -- nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan -- juhlaan jota luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä keskiyöllä.

Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa, jonkinlaista taistelua kaduilla -- hälinää -- juoksua edestakaisin, katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen, paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille, koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.

Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi -- kadotin näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike epämääräinen, joka ääni kaikumainen -- puoliksi ilkkuva ja epävarma. Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.

Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin, ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa. Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan. Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten tavoin -- ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut naamioituna.

Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join kevyttä yöilmaa -- paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin lyönyt kättä niiden kanssa -- mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.

Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla. Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.

Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut, jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi -- sellainen ääni, joka kenties todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.

Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita -- tunsin pasuunan, torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot olisivat ruvenneet laulamaan.

Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta kohden -- eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti hurja metsästäjäkuoro -- yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.

Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.

Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla yksin -- aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.

"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni. Kuka uskalsi puhutella _minua_, olentoa joka ei ollut juuri seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin vastaamaan. Näin miehen -- porvarin -- ensi näkemältä ventovieraan, mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi -- kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta, joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa. Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla, ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä kohtaan.

Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan, tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia. Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle, mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään, tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä ja luki lehtensä Miret'n myymälässä -- noiden kahden täytyi sopia yhteen.

En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla -- jos minua olisi haluttanut ojentaa se -- istui keijukaiskuningatarta muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä, että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.

Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:

"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä, jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän olisi niin nauttinut."