Part 44

"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää katseensa muualle -- lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä -- hänellä on kauneutta, käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin minun Pollyni?"

"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset kylläkin voineet miellyttää häntä -- veljentyttärenne neiti Fanshawe esimerkiksi!"

"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta Polly! -- en voi suoda hänelle Pollya. Ei -- minä en voi. Hän ei ole sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.

"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta maailma ajattelee sellaisia -- ja Pollysta tulee rikas."

"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet perijättäreksi."

"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"

"Puhutaan, sir."

Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:

"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"

"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.

"Katsokaa Villetten ylimystöä -- ettekö pitäisi heistä, sir?"

"En -- ei koskaan tule kysymykseen mikään _duc_ tai _baron_ tai _vicomte_ heistä kaikista."

"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."

"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään kaunottarena?"

"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."

"Lorua -- antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että olette liian puolueellinen. _Minä_ pidän Pollysta, minä pidän kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."

"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja asemanne tarjoamia etujakin."

"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin luulisin --"

"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten hieno herrasmies ainakin -- kuten _te_ itse pitäisitte samoissa olosuhteissa -- mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."

"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"

"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"

"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein yllätys -- sen naisellisuus hymyilytti minua."

"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen ympärilleen salongissa?"

"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä -- saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."

"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten herrojen sanovan että hän on '_pétrie d'esprit et de graces_!'[114] Tohtori Bretton oli samaa mieltä."

"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä _uskon_ että hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun rupesin toipumaan -- mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani! Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja herra de Bassompierre ähkyi.

"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle eikä kenellekään muulle."

Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.

"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi. "Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe, _hän_ oli kaunis, jos niin tahdotte -- pitkä, suora ja kukoistava -- eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi -- minä olen taakkana."

Ovi aukeni -- hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan, kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi -- ja poskien puna valahti ruusuisena yli kasvojen.

"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen, "punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."

"Minä en punastu -- en punastu _koskaan"_, vakuutti hän, ja samalla tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.

"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."

"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta hänet on juuri kutsuttu ulos -- hän tulee pian takaisin, Polly. Hän voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin hän sanoo."

"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.

"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."

Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä -- oli kuin hän olisi sanonut: "Tulenko?" -- mutta hän lähestyi.

"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja, Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."

"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän itse henkilön käteen -- hänen mielikseen vain."

"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"

"Ei, isä -- ei Lucya."

"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"

"Ei -- ei rouva Brettonia."

"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."

"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon -- minä _tahdon_ kertoa sinulle totuuden -- koko totuuden; olen iloinen kun saan kertoa -- iloinen vaikka vapisen."

Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.

"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje, katso osoitetta."

Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän surumielisen ihmetyksen vallassa.

"Osaako _hän_ kirjoittaa näin -- tuo pienokainen joka vielä eilen seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"

"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"

"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa minulle tuskaa."

"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni. Minä luopuisin kaikesta -- melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi -- se olisi liian hirveätä!"

Hän värisi.

"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."

"Minä en määrää mitään."

"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, _en voi_ kestää sitä. Minä rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska -- koska -- sille asialle ei voi mitään."

"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly -- se on minun nykyinen käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt -- jotakin jota ei ollut hänen äidissään -- syvyyden joka varotti tunkeutumasta liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen päälakeani myöten."

"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla, voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."

"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."

"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä, noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu sinulle."

"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan kovasti pahoillaan ja harmistunut -- vieläpä hieman katkera. "Mutta minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu -- voitettu ja loitonnettu vanhasta isästä."

"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin. Minua _ei_ ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento eikä edes kuoleman mahti _voisi_ loitontaa minua."

"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta tytär, mene ja rupea vaimoksi!"

"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."

"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."

Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti, luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän lankesi isän kaulaan.

"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!" hän nyyhkytti.

"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.

Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään -- viivytellen, odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:

"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.

Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka nyt värisytti häntä.

"Herra de Bassompierre on tuolla -- eikö niin?" kysyi hän viitaten kirjastoon.

"On."

"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"

"Aivan niin, Graham."

"Joudun siis tuomittavaksi, ja _hänkö_ myös?"

"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."

"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."

Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa (aioin sanoa _kuolettava_, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.

"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"

"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."

"Mitä minulle aiotaan tehdä?"

"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."

"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin, kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin. Äitini on hyvä, _hän_ on jumalallinen, ja _te_ olette luotettava kuin teräs. Ettekö olekin?"

"Olen, Graham."

"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen. Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"

Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", -- minkä tein hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.

"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen eteen.

"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"

Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.

"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla -- en tahdo sanoa että _ryöstitte_ minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen menettänyt, sen _te_ näytätte voittaneen."

"Sir, minä en voi katua."

"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä. Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen -- (no niin, Polly, _vaalea)_ tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on perittyä."

"Sir, _tunteeni_ ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."

"John, te pyydätte paljon."

"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."

"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."

Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.

"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois -- hän voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat usein tottuneet hymyilemään.

"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske häntä marssimaan matkaansa."

"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän suurelta -- hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."

"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."

"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen kanssasi."

"Tulee toimeen _minun_ kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä sanomme hänelle nyt hyvästi."

"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."

"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä saada minua puolellenne."

"Olettepa, _olettepa_ ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä, ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje sormesi, ole taipuisa -- kas niin. Mutta tuo ei ole puristus -- se on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."

Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve. Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä naimisiin.

Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.

"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"

Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.

Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla, jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani sydämelleen.

"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan kuin minulla on tämä."

Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.

Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä -- kaikki onnellisina ja onnea tuottavina.

On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat -- joinakin päivinä tai vuosina -- todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea (pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.

Minä menen pitemmälle. Minä _uskon_ että muutamat ihmisolennot ovat niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia, ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden lempeitä edustajia.

En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana, hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa, kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin -- oli hänen onnensa kulmakivi.

Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä, pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin saattaa katsoa ja elää -- heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois, korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä, ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen mukaisiksi.

Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää, Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.

XXXVIII

PILVIÄ