Part 43

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta. Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli syitään, hän todisteli. _Minä_ en osannut todistella -- onnellinen kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut, jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa -- oma juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta, että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa kappelissa -- ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa -- so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa. Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja toisarvoista luonnetta -- niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että _hänen_ toivostaan vielä tulisi _minun_ toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta näytti että _tämä_ katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja -- so. silmäilin hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti, tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot _eivät_ olleet Rooman hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä, alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon" helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon" kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän. Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin sydäntenne on hyvä tietää -- sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen -- että on olemassa suurempi armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä, suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka vapahtaa maailmoita -- vieläpä antaa synninpäästön papeille!

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta -- sen valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa tilaisuuksissa -- juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset -- miehet ja naiset -- epäilemättä minua etevämmät tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä, ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa, mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue, ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu, ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa -- _silloin_ sanoin ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä. Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia, vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin syntiä ja surua, maailman turmelusta -- kuolettavaa vääryyttä, raskasta ajallista vaivaa -- en voinut välittää laulavista papeista ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun kammo ahdisti mieltäni -- kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys tulevaisten suhteen nousi eteeni -- _silloin_ juuri tuo opittu messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi erkaantunut hänestä jolle puhuin -- silloin vihdoinkin kuului sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel, "Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: '_O Dieu, sois appaisé envers moi qui suis pécheur_!"[113]

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki elämä täällä ja tähdissä tuolla -- miltä mahtavat näyttää ihmisten eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön, toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"

XXXVII

PÄIVÄNPAISTETTA

Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.

Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.

En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus -- ilman ulkoa tulevaa vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen -- mutta nyt hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä -- pidättyväisyys johon hän oli turvautunut -- missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon tahallisen jään.

Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan -- kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!

Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa, muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä, hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä _pidän_ sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen. Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa "sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä, kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on "sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".

"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä, hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni? Ihailetteko _te_ häntä?"

"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran hänen moniin kysymyksiinsä. "_Minä en koskaan näe häntä_. Katselin häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä, tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on kulkenut ohi."

"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.

"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja väliin saapuivat korviini -- sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.

Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä, ja hänen mielestään Lucy oli vain -- oikukas.

"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen. "Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat ajattelemme niin."

"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."

"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän tulee jakaa se kanssamme."

"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni kunnes _olen_ varma."

"Mutta yksinäisyys on surullista."

"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."

"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."

Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa -- he tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin, jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja -- käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären käskevyyttä -- _pani_ minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä, en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä. Ne olivat hienoja kirjeitä -- miehekkäitä ja rakastuneita -- vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa. Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla, kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä, se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.

"Minä soisin että isä tietäisi, _soisin_ että isä tietäisi!" alkoi nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi -- että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta, siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko vaikutusta häneen."

Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.

_Pauliinalle_ isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.

Eräänä iltana -- Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan -- herra de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta hän pyysi minua jäämään -- kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.

"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku tyttöni iän?"

"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"

"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p. toukokuuta vuonna 18--, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista, minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä kaksitoista -- neljätoistavuotiaana -- epämääräinen ikä, mutta hän näytti lapselta."

"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen, ei kasva sen suuremmaksi."

"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava kuin hänen tyttärensä ääni joskus.

Hän istui hyvin miettiväisenä.

"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.

"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan häntä."

Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että ulkomuodoltaan -- en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän labyrintin.

"Missä Polly on?" hän kysyi.

"Hän on yläkerrassa."

"Mitä hän tekee?"

"Hän kirjoittaa."

"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"

"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja -- sir -- hän -- _he_ ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."

"Pyh! He eivät ajattele minua -- vanhaa isää! Minä olen tiellä."

"Oi, herra de Bassompierre -- ei niin -- niin ei voi olla! Mutta Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy niin ikään olla oma asianajajansa."

"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."

"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty -- he vain rakastavat toisiaan."

"Vain!" hän toisti.

Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli pakko jatkaa.

"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir, mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."

"Hänellä on täysi syy -- hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin. Ovatko he kihloissa?"

"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."