Part 40

Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.

Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.

"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."

Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.

Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten -- se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon -- syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.

Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.

Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani -- taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.

Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:

"Hän oli paljon rakastettu."

"Hän antoi itsensä Jumalalle."

"Hän kuoli nuorena."

"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."

"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.

Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.

"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."

Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) -- hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.

Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä -- aikoinaan rikas pankkiiri -- oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.

Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.

Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella -- hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti -- itse asiassa hyvä nainen -- kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."

Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.

Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina -- kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.

Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:

"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"

"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."

"Te asutte --"

"Rue Fossetten varrella."

"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"

"Siinä juuri."

"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"

"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"

"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.

"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"

"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen painokkaasti) "hän oli ja _on_ tuon taivaan pyhimyksen -- Justine Marien -- sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."

"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä, oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin varautunut vastaukseen.

"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset, mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa. Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana, sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota vain se voi antaa -- minä tunnen elävästi mikä olisi ollut hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin kerettiläisyydeltä sen saalista."

Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta -- melkein jo itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana, harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen kauniisti.

"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat luopumus-unelmat.

"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."

"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"

Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.

"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine Marieta.

"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."

"Sureeko hän häntä vielä?"

"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on -- uskollisuus."

Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.

Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean "_pax vobiscum_", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:

"Tytär, sinusta _tulee_ mitä sinusta _täytyy_ tulla!" -- mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.

Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.

"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"

Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.

"_Oh la singulière petite bossue_!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin -- joko minun tai jonkun toisen kanssa -- ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta -- _personnage assez niaise à ce que je pense_"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, _oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs -- et bon soir_."[104]

XXXV

VELJEYTTÄ

"_Oubliez les professeurs_." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi, ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä eristetyksi -- ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa, joka minun tuli unohtaa.

Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen minut unohtamaan hänet -- nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?

Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua -- lempeyttä joka tuli kuin lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: _siinä_ kaikki mitä minä olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen sydämensä salakammiot -- näyttivät minulle yhden suuren rakkauden, tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan ääressä kaksikymmentä vuotta.

Tämä oli tehty -- eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua, vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat olleet rakkaita hänen rakastetulleen -- hän oli jättänyt koston sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.

Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan tyttöjä -- flegmaatikkoja -- kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta hyväänkään.

Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin hohde oli syntynyt.

Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?

Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon ajan -- kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.

Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen _tahdoin_ nähdä hänet taas. Minusta tuntui -- nyt kun tiesin mitä tiesin -- että hänen ilmeensä olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen, ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini, ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.

Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin kohtaus "kristityn sankarini" kanssa -- kohtaus joka ei ollut kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta vilkas kylläkin omalla tavallaan.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha -- jonka näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia -- tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki syöksyi hurjana sisään.

Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin -- so. jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia -- taideteoksia joiden arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.

Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois, seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta salia -- se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla -- istutetut siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.

Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni kaksi miestä -- minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä -- toinen tumma, toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta, molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta. Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä puhujanlava-liikkeeseensä.