Part 35

Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St. Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen. Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta, että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni ja istuin tunteettomana kuin kivi.

"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo -- vihan, ylenkatseen, päättäväisyyden aalto -- kulki hänen otsansa yli, karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.

En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä, sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.

Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus -- muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.

En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.

Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta -- katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua -- hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.

Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään -- ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.

"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä _sinua_ tai että loukkaan _sinun_ tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita -- iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun -- että minä _tunsin_ piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu -- loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

"_Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins_."[89]

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko _hän_ kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että _minä_ olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel -- se oli hänen koko nimensä -- noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä -- ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä -- askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua -- huivi ja siro pieni myssy -- vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: _ne tuoksuivat sikarilta_. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: _minä_ arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja -- pelastettuani kirjan -- olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli -- musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet -- mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä -- hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.

Sydämeni sai piston kun näin että hän -- aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi -- oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja -- uskallan väittää -- ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.

Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.

"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."

"Monsieur, minä tiedän sen."

"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.

"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."

"Ilman mitään hauskuutta?"

"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."

"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"

"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."

"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"

"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."

"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."

"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."

"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te -- ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta -- ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa."

"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."

"Minä _tiesin_ että sitä odotettiin, minä _olin_ valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."

"Hyvä on -- teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' -- kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan -- että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen -- ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan -- itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä -- nykyisyydessä se on haudattuna -- sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin -- muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden -- se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon _teille_, miss Lucy Snowe, on -- että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."

Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.

"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on _teidän_ syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."

"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."

Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.

"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin -- ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos _minä_ olisin ollut maltillisempi ja viisaampi -- olisin antanut sen silloin."

Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.

"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"

"Pieni lintu, monsieur."

"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."

Hän otti esiin vitjat -- jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin -- ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.

"Minulleko?"

"Niin, teille."

"Näitäkö te teitte eilen illalla?"

"Niitä."

"Lopetitte ne tänä aamuna?"

"Lopetin."

"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"

"Epäilemättä."

"Syntymäpäivälahjaksiko?"

"Niin."

"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"

Taaskin myönsin.

"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois -- sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"

"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."

"Tämä esine on siis _kokonaan_ minun?"

"Tuo esine on kokonaan teidän."

Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian -- hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.

"_A présent c'est un fait accompli_",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".

"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."

Me olisimme _voineet_ riidellä vielä samana iltana, mutta -- ihmeellistä kyllä! -- jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.

Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "_asphyxiée_",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt -- lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.

XXX

HERRA PAUL

Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan liiaksi rasittunut -- kuten hän usein oli -- hän tuli kiihkeän ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa, vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen kanssa -- erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti historianopettajana. Hän oli viisas nainen -- so. hän tiesi yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan, samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat, miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin, joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache, joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen, herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan. Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti hänet hävityssotaan.