Part 34

Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä ollenkaan onneton.

"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.

"Monsieur sen päättää", vastasin.

"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."

Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.

Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta, jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, "_Williams Shackspire, le faux dieu de ces sots paiens, les Anglais_".[87] Kuinka aivan toisin hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.

Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun olisi sopinut _sanoa_ mitään, mutta voihan sitä joskus _katseellaan_ ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan, ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin, niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä, enemmän kuin -- katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan -- olisi ollut mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.

Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua. Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin kuin tavallisesti.

Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu niitä heti ympäri.

"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys, joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.

Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän kääntyi ovea kohti.

Ei, hän kääntyi _takaisin_, mutta kenties vain ottamaan kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.

Hän otti sen -- työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja ... käveli suoraan minun luokseni.

Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät nytkään juuri alentaneet ääntään.

Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin ompelevani kellonvitjoja.

Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle -- eräälle ystävälleni."

Paul kumartui ja -- kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa -- sähisi korvaani muutamia painavia sanoja.

Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja ystävällisin tarkoituksin -- raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi, hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän, herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut vikapää vihamielisiin tunteisiin -- mutta kuinka minä käyttäydyin häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti -- kuinka kiihkeän uppiniskaisesti -- kuinka vasten kaikkea oikeutta!

Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:

"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en tietänyt..."

"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita." Hän oli pahoillaan -- hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" -- joka kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista -- voi vielä, hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut -- sen hän sielussaan uskoi -- kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi, vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa, vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille -- kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää", onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta -- voisi minusta vielä tulla hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli -- ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.

Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään -- niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.

Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.

Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut -- tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta -- tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään _tulipunaisessa puvussa_ -- sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.

Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.

"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."

"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin -- ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi -- että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.

Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen -- ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?

"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu -- luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.

Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.

Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se _näytti_ aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."

"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä --"

"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."

"Entä nauharuusuke, monsieur -- nauhanpätkä."

"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.

Ja siihen asia päättyi.

"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan -- tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä -- sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi -- liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi -- liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies -- tämä säälimätön tuomari -- kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."

XXIX

MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ

Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.

Kaikki tarvikkeeni -- koko helmi- ja silkkivarastoni -- oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava -- se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.

Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori -- huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan -- nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.

Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa. Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin. Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä, että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka tekisi työtä hänen puolestaan -- miestä joka maksaisi hänen velkansa (hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "_goûter un peu les plaisirs_".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä. Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan. Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä, sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön, vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja kätketyt vilpilliset pyyteet -- kaiken mitä miehet ja naiset eivät olisi tietäneet -- vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen jäsenen ja -- mikä paljon pahempi -- tahran tai epämuodostuman jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi, jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä -- missä hänen armoton etsintänsä löysi petollista salaamista -- oh, siinä hän saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään -- poloiset elävät valheet -- sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan että teko oli oikeutettu ja välttämätön.

Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina, siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen -- kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St. Pierre huomasi tyhjät käteni -- hän ei voinut uskoa että olin ollut niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni: varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.

"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy", hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."

Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.

Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.

Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa. Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä. Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi, jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu: hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.

Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä. Tuo sydän _puhui_ joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja liitti hänet tyttöihin ja naisiin -- sillä kaikesta niskoittelustaan huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.

"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.

Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se muodosti kukkapyramidin huipun -- pyramidin, joka levisi ja kohosi niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse. Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.

Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä, kymmenen minuuttia -- eikä kuulunut hiiskahdustakaan.

Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä, liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.

Vihdoin kuului ääni -- syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut ontelosta.

"Onko tässä kaikki?"

Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.

"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.

Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon perille.

"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.

"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi, hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."

"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja, Zélie, kun kerran alat."

Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.

Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:

"Onko tässä kaikki?"