Part 33

En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen, hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue Fossettelle. Professori puhui _nyt_ kohteliaasti, vieläpä nöyrästi, ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."

Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa menivät hänen pöytänsä ohi.

Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.

"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.

Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys", ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli. Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen, säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:

"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"

"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron jäisen valheen.

"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"

"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja kylmästi.

"_Minun_ sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle anteeksi."

"Minä en ole suuttunut, monsieur."

"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut -- pahoillanne. Antakaa minulle anteeksi, neiti Lucy."

"Herra Emanuel, minä _annan_ teille anteeksi."

"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla vieraalla sävyllä: '_Mon ami, je vous pardonne_'."[84]

Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?

"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: _mon ami."_

"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."

"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus -- _mon ami_, tai, olkoon sitten englanniksi -- my friend!"

"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja läheinen kiintymys. "_Mon ami_" en olisi voinut sanoa herra Paulille, "my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa, ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos sisarentyttärensä kanssa.

Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt, alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu. Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen selkäsaunan.

XXVIII

KELLONVITJAT

Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.

Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan -- jonka hartioita painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin muuhun pianohuoneeseen -- hän palasi tavallisesti jo toiselta tai kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta -- minkä tunteen aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu salamoivien silmälasien takaa.

Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi, pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista -- oppilas herra Paulin nenän edestä.

"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa minut, siitä olen varma -- hän on niin vihainen!"

Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.

"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:

"Tästä hetkestä saakka -- luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen -- olkoon vaikka madame Beck itse!"

Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta, kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua jättämään sen teidän tehtäväksenne."

"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini. Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea -- koettakaa vielä kerran."

"Minäkö, mademoiselle? -- mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"

"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"

"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen: ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on saapunut virallinen vieras -- tarkastaja -- en tiedä mikä, ja monsieur'n _täytyy_ tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa _täytyy-sanaa."_

Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni -- en suinkaan ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella -- melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti -- sillä hän antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti -- ja laskento, joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista. Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta sen uhkaus.

Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei mielestäni kelvannut -- hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.

Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta, koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta -- lävistettiin silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien silmien liikkuvan vihan.

Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.

Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon -- itse asiassa en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion, kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin tuolin sälöiseen selustaan.

"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni alkoi taipumattomana.

"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta tärkeyttä.

Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä pyytäisivät.

Minä tiesin kuitenkin että hänen _täytyi_ mennä, että, miten hän puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.

"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."

Hän ravisti kärsimättömänä päätään.

Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen rohkeutta.

"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan -- jos neiti Lucy käy käsiksi lakkiini -- voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen minun puolestani."

Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti nyökkäävän minulle kaameasti.

"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen -- se käy", hän sanoi, tehden vieläkin verukkeita.

Tietäen hyvin että se _ei_ käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä silmälaseja, ja -- kauheata kertoa -- ne putosivat korokkeelle. Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta mitään vahinkoa -- _tällä_ kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli pirstoutunut muodoton tähti.

Nyt tulin todella pahoilleni -- pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui ensimmäisenä.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin ansaittu -- hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja, kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana jäätävä käsiinne."

Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä, jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen -- ei edes pahoillaan. Kun hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus, joka näytti niin harmilliselta -- jonka luulin kerta kaikkiaan tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja katuvana pahantekijänä.

Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta -- "_une forte femme -- une Anglaise terrible -- une petite casse-tout_"[85] -- hän selitti että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan -- olinhan aivan kuin "suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa. Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan, otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.

Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.

Hänellä oli tapana -- ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa se olikin -- tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois, työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun", jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi -- jollakin draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan, jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan, kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä Pariisin salongeissa -- karsien aina ankaralla kädellä pois niin murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se minkä hän oli karsinut.

No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan, oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus, en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin, ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni olivat ahkerassa työssä.

Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee" olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa -- sellainen hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja hän seisoi keskellämme.

Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä, molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St. Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.

Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä kokonaisuudessaan -- se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin, ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä, sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein kuin selitinkin hänelle:

"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."

Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa? Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään kauemmaksi, jotta _minä_ voisin siirtyä. Ginevra saattoi rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen, ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen. En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän -- juuri sen verran kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel _ei_ ollut järkevä, taulaa ja piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.

"_Vous ne voulez pas de moi pour voisin_", hän murisi, "_vous vous donnez des airs de caste; vous me traitez en paria_",[86] hän torui. "Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.

"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.

Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.