Part 32

On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.

Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.

En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.

Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.

Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun _hän_ oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli -- myönnän etten ollut valmistunut siihen.

Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta -- ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.

En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.

Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän _välitti_ siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. _Kenellä_ on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.

Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa -- ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.

Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku -- ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista -- sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta -- se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.

Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta -- lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.

Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli -- vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen -- tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.

Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun _hän katseli, valtasivat toiset_ sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti -- miellytti miltei tuskallisesti.

Pauliinassa oli enemmän voimaa -- sekä taiteen että luonteen -- kuin useimmat ihmiset olettivat -- kuin Graham itse kuvitteli -- enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.

Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi, tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John oli viimeksi puhunut minulle -- väliaika josta hän ei edes ollut tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä: hän saattoi katsella tarpeekseen -- hän tarkasti kumpaakin, tutki molempien kasvoja.

Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun, ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen, mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla, vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!

"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"

Tietysti minä myönsin.

"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"

"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."

"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin arvosteluissa."

"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö -- äitini kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme sulautuisivat toisiinsa."

Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham! olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi, olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui helposti -- se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän vikaa kuin sinussa.

Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä pilaa; ja kysyin tyynesti:

"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"

"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."

"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."

"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta neiti Fanshawen ansioille -- no, mitä arvelette toisista tässä huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla, herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de Bassompierrestä?"

"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei ole mitään mielipidettä."

"Entä viimeksi mainittu?"

"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte -- kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."

"Ettekö muista häntä lapsena?"

"Pohdin väliin muistatteko te?"

"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat, henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista, voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa -- omassamme tai toisten -- palata takaisin."

"Se on kylläkin mahdollista."

"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä -- tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"

"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän lähti pois."

"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan -- kun olin tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista minua."

"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne. Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."

"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen vuotta sitten?"

"Kiltti sille joka miellytti teitä -- epäystävällinen tai häijy ette kenellekään."

"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto _teille_, esimerkiksi."

"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt petomaisuutta."

"_Tämän_ minä ainakin _muistan:_ hiljainen Lucy Snowe ei saanut maistaa suopeuttani."

"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."

"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."

Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin vain että hän jättäisi minut rauhaan -- lakkaisi viittaamasta minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.

"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini petä, emme olleet vihamiehiä --"

"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia tarkemmaksi?"

"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' _nyt_. Pyydän, sanokaa neiti de Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet lukemaan."

"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"

"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys -- mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"

"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.

"Ettekö sitten muista? _Minä_ olin unohtanut, mutta minä muistan _nyt_. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."

"Te luulitte niin."

"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, _te_ esimerkiksi, menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa, ja minulla olisi ilo -- täältä missä istun -- tarkata hänen ilmettään tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette, Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"

"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, _minä en voi."_ Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä _minä_ tunsin: hän ei lukenut silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile, ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi pehmeällä äänellä: "_Tehkää_ minulle mieliksi, Lucy."

Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa "Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän vihlova sihinä.

"_Petite chatte, doucerette, coquette_!" sihisi tuo odottamaton jättiläiskäärme, "_vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse, mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la flamme à l'âme, l'éclair aux yeux_!"[82]

"_Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir_!"[83] vastasin ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli sähissyt solvauksensa ja poistunut.

Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että hytkyi.

"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."

Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.

Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen poika -- menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä! Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa, kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua. Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. En jatkanut havaintojentekoa -- puuttui aikaa, jos olisikin ollut halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja herra de Bassompierrelle.