Part 31

Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.

"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana -- kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"

"_Melkein_, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.

"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"

"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."

"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."

"_Hän_ ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"

"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"

"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."

"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"

"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."

Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.

"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"

"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."

"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."

"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."

"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille -- pidätkö hänestä itse?"

"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."

"_Teikari_![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"

"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."

"_Ranskalaista_![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."

"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut -- tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."

Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen -- seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.

Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.

Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", _hän_ ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "_en l'air_". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.

Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."

Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan _heidän_ elämäänsä. _He_ eivät pyydä vaihtelua.

En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.

Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.

Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.

Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan _sacré_. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen _tuhat_ sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.

Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella -- näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.

Nuori kreivitär _oli_ hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.

Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden, ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa -- kuin Undinea -- turvautui hän minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen.

Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja, huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen ääressä:

/p "Du Heilige, rufe dein Kind zurück, Ich habe genossen das irdische Glück, Ich habe gelebt und geliebet." p/

"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu, elämän loppu -- rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut _olla rakastettu_, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"

"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"

Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.

"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi että hän näkee minut siinä valossa, mutta _te_ tiedätte ja teidän pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista ikävuodelleni."

"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja siksi emme puhu rakkaudesta."

"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa, mutta minä _olen_ puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti ja tavalla jota te ette hyväksyisi."

Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden -- johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua -- kysyin vihdoin:

"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"

"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa -- en tarvitse häntä."

"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."

"Se on -- se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."

"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."

"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."

"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta. Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."

"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa. Hän ei säästä rouva Brettonia -- hän ei säästä... Grahamia."

"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja... rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"

"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja? Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"

"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"

"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."

"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"

"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän liioittelee -- kenties keksii -- mutta tahdon tietää minkä verran."

"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."

"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies, kuten isä alkaa huomata -- sanovat häntä taitavaksi useassakin tieteenhaarassa -- on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."

"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää voiko hänen luonteeseensa luottaa."

XXVII

HOTELLI CRÉCY

Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me -- tai ainakin minä -- olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä -- luullakseni vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli seuraava erään opettajan puhe.

Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa. Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.

Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa, hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.

"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja tuijotti minuun.

"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella, puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään, "että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla, seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."

"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet minua ensinkään."

"Kuka _olette_, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin nauramaan. -- "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö -- harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut -- ja nyt madame Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä, ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"

"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."

"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta", jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen kylmäverinen."

"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku". Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.

"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.

"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"

"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."

"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."

Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.

"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."

"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"

"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa -- joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia -- joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.

Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.

"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."

"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti -- kyllä minä teidät rauhaan jätän."

"Ikään kuin teidät _voisi_ jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"

"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita -- pelkkää kuvittelua -- ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."

"Mutta _oletteko_ te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.

"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."

"Kertokaa -- _kertokaa_ minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta _incognito_-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.