Part 3

Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä yrittämään.

Hän koputti -- ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.

"Mitä tahdot sinä pieni apina?"

"Tulla luoksesi."

"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat -- ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.

"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"

"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa kanssa."

"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan, kun he ovat täällä."

Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.

Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin. Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä, joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan. Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.

"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."

Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa ratsaillepääsyn nautintoa.

"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti. Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli _liian_ huoleton.

"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.

"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."

"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.

"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän kernaasti."

"Lucy Snowe on _löppöliisa_", kuulin hänen sanovan (pieni puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä), ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä tai Lucy Snowe."

"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän Grahamista eniten?"

"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"

"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän on niin hiljainen ja illalla _niin_ kiltti."

Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym. piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui luokseen Pollyn.

Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.

Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.

"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"

"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko sen?"

"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."

Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan, nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi. Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista -- kenties luku Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel jalopeurain luolassa -- nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.

"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran, "yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit" (ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani tykö'."

Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti, kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."

"Oi, minä _pidän_ sinusta", sanoi Polly, "minä _pidän_ sinusta hyvin paljon."

Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia. Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti oli käynyt hänelle tykkänään vastenmieliseksi, ei hän vähääkään ajatellut palaavansa sinne, kenties ei vuosikausiin. Hän toivoi saavansa pikku tyttärensä luokseen viipymättä.

"Miltähän kannalta tyttö mahtaa ottaa tämän uutisen", sanoi rouva Bretton luettuaan kirjeen. _Minä_ pohdin sitä myös, ja otin tehtäväkseni ilmoittaa asian hänelle.

Tullessani salonkiin -- kaunis ja hiljainen huone, missä tyttö mielellään istui yksin ja minne hänet vapaasti uskallettiin laskea, sillä hän ei kajonnut sormillaan mihinkään, tai pikemmin, ei liannut mitään mihin kajosi -- tapasin hänet loikoilemasta leposohvalla kuin mikäkin pieni haaremikaunotar, puoleksi kätkössä läheisen ikkunan riippuvien verhojen takana. Hän näytti onnelliselta; kaikki hänen ajanviete-esineensä olivat hänen ulottuvillaan: valkoinen ompelulipas, pari musliinikaistaletta, pari nauhanpätkää, joita oli kokoiltu nuken korutarpeiksi. Nukke, asianmukaisesti puettuna yöpukuun ja yömyssy päässä, makasi kehdossaan; hän tuuditti sitä uneen, nähtävästi järkähtämättä uskoen sen tuntemis- ja nukkumiskykyyn, ja silmäili samalla kuvakirjaa, joka oli levällään hänen polvellaan.

"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja. Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho teki sen etiopialaisen näköiseksi) -- "Candace nukkuu nyt, ja minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla autiolla paikalla -- tasangolla, jossa on paljon hiekkaa -- ja heidän keskellään on mustapukuinen mies -- hyvä, _hyvä_ englantilainen mies -- lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.) "Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia" (kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham. Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle niityllä tietämättä siitä mitään."

Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.

"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"

"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon huipulle."

"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"

Hänen vastauksestaan -- joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen -- ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi. "Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki alettava alusta!"

Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly, etkö ole iloinen?" lisäsin.

Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.

"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"

"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham sisään.

"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä lähden pois."

Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain hetkisen.

"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."

Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.

"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena, sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.

En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle; kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä, sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle, hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi -- _en voi_ nukkua, ja tällä tavoin en voi -- _en voi_ elää."

Kysyin mikä häntä vaivasi.

"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.

"Kutsunko rouva Brettonin?"

"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa, ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.

"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei ole vielä mennyt huoneeseensa."

Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham oli juuri lähdössä.

"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran", sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."

"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin isästäsi --"

"_Minä_ välitän sinusta, mutta _sinä et_ välitä minusta hiukkaakaan", kuiskasi lapsi.

Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän ei ollut rauhoittunut.

Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin: "Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."

Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.

"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."

"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen _pitäisi_ rakastaa minua hiukan."

"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."

"Olenko minä Grahamin suosikki?"

"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."

Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.

"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja, muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."

"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä koetan olla hyvä, Lucy Snowe."

Panin hänet vuoteeseen.

"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa tulevaisuudessa.

"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan -- koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"

Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"

"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."

"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"

"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."

"Pidättekö hänestä paljon?"

"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."

"Onko hän?"

"Kaikki pojat ovat."

"Enemmänkö kuin tytöt?"

"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen, tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."

"Oletteko te viisas ihminen?"

"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."

"En _voi_ mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että _teidän_ pitää jättää Graham, sillä eihän _teidän_ kotinne ole täällä?"

"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.

"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.

"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."

Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni, sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen: lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.

"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani. "Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset, nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat valmistetun kaikkea lihaa varten?"

Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.

IV

NEITI MARCHMONT

Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen -- aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja -- kotiin, josta olin ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa -- perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen. Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?

Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan -- pitkän ajan -- täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.

Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet, toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin, alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen, lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.