Part 28

"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."

"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko. Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi _à l'endroit du gros Jean_![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä hieno nimi!"

Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta -- sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon kanssa kannattanut edes riidellä -- sammutin kynttiläni, lukitsin laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.

Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi, olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi, kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä iloiseksi -- jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa, joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.

Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä, alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota. Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä. Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää sydämeeni.

Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä, toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta -- väritön naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin oli kohtalo mielestäni _liian_ kova minulle, ja sanoinkin ääneen: "Tämä on julmaa."

Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.

Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:

Rakas Lucy. -- Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin, Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne, hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia -- ja ehkä väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä -- palaa hän kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena, että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun toisten laskee.

Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä, ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla -- mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.

Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten englantilaisten joukossa.

Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin, asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi haukkua häntä punatukkaiseksi _nyt_ -- hänen tukkansa on oikeata pähkinänruskeata -- tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis tilapäinen nuori bey, dey tai pašša kuin toivoa saattoi.

Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain, kun olin yksin: _sinun_ olisi pitänyt olla mukana.

Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan nyt joka hetki pelätä kostoa.

Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin. Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni. Uskollisesti sinun

_Louisa Bretton_.

No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä -- sellaisia onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta. Heidän tunteensa minua kohtaan olivat -- samat kuin ennenkin. Mutta kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan, hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena tai tylsänä! -- mutta kuinka järki pakeni hänestä -- kuinka hermot ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat tylsyyteen -- se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar, tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen. Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet eivät ole pelkkä arvoitus -- jotka suhtautuvat myötätuntoisesti niiden ilmauksiin -- luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua. Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa oli kenties vain yksi Saul -- varmaan vain yksi David joka ymmärsi häntä.

Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea, purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.

Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua. Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita, mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.

Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja riisumaan päällysvaatteeni.

Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä seisoi molemmin puolin suurta peiliä -- mutta kynttiläin välissä peilin edessä oli jokin joka pukeutui -- ilmava, keijukaismainen olento -- pieni, kevyt ja valkoinen -- kuin talven henki.

Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan jotakin vihreätä -- kiiltävää -- pieni köynnös ikivihreitä lehtiä. Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja minä astuin lähemmäksi.

Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.

"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä, hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.

Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.

"Neiti de Bassompierre", sanoin.

"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre _teille."_ En udellut kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.

"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin -- ilmeenne, hiustenne värin, kasvojenne piirteet..."

Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat silmänsä sumenivat.

"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi, "mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi: päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."

Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne...?"

Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa, millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa rouva Homea."

Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"

"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."

Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina Marystä oli tullut kaunis -- ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee silmiä kuin ruusu -- täyteläistä, punakkaa ja uhkeata -- ei vaalean Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella, mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen. Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa -- tuoksu se oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.

"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"

"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä yksityiskohtia myöten -- en vain itse aikaa, vaan joka päivän erikseen, ja päivien tunnit."

"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"

"Hyvin vähän, luullakseni."

"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."

"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon pidin heistä lapsena?"

"Kiihkeys kai sentään on poissa -- kärki, kipeys -- syvä vaikutelma on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"

"Minä muistan hyvin nuo päivät."

Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan, ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että _kaikki_ ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron vihlova tuska... Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."

"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.

"En _erikoisesti_ kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."

"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.

Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:

"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan tämän neulatyynyn ja tuon peilin."

Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.

"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.

"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."

"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen", jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän oli teille vieras."

"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.

"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"

"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa jotakin."

"Kuinka -- aavistaa jotakin?"

"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät niin hitailta tuntemaan totuuden -- ei näkemään, vaan _tuntemaan!_ Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen, ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä -- kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut, ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän puhui -- ei niin syvällä äänellä -- vaan pikemmin kuin tyttö; mutta kuitenkin _hän_ on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai te olette Lucy Snowe."

Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu suorastaan ihmeeltä.

"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."

"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.

"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.

"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on iloinen ja huoleton luonteeltaan."

"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako muistatte hänet?"

"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti, väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki tai leikki."

"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."

"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia leikkikumppaneita -- koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin. Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon, ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä, jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona..."

"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me menimme alakertaan.

XXV

PIKKU KREIVITÄR

Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa. Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä, uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita odotetaan kotiin.

Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin -- kreivi de Bassompierre näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta, ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa. Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön -- se oli avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen käsiään ja huutaen:

"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."

Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen kuin lumivyöryn.

"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta, ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle, livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.

Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet _osaavat_ katsoa siihen mikä on heidän silmäteränsä.

"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"

"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti. Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti äitiään käsivarren etäisyydellä.