Part 27

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä -- kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä -- kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan -- kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, _tahtoi_ nähdä, _tahtoi_ kuulla, _tahtoi_ hengittää, _tahtoi_ elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa -- siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen -- sokea, itsekäs, julma kaaos.

Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.

"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä hirvittävin ja säälimättömin paine.

"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä. Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan, jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas tuolla -- hyvä Jumala!"

Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.

"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.

"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava hänet ulkoilmaan."

"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole esteenä eikä vaivana."

Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi, ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.

"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä tottelin.

Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi -- se oli niin kiinteä, kuuma ja tukahduttava -- ja vei meidät raikkaaseen viileään yöhön.

"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun olimme päässeet kadulle.

"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.

"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia, kunnes löydän vaununi."

"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko isän luona?"

"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."

"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."

"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."

Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.

"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"

"Minä en ole lapsi -- olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:

"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."

Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.

"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin. "Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"

"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."

"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"

"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."

"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa: Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.

Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.

Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola -- suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.

Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.

"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi tyttömäinen ääni heikosti.

"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.

"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi hänelle vapaata huomiseen asti."

"Niin -- niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."

Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi saada tehdyksi, tein sen.

Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon. Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi minulle:

"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua. Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."

Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa -- tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.

Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa, joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu, tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät, ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana luonnonlahja -- kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli kaari -- epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton -- mutta jos ensi kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa, olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.

Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei suinkaan ollut lapsellista -- pikemmin lujaa ja kärsivällistä -- mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut, antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:

"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen vakavuudessaan ja innossaan.

Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa hänen ystäväkseen -- se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös seuraavana päivänä.

"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän siellä?"

Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä, luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.

"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."

Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen, kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.

Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa -- lamput, kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.

XXIV

HERRA DE BASSOMPIERRE

Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut tavattoman vilkasta -- johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen -- sattuu hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys. Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön. Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet; kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä, eivät enää saavu.

Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla -- tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.

Erakko -- jos hän on järkevä erakko -- nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.

Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. _Kenties_ tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".

Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.

Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja -- väkevinä patoutumisessaan -- vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".

Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani -- tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja -- ennen kaikkea -- asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.

Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.

Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.

Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! -- puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä -- noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje -- tuo rakastettu kirje -- ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.

Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön -- siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.

Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi -- sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani -- kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.

Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.

"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.

"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."

"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."

"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"

"Setä de Bassompierre on täällä."

"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."

"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."

"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"

"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen, herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre, ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia, arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."

"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"

"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään -- hän näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni, puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja! Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."

"Olitteko te ainoa vieras?"

"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni -- pilalle hemmoteltu pieni olento."

"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"

"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen väsynyt!"

Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin teatterihämmingissä muutama viikko sitten."

"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn varrella?"

"Aivan oikein. Kuinka _te_ sen tiedätte?"

"Olen ollut siellä."

"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin -- nähtävästi 'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman? Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he kaikki olivat."

"_Kaikki_! Sanoitte olevanne ainoa vieras."

"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen ja hänen poikansa."

"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona tänä iltana?"

"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva nukke hän onkaan!"

Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan tyhjään ilmaan.

"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.

"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset -- uh! Se oli aivan ellottava näky!"

"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte päässyt neiti de Bassompierren tilalle."

"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."

"'Poikani John!' -- Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin äiti ei koskaan nimitä häntä niin."

"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."