Part 26

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään _viljelemään_ onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö _te_ onnea? Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."

"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"

"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"

"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."

Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti hän silloin voi paremmin.

"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.

"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla samanlainen kuin minäkin -- hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"

"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"

"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla -- todellisella, niin, ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi anteeksiantoa."

"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika sitten ollut teille kokonainen omaisuus."

"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"

Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta -- mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.

"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta -- intohimoa intohimosta -- ja hyvällä mitalla sittenkin."

"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella rakkautta vaikeissa olosuhteissa -- että ylpeä tunteettomuus viehätti teitä!"

Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", -- hän veti käsineet käteensä -- "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"

"En luule."

"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee -- tohtori Johnin terveiset -- ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni. Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette ole vielä kertonut minulle, ja _sehän_ tässä todella on tärkeätä."

"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta hänen silmänsä loistivat."

"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta. "Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät -- loistavat ja lempeät?"

"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.

"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä, Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän _tällaista_, luuletteko?"

Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".

Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen sairauden uhri.

XXIII

VASHTI

"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko -- usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä -- hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita "_tunne_ oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta -- toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet -- kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus -- (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) -- niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni -- kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa -- joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla -- silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta _miksi_ hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." _Sitä_ ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä -- jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.

"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä. "Teitä odotetaan salongissa."

Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat, mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani -- tohtori Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.

"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"

"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin epätoivoissani tummaa merinopukuani.

"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto -- eräs suuri näyttelijätär esiintyy."

Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua -- nimen joka siihen aikaan saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet, mutta _silloin_ hänen loisteensa -- Siriuksen loiste -- oli täydessä korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.

"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin tavoin moitittava. Sellaista ajatusta -- sellaista tunnonvaivaa -- en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille, nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni, sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini, joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän edesottamuksistamme.

Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä vaatekappaleita ullakolle -- minun kreppipukuni muiden mukana. Minun täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä, miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.

Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan, sitoi kaulahuivin virheettömästi -- sanalla sanoen teki työnsä kuin todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.

"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"

Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.

"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta ei voi erehtyä."

"Hän _ei_ ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.

"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat, kiihtyneet kasvot."

Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä todella _olin_ nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena seurauksena: harhanäkyä kaikki -- heikkohermoisuutta jne. En uskonut häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa näkökohdissaan.

Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.

Teatteri oli täynnä -- täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä, ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.

Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos -- ontto ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale -- puoliksi laavaa, puoliksi hehkua.

Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni luisevaa koleutta ja karkeutta -- jotakin suurta, kulmikasta, kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista: kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja kulunut kuin palava vaha.

Jonkin aikaa -- pitkän aikaa -- luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan -- sillä hän oli vain hauras olento -- ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan _helvetti_ hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.

Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.

Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.

Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle -- miedompi höyste ihmisten maulle -- kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.

Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin -- valkoisena kuin alabasteri -- kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.

Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.

Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.

Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.

Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?

Mitä arveli Graham tästä olennosta?

Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta -- rajua punaista komeetanvaloa -- kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se _ei_ tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; _herkkä_ hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös _tunteeton_, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä -- teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John _osasi_ ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän _osasi_ tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus -- pahempi kuin hätähuudot -- ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.