Part 23

"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."

"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta huomenna ajattelette ja tunnette toisin."

"_Minäkö_ kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö -- joka muuten saattaa olla liian kylmä teille. Menemme takaisin."

"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."

"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä -- kaksi hyvää syytä, joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."

Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä. Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan ympärilleni -- itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui nimeni -- ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi minua -- tai pikemmin punaista pukuani -- ivallinen huomautus sen johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun opettajien ja oppilaiden -- tapa jota ainakin edelliset pitivät loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut kärsimään siitä -- tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani, sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:

"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät juuri kunnioita lähimmäistään."

Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista -- vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa -- vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.

"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen. "Kuka on tuo kesytön ystävänne?"

"Eräs opettaja madame Beckin koulussa -- hyvin tuikea pikku mies."

"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"

"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."

"Se pieni" -- aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.

"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen '_méchant_'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.

Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita, ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa naisen päähine -- mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.

Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta, joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se oli nostettu esille.

Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? _Hän_ ei osoittanut mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, _hänessä_ ei ollut ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon, _hänen_ huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin saakka, _hänen_ silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia, jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen. Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa -- hänen ympärillään lämmittävää auringonpaistetta.

Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan leppyi niinkään helposti -- kerran vieraannuttuaan palasi koskaan takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä, ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä -- siellä se muuttui ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:

"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon. Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän kuitenkin että hän on perhetyttö."

"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin. "Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen, ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."

"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus oli minulle mieluinen", hän sanoi.

"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on tottunut."

"Minä uskon sen -- ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta, Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."

"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"

"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä ymmärtämystä -- se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen, oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun vain tiedän että hän on kunniallinen."

Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran haltuun.

"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta, huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää hänen kunnialleen."

"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että palaisin vanhoihin kahleisiini?"

"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."

"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara. Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."

"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon noustessa."

"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa. Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."

"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat, ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä pidän huolta kotelosta ja turbaanista."

Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin päivänä pistää sen päähänsä.

Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää. Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja -- joka oli viettänyt viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme konsertissa -- vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti, että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana, hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.

Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä, joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.

Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys -- sen tyyni ilo ja vaatimattomat toiveet.

XXI

VASTAVAIKUTUSTA

Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.

"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden lykkäyksen."

"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."

Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista. Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista: toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten, jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.

Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen vikkelänä.

"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.

"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina ystävinänne. Me emme unohda teitä."

"En minäkään unohda teitä, tohtori John."

Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.

"Lucy" -- hän tuli perässäni -- "tunnetteko itsenne hyvin yksinäiseksi täällä?"

"Alussa kylläkin."

"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä teen sitä ennen. Minä kirjoitan -- vain jotakin iloista hölynpölyä mitä pistää päähäni -- kirjoitanko?"

"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista, älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. _Tekö_ kirjoittaisitte _minulle_ -- teillä ei ole aikaa."

"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut -- tuska oli kestetty.

Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin -- niellen kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä -- astuin madamen vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä sydämellisyydellä -- vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta. Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.

"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä vaivuin vuoteeni laidalle.

Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä, kuiskasi vakaisesti:

"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon ponnistuksen. Mutta sitä _ei voi jatkua_ -- _se ei saata toistua_. Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle -- mieletöntä herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää nuolta vuodenaikojen tarpeesta."

Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.

"Ja _jos_ hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa -- mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua -- älä päästä mitään hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta --"

"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut asiaan", vastustin.

"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska, puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi --"

"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä sammaltavat huulet olisivat."

Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"

"Mutta jos tunnen, enkö _koskaan_ saa ilmaista sitä?"

"_Et koskaan_!" julisti järki.

Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan -- ei koskaan -- oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä, odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle -- järjen lempeälle ja loistavalle viholliselle, _meidän_ suloiselle auttajallemme, meidän jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä, tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä -- sen kylmyydestä ja kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen vihaisista lakkaamattomista lyönneistä -- ilman tuota lempeämpää voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan; tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta minua varten -- karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään parempaa... Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär, lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan -- sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma -- se toi mukanaan lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin, antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä, avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu auringolle -- alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia! Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille -- temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!

Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille. Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!

Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti, minä kultaan unesi!"